Pelekijan elekijat – osa 1: Baudelaire

Koska kohdalleni on osunut muutama Belgiaan liittyvä taideteos, kirjoitan tässä niistä muutaman sanasen. Ensimmäisenä osansa saa ranskalainen runoilija ja esteetikko Charles Baudelaire (1821 – 1867), joka muutti asumaan Brysseliin ja viipyi sillä tiellään vuodet 1864 – 1866. Baudelaire kirjoitti vaikutelmistaan ja tuntemuksistaan muistiinpanoja, joitten kokoaminen julkaisuvalmiiksi jäi häneltä keskeneräiseksi. Hän sai kuitenkin valmiiksi tiivistelmän, jonka Antti Nylén suomensi ja toimitti muistiinpanojen ja selitysten sekä Baudelairen kirjoittamien kirjeitten täydentämänä. Suomennos ilmestyi ensi kertaa vuonna 2003. Minä luin toisen painoksen vuodelta 2013. Nylén on valinnut otsikoksi Kurja Belgia! Kirja sisältää kuvailevan alaotsikon mukaisesti Muistiinpanoja ja kirjeitä 1864 – 1866.

Alkusanoissa Baudelairen erityisyydestä Nylén kertoo Baudelairen saaneen maaliskuussa 1866 halvauskohtauksen vieraillessaan Belgiassa Namurin kaupungissa Saint Loup'n kirkossa. Runoilija vietiin asumaan Pariisiin, jossa hän seuraavana vuonna kuoli.

Baudelaire vaikuttaisi olleen pettynyt Belgiaan. Hänen Belgiaa kuvaileva tekstinsä on mielestäni räksyttävää pilkkaa melkeinpä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Siksi onkin erikoista, että muistiinpanoissaan hän kirjoittaa niin myönteisesti vierailustaan Namurissa vuonna 1864. Hän tapasi siellä belgialaisen taidemaalarin Félicien Ropsin ja hänen isäpuolensa, joka taisi siteerata Baudelairen runoa Pahan kukista.

En voi välttää sitä vaikutelmaa, että Baudelaire ei niinkään pettynyt Belgiaan vaan siihen, ettei hän kohdannut siellä sitä arvostusta, jonka olisi mielestään ansainnut. Ilmeisesti Belgia näyttäytyi Baudelairelle peilinä, josta häntä katselivat ajastaan jälkeen jääneitten syrjäseutujen ivanauruun purskahtaneet moukankasvot.

Namurin kirkko on kaunis, katselin sitä wikipedian kuvista. Se ei kuitenkaan ole mikään lyömätön luomus Belgian arkkitehtuurissa. Uskoakseni Baudelairen myönteinen vaikutelma Namurin kirkosta syntyi siitä miellyttävästä, häntä arvostavasta seurasta, jonka ranskalaisrunoilija Namurin kaupungissa kohtasi. (Tosin Baudelaire viehättyi myös Antwerpenin ja Bruggen rakennuksista!) Näin Baudelaire kuvailee Saint Loup'n kirkkoa:

Saint Loup. Synkkä ja galantti mestariteos. Saint Loup eroaa kaikista näkemistäni jesuiittatyyliä edustavista rakennuksista. Katafalkin sisäpuoli on kirjailtu mustalla, roosalla ja hopealla. Rippituolit ovat kaikki erityylisiä, siroja, taidokkaita, barokkityylisiä, uutta antiikkia.

- - -

Saint Loup on kauhistuttava ja loistelias katafalkki.

Nylén on tekstin selityksissä kertonut tietoja monista henkilöistä, joita Baudelaire mainitsee. Sen sijaan sanaa katafalkki (koroke, jolle ruumisarkku kirkossa asetetaan) hän ei ole vaivautunut selittämään, eikä myöskään siellä täällä toistuvaa sanaa begiini (begiinit ovat netistä löytämäni tiedon perusteella naimattomia naisia tai leskiä, jotka viettävät hiljaista elämää luostarintapaisessa yhteisössä olematta lupauksen antaneita nunnia).

Kirjeillään Baudelaire lähestyy äitiään ja muita tuttaviaan ja kaataa heidän luettavakseen rahahuolensa. Hän vähättelee Belgiaa ja belgialaisia, vaikka toteaa etteivät ranskalaiset ole sen kummempia. Holhoojalleen hän kertoo vihaavansa ihmiskuntaa, äidilleen hän valittaa ettei häntä ole Pariisissa kohdeltu oikeudenmukaisesti eikä hän ole koskaan saanut sitä mikä hänelle olisi kuulunut.

