Aristofanes: Lysistrate

Antiikin aikainen Aristofanes (n. 450 – 385 eKr.) kirjoitti näytelmän Lysistrate, joka sitten esitettiinkin vuonna 411 eKr. Näytelmän suomenti Pentti Saarikoski vuonna 1974. Luin tämän suomennoksen kirjasta Antiikin runoutta ja draamaa, joka esittelee Saarikosken antiikin teksteistä tekemiä suomenteita.

Lysistrate on ateenalainen naisimmeinen, joka kutsuu seutukunnan naiset neuvonpitoon. Naiset ovat kyllästyneet sotiin, jotka vievät heiltä heidän miehensä. Naiset tarvitsisivat miehiään tekemään miehen työn. Lysistrate ehdottaa, että naiset alkaisivat naimalakkoon, kunnes saisivat miehet lopettamaan sotimisen. Ehdotus ei saa aluksi kannatusta, sillä näytelmässä naiset ovat aika halukkaita seksin perään. Sitä paitsi naiset katsovat, että heidän paras aikansa nauttia seksistä on lyhyempi kuin miehillä, jotka sodasta palattuaan ottavat pian vaimokseen nuoren naisen, jolloin ikätoverinaiset jäävät ilman miestä.

Koska kyseessä on näytelmä, naiset suostuvat seksilakkoon mikä kuumentaa tunteita suhteessa miehiin. Myös vihollisvaltio Spartan naiset aloittavat saman lakon, joten Ateenan sotaonni ei sikäli kärsi tästä hetkellisestä onnettomuudesta. Varmaan joku jo arvaakin, että sittemmin lakko purkautuu eikä arvatenkaan pelkästään lakko. Myös rauha Spartan kanssa saadaan solmituksi ennen purkautumista. Mutta aika viime tippaan se jää.

Näytelmässä herkutellaan tällaisilla pikkutuhmilla jutelmilla. Kun Saarikoski on suomennoksessaan käyttänyt paikoin varsin vapaata kieltä ja vapaata mittaa, ei näytelmän runollisuus pääse häiritsemään ja kaiken kaikkiaan naisten aikaansaama häiriötilakin tuntuu lukijasta aika jonninjoutavalta junkaamiselta. Kai siellä joitakin hauskoja heittoja on matkan varrella, mutta melkeinpä olisin mieluummin vaikka joulujallun lukaissut. Tai ainakin katsellut kuvat.

On totta, että näytelmä on pasifistinen, joskin perin merkillisin keinoin ja aika itsekkäistä syistä. Naisten pokan pitäminen on ihan yhtä tiukassa kuin miesten. Kaikkia panettaa ja kovaa. Sota, joka on aina kauhea asia, tuntuu hautautuvan pimppi ja stondis -puheitten alle, sen vakavat puolet sivuutetaan lähes täysin. Tietysti kyseessä on komedia ja vieläpä antiikin aikainen ja niin ja näin, joten olkoon. Tärkeintä on, että rauhaanpakottaminen voi toimia tällaisilla pehmeillä keinoillakin. Vaikka sanotaankin, että parasta se on ollut kun se kovaa on ollut.

Tämän näytelmän pituus tässä kirjassa on vähän päälle 60 sivua. Lukaisin sen tänään.

Katkelmia Euripideen Bakkhanteista

Lukaisin tuossa aamutuimaan kirjassa Antiikin runoutta ja draamaa mukana olevat Pentti Saarikosken suomentamat katkelmat Euripideen näytelmästä Bakkhantit. Euripides (n. 480 – 406 eKr.) oli murhenäytelmistään tunnettu kirjailija antiikin aikaisessa Kreikassa, mutta hän kuoli Makedoniassa vähän myöhemmin. Lukemani katkelmakimara on varustettu Saarikosken johdannolla, joka alkaa Euripideen kuolemaan liittyvällä kertomuksella. Kerrotaan, että koiralauma olisi repinyt Euripideen kuoliaaksi hänen palatessaan juomingeista. Saarikoski arvelee, ettei tarina varmaankaan pidä paikkaansa.

