Aarni Kouta (1884 – 1924) kirjoitti
runoja kokoelmaksi, joka julkaistiin vuonna 1920 nimellä Rakkauden
temppeli. Kokoelman runot ovat pääosin peräisin vuosilta 1919
ja 1920. Vanhin runoista ilmoitetaan sepitetyksi jo vuonna 1915
Rautalammilla ja vuodelta 1918 lienee peräisin runo Helsingin
vapauttajajoukoille.
Kouta on jakanut kokoelmansa runot
neljään osaan: Itsenäinen Suomi, Rakkauden temppeli,
Luonnon temppeli ja Hengen temppeli. Ensimmäistä
osaa, itsenäisen Suomen aiheita käsitteleviä runoja
lukuunottamatta on kokoelman perussävy varsin yhtenäinen. Kokoelman
alkuun sijoitettu runo Auringolle virittää muun kokoelman
hengen ja luonteen. Kokoelman viimeinen runo, Helkatuli,
sulkee ympyrän ilmeisen tarkoituksellisesti. Rakkauden temppeli
-kokoelma hehkuu Koudan mystistä uskonnollista näkemystä. Kouta
yhdistää kristillisen kuvaston luonnontieteellisiin visioihin ja
jälleensyntymistä auringon kautta säteilevään kiertokulkuiseen
maailmankäsitykseen, kalevalaista kansaa unohtamatta.
Itsenäisen Suomen runot ovat
isänmaallisia, ne ylistävät jylhää maata ja sen asukkaita
tavalla, joka on juhlarunoille ihan ok. Runo Ahvenanmaa ja
Suursaari yhdistää jännästi kahta eri puolilla silloisen
Suomen vesiä kohoavaa meren ympäröimää kalliorantaa. Runo
Itsenäinen Suomi, joka on ilmeisesti julkaistu ensi kerran
Suomen 2-vuotispäivänä, sai minut ajattelemaan väittämänsä
vastaisesti, jäivätkö suomalaiset ensin ruotsalaisten ja sittemmin
venäläisten ”orjiksi” täysin tahtomattaan.
Rakkauden temppeli -osiossa
runoilija siirtyy parin lemmenrunon kautta tähtien tasolle,
edellisten elämien ja ajan vastaisen
(=tulevaisuuden) vaiheiden aavisteluun. Luonnon
temppeli -osiossa näitä ajatuksia inspiroivat vuodenkierron
näkymät. Osion avaava runo kertoo kevätukkosesta, mikä jo sinänsä
on niin erikoinen aihe, että sipaisenpa siitä tähän pienen
näytteen:
Kevätsalama lyö!
Välähtää lomi valkeiden
koivunvarsien
kultainen vyö.
Sähisten sinikäärmeet
kohoaa avaruuksihin, pilvien päärmeet
tulenlieskoissa hohtaa.
Jylisee, ukonvaaja
välähtää, kipinöi, salon hongan
kohtaa,
tyvehen alas kiireestä asti sen
karsien.
(Kevätukkonen)
Runon hurja aihe tarjoaa runoilijalle
sitä dramaattista mahtavuutta, jota hän välillä vähän turhaan
etsii Suomen luonnosta. Kiihkeä kevääntulo tarjoaa runoiljalle
mahdollisuuden myös liittää säkeisiinsä kuvauksen pimeän talven
ajaksi kuolleen elämän virkoamisesta valon ja lämmön myötä.
Kevätukkosen voi ehkä lukea vertauskuvallisena sisällissodan
kuvauksena, mutta kallistun enemmän luonnonmystiikan kannalle. Runo
päättyy sanoihin Avaruuksissa soihdut auringon palaa. Kahden
runon työ-aiheinen runosarja päättyy runoon Maa-emon antimet.
Runoilija ottaa siinä kantaa myös työttömyyteen seuraavasti:
Pidoista työtön pian häädetään,
hän pettäjä on, petti äitiään.
Työn tehnyt tyynnä vartoo satoaan
mut pettäjä – vain perikatoaan.
Runossa Sydänkesän aurinko tuodaan
esiin käsite Aurinko-Luoja. Tämä auringon yhdistäminen
Jumalaan tuntuu voimistuvan kokoelman loppua kohden, vaikkakin ihan
säädyllisissä määrin. Jumalvoimia löytyy kuitenkin myös
maan sisältä, kuten osion päättävässä mahtavasti soivassa ja
Koudalle jylhän, dramaattisen aiheen tarjoavassa runossa Hekla.
Siitä näyte:
On olemuksein synkkä alku-yö,
kuiluissain ainainen käy luova työ.
Rintaani lämpöä ei hyvyys luo,
siell' leimuaa vain tulivirtain vuo.
Jään halki sinkoon sinisalamoita,
ei niiden voimaa aurinkokaan voita.
Hengen temppeli -osion nimiruno
on omistettu Pekka Ervastille hänen 44-vuotispäivänään
vuonna 1919. Ervast oli tunnettu teosofi ja
Ruusuristi-järjestön perustaja. Ilmeisesti Ervast ja Kouta
olivat ainakin jossain määrin hengellisesti samantapaisia
etsijöitä. Runossaan Kouta kuvaa Ervastia hengen temppelin
tietäjäksi. Muutaman muun juhlarunon jälkeen on vuorossa runo
Kalevalan tietäjät. Tietäjät nähdään varsinkin hengen
laihon kasvattajina, suomalaisen taiteen ja tiedon, ymmärryksen
herättäjinä. Kalevalan tietäjistä siirrytään sitten parin
runon kautta kristilliseen pääsiäiseen ja jouluun. Eräänlaisen
liiton kaikelle tälle muodostaa kokoelman päättävä Helkatuli.
Runon ensimmäinen säkeistö sitoo yhteen paljonkin Koudan runojen
hengestä:
Ikiliekki ihmisen henki on,
se on syttynyt säteistä auringon,
ja päivän puoleen se halaa.
Vaikk' kuiluiss' se kulkee, ja helmassa
yön,
tuvat sille on tuttuja tähtien vyön,
ja tähtiin se takaisin palaa.
Kirjassa on 112 sivua, lukaisin sen
parissa päivässä. Fraktuuralla painetussa tekstissä olevat
w-kirjainta muistuttavat kirjaimet olen runolainauksissa tulkinnut
v-kirjaimiksi.