Tästä huolimatta tai kaikesta tästä johtuen voin tuntea kohtalonyhteyttä Baudelaireen, joka kertoo kaatuneensa huoneessaan. Minäkin kaaduin viime yönä kaksi kertaa selälleni, kun olin menossa pissille. Onnekseni kaaduin omaan sänkyyni, Baudelaire lattialle, kovan onnen runoilija. Toisen kerran kaaduin kun yritin nousta kaaduttuani ylös eikä tasapainoni ollut ihan parhaimmillaan tukevan humalatilan johdosta.

Kirjassa on 173 sivua. Sain sen luettua muutamassa päivässä. Minulla on kymmenkunta kirjaa lainassa kirjastosta, mutta niinpä vain piti lukea tämä ostokirja ennemmin.

Sanoi Minna Canth

Vuonna 1987 julkaistiin Ritva Heikkilän toimittama kaksikielinen teos nimeltä Sanoi Minna Canth – Pioneer Reformer. Suomenkielisenä alaotsikkona on Otteita Minna Canthin teoksista ja kirjeistä. Kirja sisältää katkelmia Minna Canthin (1844 – 1897), pitkään Kuopiossa asuneen, tunnetun naiskirjailijan ja tasa-arvoa sekä naisten asiaa edistäneen vaikuttajan teksteistä. Ajattelin ensin tulisiko kolmesataa sivua pitkän kirjan lukemisesta mitään, kunnes tajusin, että puolet kirjasta sisältääkin samat tekstit englanniksi käännettyinä, kääntäjä Paul Sjöblom. Tästä syystä lukeminen sujui minulta neljässä päivässä ja niistäkin yksi päivä meni kokonaan lumitöitä tehdessä.

Ainut pisempi, kokonainen teksti on Minna Canthin itsensä norjalaista lehteä varten kirjoittama omaelämäkerta vuodelta 1891. Sen lisäksi mukana on aforistisia otteita hänen novelleistaan, näytelmistään, artikkeleistaan ja kirjeistään. Kirjeitten ajatuksia on esillä eniten. Ilmeisesti juuri mikään kirje ei ole kirjassa kokonaisuudessaan, sillä alkutervehdykset, tavanomaiset kuulumiset ja lopputoivotukset puuttuvat. Mukaan on sisällytetty kirjeitten ”kova ydin”. Lopusta löytyy lyhyt kuvaus kunkin kirjeen vastaanottajasta, joita ovat mm. teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom, Kauppis-Heikki, jota Minna Canth kannusti kirjoitustyössä, näyttelijä Olga Salo, jolle Canth antaa merkille pantavan moderneja ohjeita näyttelijäntyöhön, Canthin omat tyttäret Elli ja Maiju sekä opettaja ja näyttelijä Hilda Asp, jonka sisar Hanna Asp kirjoitti vuonna 1948 julkaistun muistelmateoksen Minna Canth läheltä nähtynä. Pisin yksittäinen kirjeen katkelma on vuoden 1890 kirjeestä Aleksanteri Järvenpäälle, joka oli työväenliikkeen johtohahmoja. Eräässä pienessä otteessa jostakin Canthin tekstistä sanotaan näin:

Hanna: Niin se on, pappa, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisrakkaudesta ne lähtevät sekä naiskysymys että työväenkysymys, kuinka ne silloin voisivat olla kristinoppia vastaan?

Tämä repliikki vaikuttaisi aika pitkälti sisältävän Minna Canthin näkemystä aikansa suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen ongelmista sekä myös siitä, miltä pohjalta hänen oma arvomaailmansa ponnistaikse. Canth nähdäkseni ”uskoo Jumalaan, mutta ei niin kuin kirkko opettaa”, kuten nykyään on tapana sanoa. (Nuoruudestani saakka minun on ollut vaikea nähdä suurempaa eroa siinä jaetaanko porukoitten kesken ihokkaat vai tuotannontekijät.) Reaalikristillisyydestä Canth toteaa seuraavasti:

Kristinoppi on haudattu kirkon seinien sisään ja kiedottu dogmatiikan kahleisiin. Irroittukoon niistä ja tulkoon ulos keskuuteemme, opettamaan meille vapautta, tasa-arvoa ja rakkautta.