Aikoinaan historianopettajani arpoi kaikille oppilailleen antiikin aikaiset nimet. Minulle arpa antoi nimeksi Euripides. Niinpä tämä näytelmäkirjailija on tuntunut jo tästä syystä lievästi kiinnostavalta. Lisäksi häämatkallani Vähän-Aasian rannikolla sijaitsevalla Samoksen saarella halusimme me nuoripari käydä paikallisessa bouzouki-ravintolassa kuulemassa aitoa reipashenkistä kreikkalaista musiikkia. Menimme syrjäkylillä sijaitsevaan ravintolaan pari tuntia liian aikaisin. Sanoin taksikuskille käyväni kysäisemässä moneltako mesta aukeaisi. Niin teinkin. Saavuttuani ravintolan piha-alueelle minut otti vastaan suurehko lauma vihaisesti räyhääviä koiria, jotka onneksi oli suljettu häkkiin. Koputin ravintolan oveen ja avaamaan tuli aran näköinen kokki, jolla oli kädessään suuri leikkuuveitsi. Rannekellostaan summittaista aikaa näyttäen hän ohjeisti minua tulemaan uudelleen jonkin verran myöhemmin. Kun palasin taksiin, kuski nauroi katketakseen ja nuorikkoni tähyili minua kasvot kalvenneina. Minä kerroin, että siellä oli toistaiseksi tarjolla vain koira-bouzoukia. Niin että jotain totta kertomuksissa saattaa ollakin...

Tämä Euripideen tarina tarjoillaan kirjassa vain muutamana katkelmana, yhteensä kolmisenkymmentä sivullista. Saarikoski on suomentanut tekstin säkeittäin (siis säe kerrallaan, ei kumminkaan säkitettyinä) ja vapaamittaisena. Siten näytelmä on kieltämättä helpompi lukea, kun ei tarvitse laskea. Nimittäin, että onko runomitta kohdillaan. Jolloin tarina saa luvan puhua.

Tarinassa on kyse naisista, jotka ovat villiintyneet Teebaan (Saarikosken suomennoksessaan käyttämä kaupungin nimiasu) saapuneista Dionysoksen palvojista. Bakkhantit ovat Dionysosta palvovia ja juhlivia naisia, jotka näytelmässä ovat vetäytyneet kaupungista lähiseudun vuorelle pitämään menojaan, joihin arvellaan liittyvän juopottelua ja irstailua. Minusta eräs tulkinta näytelmän teemasta voikin olla uskonnollisen hurmion riistäytyminen pahasti hallinnasta. Toiselta puolen tarkastellen näytelmässä myös kysytään voiko ihminen kylmästi kääntää selkänsä entisaikojen jumalille.

Koska näissä antiikin vanhemmissa näytelmissä on usein kyse myyteistä ja jumalista, on naisia villitsemässä Dionysos himself. Hän yrittää puhua järkeä ja rauhoitella nuorta Pentheusta, Teeban johtohahmoa, joka on erityisen käärmeissään naisten riehaantuneesta juhlinnasta, ovathan geimeissä mukana myös hänen äitinsä ja tätinsä. Dionysos antaa Pentheuksen jopa vangita itsensä (tosin tietämättä kuka hänen vankinsa oikeesti on), kunnes hän lopulta saa tarpeekseen ja päättää kostaa Pentheukselle. Jumalan kosto on julma. Siinä missä Sofokleen näytelmässä Oidipus tappaa isänsä ja nai äitinsä Thebassa, yllyttää Dionysos äitiä ja muita hurjistuneita bakkhantteja tappamaan Pentheuksen mitä julmimmalla tavalla –  koiralaumatarinalle on syynsä. Tuli muuten tuosta nimestä Pentheus ja nimestä Pentti ja Valamon luostarista mieleen juuri entisaikojen Jumalan puoleen kurkottaminen.

Pentti Saarikoski: Aika Prahassa

Runoilija, kirjailija, suomentaja Pentti Saarikoski (1937 – 1983) vietti vuosien 1966 ja 1967 vaihteessa kaksi kuukautta Prahassa. Hän kirjoitti Prahan tunnelmistaan kirjan, joka ilmestyi vuonna 1967 nimellä Aika Prahassa. Luin sen.

Saarikosken kuvaus Prahan reissustaan ei ole tavanomainen matkakuvaus. Tekniikkana on ajatuksenvirta, joka tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että kerronnan aihe ja ajankohta saattavat vaihtua ja usein vaihtuvatkin vierekkäisissä virkkeissä, kuten seuraavassa esimerkissä näyttäisi mielestäni olevan asian laita:

Kun keskustelemme politiikasta, meidän on otettava huomioon, ei ainoastaan sitä mikä on tapahtunut vaan myös, ja ennen kaikkea, se mitä ei ole tapahtunut. Isäni oli kolmiloikkaaja, oman kertomansa mukaan varsin hyvä, mutta parhaan hyppynsä hän astui yli. Kunpa tietäisimme olemmeko matkalla sitä kohti, mikä meitä odottaa.