Ihan kaikilta osin ei lyhyitten katkelmien perusteella voi saada selvää Canthin aivoitusten perusteista. Niinpä seuraavat lausahdukset tuntuivat tussahtavan pahasti penkkaan:

Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. (No, ei muuten piile!)

Jalo työ ei ihmistä koskaan vahingoita. (Kysy vain kuinka pahasti voi vahingoittaa!)

Hieno tunnustus avoimessa kirjeessä kirjailija Teuvo Pakkalalle tuntuisi silti sopivan Canthin omiinkin teksteihin:

Paljon siinä on ihmisiä, köyhää väkeä kosolta. Ja kuitenkin olette niistä kaikista jaksanut saada eläviä, todellisia henkilöitä, joihin lukija mieltyy ja tutustuu, aivan kuin olisi hän elänyt ja ollut heidän keskuudessaan.

Kirjassa on kaikkiaan 280 sivua. Englanninkielisen osion skippasin.

James Joyce -neliaplari

Eevan suosituksesta etsin kirjastosta irlantilaisen James Joycen esikoisrunokokoelman, joka on suomennettu nimellä Kamarimusiikkia. Yksi juttu johti toiseen ja tulinkin sitten lukeneeksi pari muutakin Joycen kirjoittamaa tai ainakin hänen kirjoittamiinsa teksteihin perustuvaa kirjaa. Luin seuraavat kirjat, jotka kaikki julkaistiin suomeksi vuonna 2012 :

Kamarimusiikkia, alkuteos Chamber Music julkaistu vuonna 1907

Pyhä, rivo rakkaus Kirjeitä Noralle (kirjeet vuosilta 1904 – 1912)

Dublinilaisia, alkuteos Dubliners julkaistu vuonna 1914

Runoja pennin kappale, alkuteos Pomes Penyeach julkaistu vuonna 1927

Irlannin kirjallisuuden suuri nimi James Joyce (1882 – 1941) kirjoitti nuorna miesnä ollessaan rakkausrunoja, jotka julkaistiin vuonna 1907 kirjana nimeltä Chamber Music. Kirjan runot on omistettu Joycen elämäntoverille, Noralle, jonka kanssa kirjailija asui pitkät ajat ulkomailla, mm. Triestessä. Yritin aluksi lukea Kamarimusiikkia linja-autossa, mutta en oikein päässyt tunnelmaan. Lisäksi en välttämättä aina tykännyt käännösten mitallisesta asusta ja loppusoinnuttelun sujuvuudesta. Kun runokirjassa korostettiin, että olisi ihan kätsy lukea myös ne Joycen kirjeet samaan syssyyn, päätin noukkia senkin kirjan kirjastosta. Sekä Joycen kirjeet että esikoisrunokokoelma julkaistiin suomeksi Ville-Juhani Sutisen kääntäminä.

Vieraillessaan kotimaisemissaan Irlannissa Joyce kirjoitti Noralle Triesteen joukon kirjeitä, joista monet ovat säilyneet ja vissiin julkaistu alkukielisinä joskus 1970-luvulla. Ne julkaistiin suomeksi nimellä Pyhä, rivo rakkaus. Kirjeet sisältävät jonkin verran suorasukaisen tuhmia juttuja. Ne on kirjoitettu henkilökohtaisiksi viesteiksi puolisolle ja ovat kai siksikin kiinnostavia. 

Toissasunnuntaiaamuna lukaisin Noralle kirjoitetut kirjeet viidessä tunnissa. Mitä niistä nyt sanoisi? Välillä tuli nuori Werther mieleen kirjoittajan haihatteluista ja tunnekuohuista. Jossain vaiheessa ihmettelin, että mitäs rivoa näissä kirjeissä nyt on, kunnes se suorasukaisempi sessuaalinen eruzione alkoi. Nykyään löytäisi yksinäinen matkaaja netin kautta tällaista sisältöä elämänsä tyhjyyteen, on skaipit ja videosivustot, niin että tuskinpa jäisi kirjeitä kellariin muistoksi iskän Irlannin reissusta. Tulipahan luettua.