Jostain syystä tällainen kerrontatapa ei ihan mahdottomasti häiritse vaikkakin tuntuu paikoitellen temppuilulta enkä ymmärrä sen tarkoitusta. Toisaalta voi se joskus tuntua hauskaltakin kuten edellä olevassa esimerkissä. Sitä paitsi se jo selkeyttää tekstiä, että siinä kumminkin on kaikki välimerkit ja teksti on jaettu kappaleisiin, vaikkei kappalejaon merkitys olekaan aina niin selkeä kuin perinteisessä tekstissä.

Mistä kirjassa sitten oikeastaan kerrotaan? Kuten esimerkkinä oleva katkelma osoittaa, Praha ei aina ole pääosassa. Saarikoski ei kiertele katselemassa nähtävyyksiä tai tee selkoa kaupungin työväestön taideharrasteista. Aika usein hän kertoo omasta olemisestaan, syömisestä ja varsinkin juomisesta, tapaamistaan ihmisistä, asuintalonsa ikkunasta avautuvasta näkymästä. Hyvin yksinkertaisista ja aika tylsistä asioista. Kerronnan katkeilevat ajatukset voi nähdä myös piristävänä tekijänä, jotka katkoo mitäänsanomattomana näyttäytyvää arkista maisemaa.

Takakansiteksti kehuu teosta lyyriseksi ja monimerkityksiseksi. Lyyrinen se on mielestäni Saarikosken omalla, varsin proosallisella tavalla. Monimerkityksisyys vaatii pientä esimerkkitekstin tarkastelua. Esimerkiksi valitussa katkelmassa on kolme virkettä, jotka näyttävät puhuvan eri asioista kukin. Ensimmäinen virke saattaisi kuvata vaikkapa maailmanpolitiikkaa. Onko Tšekkoslovakian tie myös Kekkoslovakian tie? Toisessa virkkeessä kertoja muistelee isäänsä ilmeisen ironiseen sävyyn. Kolmas virke on joko filosofinen tai humoristinen. Sen voi silti kiinnittää vaikkapa Saarikosken Prahan-oleskelun ajankohtaan, joulun läheisyyteen. Vapahtajan syntymäjuhla on tulossa, epäilijä kysyy: onkohan tosiaan? Muitakin selityksiä on mahdollista kehitellä. Mutta enpähän kehtaa. Tietenkin kaiken tämän voi lukea vain sellaisenaan, tekstiä pitemmälle lukiessa tulee tunne siitä, että se vaikuttaisi myös olevan selvin tulkintavaihtoehto.

Mitä tämä kirja sitten kertoo Tšekkoslovakiasta? Saarikosken kohtaama, Prahan kevättä edeltävän ajan vapaus näyttää aika nuhjuiselta, Prahassa eletään niukkuudessa, vapaus näkyy vessanseinätuherruksissa. Saarikoski kirjoittaa toistuvasti myös omasta rahan puutteestaan, se on melko kyllästyttävää. Kaiken kaikkiaan kirjailijan elämäntyyli vaikuttaa holtittomalta eikä erityisen kiinnostavalta.

Kirjassa on vain 102 sivua ja lukaisin sen tänään. Aleksis Kiven päivän kunniaksi tempaisin siitä vielä kunnon analyysitkin. Seuraavaksi luen itäsaksalaisen kuvauksen, jossa myös liikutaan Prahan ravintoloissa ja ollaan sekä proosallisella että lyyrisellä kannalla.

Pentti Saarikoski: Runot

Suomen kirjallisuuden suuri Pentti Saarikoski (1937 – 1983) kirjoitti runoja useamman kokoelman. Vuonna 2004 julkaistiin ensimmäisen kerran kaikki runokokoelmat käsittävä laitos, jonka toimitti Mikko Aarne. Kirjasta löytyvät ilmoituksen mukaan kaikkien Saarikosken runokokoelmien runot kokoelmittain järjesteltynä ensimmäisen painoksen mukaisessa asussa sekä runoja kokoelmien ulkopuolelta. Lisäksi lopussa on kirjan toimittajan kuvaus Toimitusperiaatteista. Sisällysluettelon jälkeen kirjassa on myös Runojen nimen ja alkusäkeen mukainen hakemisto.