Kamarimusiikin tasoittelin sitten iltapäivällä. Oli siinä jokunen hyväkin runo, mutta luulenpa, että jotain runollisia sävyjä on käännöksessä päässyt katoamaan. Miten lienee? Ihan kivana koin kokoelman loppuun sijoitetun selitysluettelon, jossa kertoiltiin runojen sisältöön ja taustoihin liittyvää yhtä sun toista asiaa.

Nämä luettuani päätin sivistää itseäni vielä vähän lisää ja luin suomennettuna novellikokoelman Dubliners, joka julkaistiin vuonna 1914. Se ilmestyi uutena käännöksenä Heikki Salojärven suomentamana vuonna 2012. Suomennos on miellyttävää luettavaa.
 

Kirjan saatesanoissa Jyrki Vainonen kertoo, että Joyce ei vuosikausiin löytänyt kustantamoa, joka olisi suostunut novellit julkaisemaan. Kustantajien mielestä niissä mm. esitettiin irlantilaisista niin pessimistinen näkemys. Ehkä on perää siinäkin. Eivät novellit mistään onnelasta kerro. Silti ihan samaan tapaan kotimaansa ihmisten asenteista ovat kertoneet isompienkin maitten kirjailijat – ja saaneet äänensä kuuluville. Novellissa Surullinen tapaus päähenkilö, herra Duffy, ajattelee tuttavastaan seuraavasti:

Ilmeisesti nainen oli ollut kykenemätön elämään, vailla elämäntahtoa, pahojen tapojen aulis uhri, yksi niistä ihmisraunioista joiden päälle sivistys on rakennettu.

Duffyn käsitys järjestäytyneen työväenaatteen mahdollisuuksista kiteytyy näin:

Hänelle oli tullut tunne että he olivat kovapintaisia realisteja ja suhtautuivat torjuen kaikkeen loppuun ajateltuun, sellaista kun saattoi harjoittaa vain joutilaisuuden oloissa, joten se jäi työläisten ulottumattomiin. Yhteiskunnallista vallankumousta tuskin nähdään Dublinissa muutamaan sataan vuoteen, hän sanoi rouva Sinicolle.

Novellien ankea perusvire ei nykykirjallisuuden seurassa juuri poikkea massasta. Ja jos Joycen novelleja vertaa varhaisempiin – vaikkapa Dostojevskin tai Gogolin novelleihin – eivät hänen novellinsa luo sen negatiivisempaa kuvaa kotitanhuvista kuin 1800-luvun klassikot. Tietysti voi ajatella, että Joycen novellit muodostavat kuvan Dublinista, mutta eikö niissä sittenkin vielä enemmän kuvata ihmisiä – ihan kotipaikasta riippumatta.

Minulle parhaiten sopi luettavaksi novelli nimeltä Eveline. Se on lyhyt kuvaus nuoren naisen vaikeasta valinnasta perheen ja rakastajan välillä. Perheen äiti on kuollut, vanhimpana tyttärenä Eveline joutuu huolehtimaan kasvattajan tehtävistä ja kotitöistä oman työnsä ohessa. Nuori merimies Frank pyytää Evelineä mukaansa Buenos Airesiin, jossa heitä odottaa uusi elämä. Eveline suostuu, mutta vielä ennen laivaan nousua hänen sisimpänsä haastaa hänet kamppailuun, jossa ratkeaa nuoren naisen koko loppuelämä. Loppuratkaisu on riipaiseva ja ainakin minusta lukijana tuntuu siltä, että Evelinen päätös on se ainoa oikea.

Toinen hyvä novelli kirjassa on nimeltään Pieni pilvi. Muuten novellit ovat minusta aika keskinkertaisia ja tulisin toimeen ilman niitäkin. Antavathan ne tietysti jonkinlaisen kuvan aikakautensa Dublinista, mutta esimerkiksi urheilun saralta ei ole läsnä juuri mitään.

Runokokoelman Runoja pennin kappale runot sisältävät sellaista vertauskuvallisuutta, joka ei minulle aukene vaikka joka runoa varten on kokoelman lopussa selitysosio. Olen valitettavasti kovin penseä sellaista kerrontaa kohtaan, joka kätkee sanottavansa minulle hämäriksi jäävien viittausten taakse. Runot suomentanut Ville-Juhani Sutinen tosin kuvailee Joycen pennin runoja helposti ymmärrettäviksi ja jopa kansanomaisiksi. Tämä selittäneekin sen, miksi heikosta koulutustasostani huolimatta en pidä itseäni erityisen kansanomaisena.

Pennin runot saavat minut kuitenkin myös tyytyväiseksi. Uskon vaikeaselkoisuuden leimaavan myös Joycen muita kirjoja, varsinkin Odysseusta ja Finnegans Wakea. Siksi minun on syytä olla tyytyväinen, kun tulin lukeneeksi nämä vähän lyhyemmät teokset. Nyt on helppo todeta, että olen jo ylittänyt sen rajan, jonka jälkeen Joycella ei ole minulle enää juurikaan annettavaa. Voin helpottuneena jättää Joycen muun tuotannon toisten luettavaksi. Itse asiassa, mikäli tällä lukemisella pitäisi itselleni Joycea suositella, ehdottaisin luettavakseni ainoastaan Dublinilaisia.

Pari viikkoa tässä meni. Nyt Patrikin nimipäivänä on hyvä lopettaa.

Hagar Olsson: Edith Södergranin kirjeet

Kirjailija Hagar Olsson aloitti syksyllä 1918 työn Dagens Press -nimisessä lehdessä Helsingissä. Hänen tehtäviinsä kuuluivat mm. kirja-arvostelut. Arvosteltavaksi tuli nuoren runoilijan, Edith Södergranin, runokokoelma Septemberlyran. Jo ennen arvostelun kirjoittamista runoilija oli kirjoittanut lehden yleisönosastoon oman, leiskuvan julistuksensa runojensa puolesta. Hagar Olssonin arvostelun myötä Edith otti kirjeitse yhteyttä Hagariin ja alkoi neljä vuotta kestänyt kirjeenvaihto nuorten kirjoittajien välillä. Kirjeenvaihto oli tarpeen, sillä Edith ei koko aikana juuri poistunut kotikylästään Raivolasta, Karjalan kannakselta, jossa hän asui äitinsä kanssa. Edith sairasti keuhkotuberkuloosia ja kuoli vuonna 1923.

Hagar Olsson julkaisi Edith Södergranilta (ja hänen äidiltään) saamansa kirjeet vuonna 1955 selventävillä kommenteillaan varustettuina. Kirjeet kommentteineen suomensi Pentti Saaritsa vuonna 1990.

Hagar Olsson ja Edith Södergran olivat tutustuessaan toisiinsa alle kolmekymmenvuotiaita naisia. He olivat molemmat julkaiseet esikoisteoksensa vuonna 1916 ja heitä yhdisti halu uudistaa kirjallisuutta. Södergran ei käyttänyt runoissaan mittaa eikä riimejä, Olssonin tekstit huokuivat uudenlaista, ekspressionistista tyyliä. Varsinkin Södergranin runous sai julkisuudessa osakseen torjuntaa ja väheksyntää. Olssonin uskonnollinen hehku upposi ehkä paremmin konservatiiviseen lukijakuntaan.

Edith Södergran, joka eli lähes eristyksissä ja taloudellisessa puutteessa Raivolassa, janosi ikäistään seuraa, jonka kanssa keskustella kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja sen uusista suuntauksista. Edith koki itsensä ja ystävänsä Hagarin uudistajiksi, tiennäyttäjiksi. Hän tunsi voimakasta vetoa suuriin saksalaisiin ajattelijoihin, Friedrich Nietzscheen ja myöhemmin Rudolf Steineriin, jonka filosofiasta muodostui Edithille jonkinlainen pakkomielle. Edith myös käänsi Hagar Olssonin kirjan ”Kvinnan och nåden” saksaksi. Hän ryhtyi kunnianhimoiseen projektiin Suomen ruotsinkielisten modernistien runojen antologian saksantamiseksi, mutta hanke kaatui Saksan 1920-luvun talouslamaan.