Vaikka en ollut aikaisemmin kovinkaan paljoa lukenut Pentti Saarikosken tekstejä, tiesin kuitenkin miehestä jotakin kuten useimmat ikäluokkani suomalaiset. Muistelen nähneeni kuvan Saarikoskesta kalevalainen patalakki päässä. Tiedän, että hänen hautansa on Uuden Valamon kalmistossa. Osaan jotenkuten ulkoa yhden hänen runoistaan. Olen kuullut hänen runojaan Muksujen esittäminä lauluina ja lukenut hänen laatiminaan käännöksinä Henry Millerin Marussin kolossin, Gunnar Ekelöfin Epätasaiset runot ja Homeroksen Odysseian. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun luin Saarikosken runoja ja kun kerran olin tuon ison pokkarin hankkinut, niin vetäisin ne sitten kaikki kuudessa päivässä, n. 560 sivua.

Tein lukiessani muistiinpanoja, jotka välillä lukaistuina vaikuttivat ihan järkeviltä, mutta loppua kohden totesin, että minulta on tainnut jäädä yhtä sun toista tajuamatta. Saarikosken viimeiset kolme kokoelmaa vaikuttivat vetäisevän siinä määrin maton alta aikaisemmista arveluistani, että olisi hupsua niitä ruveta tähän ylös kirjaamaan. Lukemastani kokonaisuudesta syntyy kuitenkin laajempi kuva runoilija Saarikoskesta. Sen myötä runoilija rakentaa itselleen lymypaikkoja, joista tarkkailla meitä, jotka häneen yritämme tutustua. Toisaalta kuvasta muodostuu aina vain todempi, paljon lukenut runoilija pitää itse itseään tietämisensä summana, joten kaiken sen ymmärtäminen kuuden päivän lukemisella ei olisi erityisen uskottavaakaan. Kuitenkin jo sen perusteella mitä runot lukemalla voi päätellä, Saarikoskelta lienee odotettu aika suuria, eikä hänellä välttämättä ole ollut paljoakaan sitä vastaan. Runoissaan hän samaistuu kirjallisiin hahmoihin, kirjoittajiin, ajattelijoihin. Antiikin Hellaan mytologia on häntä lähellä, suuri hahmo vaikuttaa olleen myös filosofi Herakleitos, josta Saarikosken mukaan käytettiin nimeä hämärä.

Saarikosken ensimmäiset runokokoelmat Runoja ja Toisia runoja ilmestyivät molemmat vuonna 1958. Olin havaitsevinani runoissa tietoista loppusointujen välttelyä. Runoilija kertoo tarvitsevansa kirjallisuutta ja kirjoittamista purjehtiakseen itsensä luota itsensä luokse, luiselta rannalta toiselle. Vuonna 1959 ilmestynyt kokoelma Runot ja Hipponaksin runot sisältää Saarikosken laatimia käännöksiä Vähässä-Aasiassa 500-luvulla eKr. eläneeltä, pilkkarunoihin erikoistuneelta Hipponaks-nimiseltä runoilijalta säilyneistä tekstikatkelmista. Merkillepantavaa on, että Saarikoski oli kiinnostunut tästä kotikaupungistaan karkoitetusta rentturunoilijasta. Mitään erityisempiä vibraatioja nämä varhaiset kokoelmat eivät minussa herätä. Vuonna 1961 julkaistu kokoelma Maailmasta sen sijaan hätkäyttää runolla Hullun miehen hevonen. Mistä se ilmestyy kaiken hämärän symboliikan keskelle, siitä en saa kuolaimista kiinni.