Kaiken kaikkiaan tuntuu hieman hassulta, miten tulisieluisesti nuoret naiskirjailijat pohtivat maailman uudistamista runojen ja romaanien avulla, kun esimerkiksi vuonna 1919 Suomessa elettiin vankileirien aikaa, maa oli raunioina ja ihmiset sodan oikeuttamien epäluulojen vallassa. Edith pystyi kukkulalta, kotinsa lähistöltä seuraamaan kiikareilla Kronstadtissa käytyjä taisteluja bolshevikkien ja vastavallankumouksellisten välillä. Toisaalta ehkä maailma sodan jälkeen juuri kaipasikin nuorison uudistavia virtauksia. Olssonin Södergranille esittelemä runoilijaystävä Elmer Diktonius kirjoitti esikoisteoksessaan:

Kaikki totuudet ovat päiväntotuuksia; ne syntyvät,

elävät ja kuolevat.

Mutta eräs ikitotuus, ikisääntö pätee silti.

Ja se kuuluu: päiväntotuudet luo nuoriso.

(Kokoelmasta Min dikt, Runoni, v. 1921 suom. Arvo Turtiainen)

Kirjeitten perusteella Hagar Olsson piti kenties jalkansa maassa paremmin kuin Edith Södergran, mutta kommenteista päätellen hän ihaili ystäväänsä. Hagarin kommentit ylistävät Edithin rohkeutta ja neroutta. Edithin kirjeet hypähtelevät asiasta toiseen iloisena siitä, että on löytynyt joku, jolle kirjoittaa, joku joka ymmärtää. Toisessa Hagarille osoittamassaan kirjeessä Edith siteeraa jo aiemmin kirjoittamaansa runoa:

Minä haluan leikkitoverin, joka murtautuu ulos kuolleesta graniitista uhmaamaan ikuisuutta.

Kaikki Hagarissa ei Edithiä noin vain miellyttänyt. Hän ei jostain syystä voinut hyväksyä Hagarin kirjaan ”Själarnas ansikten” sisältyvää tarua tähtilapsesta ”Sagan om Stjärnbarnet”. Edith kertoo kirjeessään leikanneensa tarinan kirjasta pois ja polttaneensa sen. ”Taru tähtilapsesta” kertoo erikoisesta haamumaisesta neidosta, joka asuu valkoisen oven takana huoneessa, jossa hän näkee vain hentojen tähtien kulkueen syvässä, pyhässä yössä. Kertomus sisältää mystisiä kauhuaineksia yhdistyneenä uskonnolliseen kehykseen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi tarinasta poimia vaikkapa seuraavan:

...jag skalv i mitt innersta ty jag kände mig ansikte mot ansikte inför det som icke är.

...vapisin sisimmässäni sillä tunsin olevani kasvokkain sen kanssa jota ei ole.

Det som icke är -rakenne toistuu kirjan muissakin osissa. ”Landet som icke är” oli Edith Södergranin viimeisiä runoja ja hänen runoistaan tunnetuin.

Ajan myötä Edith Södergran joutui vaativan luonteenlaatunsa ja ehkä myös ystävänsä Hagarin uskonnollisen kirjan Kvinnan och nåden myötä vakaviin pohdiskeluihin omien hengellisten käsitystensä vuoksi. Kirjeessään ystävälleen hän ilmoitti luopuneensa Nietzschen yli-ihmisopista. Filosofi Steiner näyttäytyi välillä oppi-isänä, välillä syntisenä, joka ennen kaikkea ajatteli eikä niinkään tuntenut. Edith vaikuttaa taipuneen loppuvaiheessa luottamukseen lapsenuskon voimasta ainoana asenteena, jolla ihminen voi lähestyä Jumalaa. Eräässä kirjeessään hän kirjoittaa:

”Totuus löytyy vain Uudesta testamentista eikä mistään muualta maailmassa.”

Hagarille hän kirjoittaa:

”Sinä olet nähnyt Viestintuojan, sillä sinut on kutsuttu suureen tehtävään, joka ei ole tästä maailmasta.”

Hän viittaa tässä nähdäkseni Hagar Olssonin kirjaan Kvinnan och nåden, jossa kirjan päähenkilö kohtaa taivaallisen viestintuojan autiomaassa.

Tämän kirjan myötä lukijana pääsin seuraamaan kahden kirjailijan välisen yhteydenpidon eri vaiheita. Kirjailijoitten persoonallisuuden erot tulivat esiin. Södergran vaikutti räiskähtelevältä ja lämminveriseltä, kun taas Olsson oli rauhallinen, viileän harkitseva. Ehkä juuri siksi Edith oli runoilija ja Hagar kirjoitti proosaa?

Kirjan lukeminen kesti muutaman päivän.