Jonkinsortin keskivaihe Saarikosken runotuotannossa alkaa nähdäkseni vuoden 1962 kokoelmasta Mitä tapahtuu todella? Alun poliittiset aiheet tuntuvat yllättävän ajankohtaisilta, varsinkin kun niitten jälkeisten runojen omakohtaisuus ja katkelmallisuus tuovat mieleen Hipponaks-runot, mutta eivät tunnu erityisen kiinnostavilta. Tässäkin kokoelmassa on hittinsä, keskellä kokoelmaa runo, joka alkaa sanoilla minä rakastan sinua niinkuin vierasta maata. Tyylilaji muuttuu kuitenkin, kun runoilijalta alkaa tulla tekstiä poliittisen tilanteen kiristyessä. Seuraava kokoelma nimeltä Kuljen missä kuljen, vuodelta 1965, tarjoaa mielestäni jonkinlaisen, tervetulleen selityksen Saarikosken runoudelle. Tosin luettuani kirjan kaikki runot, tajusin käsittäneeni sen selityksen väärin, minkä tämän tekstin lukija ystävällisesti ottakoon huomioon. Kokoelman ensimmäisessä runossa Saarikoski huomauttaa, ettei hän tiedä mitä tapahtuu todella. Hän myös kertoo astuvansa samaan virtaan kahdesti, vaikka kolmestikin. (Wikipediasta katsoin, että Herakleitos sanoo ihmisen astuvan samaan virtaan vain kerran.) Käsitin tämän lukiessani niin, että kirjoittaja pidättää itsellään oikeuden vaihtaa mielipiteitään (kuten hän sittemmin on tainnut joutua tekemäänkin), mutta Saarikosken viimeisten kokoelmien perusteella kyse saattaa olla jostain ihan muusta (kuten on Herakleitoksellakin). Joka tapauksessa Kuljen missä kuljen -kokoelman kautta muodostuu lukijalle eräänlainen runoilijan omakuva, josta näkyvät hänen arkinen elämänsä, horjuva taloutensa ja tiensä runoilijana. Kokoelmasta löytyy se runo, jonka entuudestaan osasin. Se alkaa sanoilla Television ohjelma on loppunut.

1960-luvun puolivälin jälkeen ilmestyivät kokoelmat Ääneen (1966), Laulu laululta pois (1966) ja En soisi sen päättyvän (1968). Niissä liikutaan Helsingissä, Romaniassa ja kesäasunnolla. Runoilija on kommunisti, jonka tie valitsi. Kommunistina on uljasta puhua, mutta kommunistilla on paha olla. Runoilija suoristaa selkänsä, turhat puheet putoavat harteilta ja taivaalle syttyy punainen tähti.

Runokokoelma Katselen Stalinin pään yli ulos ilmestyi vuonna 1969. Vähänkin historiaa tunteva immeinen huomaa, että siinä puhutaan ajankohtaisista poliittisista asioista, mutta ei mainita lainkaan Tšekkoslovakian miehitystä. Tämä johtunee siitä, ettei miehitystä (elokuussa 1968) ollut vielä tapahtunut silloin, kun runot on kirjoitettu (kesällä 1968). Suurin osa kokoelmasta kertoo Islannin matkasta. Kenties Saarikoski on tavoitellut samaa sisäistä matkakertomuksellisuutta kuin Henry Miller kirjassaan Marussin kolossi. Ohi kumminkin kolisee. Pitkän kokoelman loppuosakin on lähinnä viihteellistä lueskeltavaa.

Kokoelmissa Onnen aika (1971) ja Alue (1973) runoilijalla on aika lailla siipi maassa. Entinen ärhäkkyys on tiessään. Alue tarkoittaa lähiötä, jossa runoilija asuu. Yhdyskuntarakentaminen, jolle runoilija kenties DDR:ssä olisi osoittanut suosiotaan, herättää Suomessa hänessä vastenmielisyyttä.

Saarikosken runotuotannon loppuhuipentuma ovat kokoelmat Tanssilattia vuorella (1977), Tanssiinkutsu (1980) ja Hämärän tanssit (1983). Runoilija Saarikoski ottaa etäisyyttä kommunismiin, puhuu mieluummin Trotskista kuin Stalinista. Herakleitos ja antiikin tarujen Herakles putkahtelevat esiin, samoin asteekkien sulkakäärme, Quetzalcoatl. Vuorelle on runoilija varustanut tanssilattian, kuka siellä tanssii ja mitä se tarkoittaa, sen selittäminen tuntuisi spoilaamiselta, sitä paitsi tiedänkö minä sen todella? Tanssiinkutsu alkaa jouluaiheella ja sisältää rekilaulun pätkiä. Myös vanhoja kavereita muistetaan. Viimeinen kokoelma, Hämärän tanssit, vaikuttaa viimeiseltä. Siinä runoilija käy sienimetsässä, tapaa vanhan tuttavansa, opettaa harakoille tapoja, nousee vuorelle ja pohtii ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä.

Kirjan lopussa on runoja kokoelmien ulkopuolelta. Sieltä löytyvät vessa, vesiposti keittokomero ja huone ynnä muita tunnetuita. Mukana ovat myös Saarikosken viimeiset julkaistaviksi tarkoitetut runot.