Neuvostoproosaa 3

Neuvostoliiton novellistiikkaa esittelevän kirjan viimeinen, kolmas osa keskittyy sodanjälkeisen ajan kertomuksiin. Novellit on valinnut Sergei Zalygin ja suomentajana on Esa Adrian lukuunottamatta virolaista novellia, jonka suomensi Eva Lille. Jotkut novellit on suomennettu niitten venäjännöksistä. Esipuheen nimeltä Novellin uusi kukoistus kirjoitti Pekka Pesonen. Kirja ilmestyi vuonna 1979.

Esipuheessa Pekka Pesonen kertoo, että Konstantin Paustovskin johdolla Neuvostoliiton novellistit alkoivat jo ennen suojasään aikaa kirjoittaa vapaammin kuin sosialistisen realismin peliohjeet edellyttivät. Varsinainen neuvostonovellin kukoistuskausi alkoi kuitenkin 1950-luvun puolivälissä. Kertomukset käsittelivät tapahtumia inhimilliseltä näkökulmalta, ei pelkästään yhteisön parhaan näkökulmasta. Novellitaiteessa alkoivat näkyä ja kuulua pienten neuvostokansojen äänet. Tärkeänä nimenä nostetaan esiin Tšingis Aitmatov. Hänen lisäkseen useammin toistuvat mm. nimet Aksjonov ja Iskander, Belov ja Šukšin.

Käynpähän kertomukset lyhyesti läpi:

Valentin Katajev: Orvokki. Isoäiti Gerasimovna on henkilökohtaisen pettymyksen takia valinnut sosialismin rakentamisen inhimillisen onnen sijasta. Näköala neuvostoyhteiskunnan vanhustenhoitoon.

Valentin Rasputin: Ranskan tunteja. Koskettava kertomus, jossa pieni oppilas näkee nälkää ja kaunis ranskanope yrittää puuttua asiaan. (Minä muuten oppikoulun välitunneilla pelasin seinistä, ihan kuten tässä novellissa tehdään.) Tykkäsin tästä tosi paljon!

Vasili Aksjonov: Sesongin jälkeen. Tarina Sotshista. Sisältää jatsia, arkipäivän anarkiaa ja elämää ylläpitävää surrealismia.

Andrei Bitov: Kuva. Vanha Asja alkaa janottaa Aljoshaa, jonka vaimo on synnyttämässä. Miehinen mieli myllertää välillä kulmikkaasti, välillä sumean suoraviivaisesti.

Vasili Belov: Vaikeina vuosina. Mallikelpoisesti hoidetun maatalousprikaatin hiljaiset sotaponnistelut häiriintyvät yli-innokkaan kolhoosin puheenjohtajan sekaantuessa asioihin.

Vasili Šukšin: Vanja Tepljašin. Suoraselkäinen Vanja suksii tiehensä sairaalasta. Hieno, lyhyt, tehokas kertomus! Näitä lisää!

Anatoli Kim: Meren morsian. Neuvostoliiton korealaisvähemmistöön kuuluneen, Venäjällä asuvan kirjailijan tarina lennättää Leningrad – Ost-Berlin -junan Sahalinin saarelle.

Sergei Zalygin: Lehmän aika. Maatalouden tuotannontekijäksi alistettu lehmä tavoittelee henkilökohtaista nirvanaansa aurinkoisella laitumella.

Fazil Iskander: Käsipuoli. Veijaritarinassa abhasialaisukko saa ennenaikaisen haudan, johon monet muut lankeavat ennen häntä.

Satimžan Sanbajev: Valkoinen aruana. Muuannemyydyn kamelin paikkariippuvaisuus aiheuttaa pitkiä takaa-ajoja pitkin Kazakstanin suolajärviä ja aroja.

Nodar Dumbadze: Kiittämätön. Luin tämän novellin jo aiemmin toisena suomennoksena gruusialaisten novellistien antologiasta, jonka niminovelli tämä on. Maahanhaudattu suuri viininsäilytysastia on siinä suomennoksessa nimeltään kvevri, tässä se on tšuri.

Andris Jakuban: Emille, rakkaalle, lauluissa ylistetylle. Humoristista markkinahumua vanhasta, mutta niin modernista Latvian pääkaupungista.

Agasi Aivazjan: Tiflisin kyltit. Naiivin avomieliset kyltit valloittavat kaupungin.

Grigir Tjutjunik: Ustin ja Oljana. Kotiin Ukrainan aroille palannut sotamies huomaa koko kylän tietävän hänen vaimonsa hairahduksesta.

Mihas Straltsou: Villisian kärvennys. Valkovenäläiskirjailjan rikkaan kuvallista, syksyistä kerrontaa, pohdiskelua elämän ja kuoleman rajamailta. Tästä näytteeksi katkelma:

Syyskynnös on jo saanut kuoren, pelloilla ovat paljaat korret harmaantuneet ja kuivuneet helähteleviksi, ilma on tyhjennyt. Taivas laskeutuu aamuisin yhä alemmaksi, painautuu maata vasten. Lehmät ajetaan vielä laitumelle – kauemmaksi kylästä, metsään. Illansuussa elikot eivät tahdo palata läävään vaan pyrkivät kun silmä välttää maleksimaan perunanvarsilta ja paleltuneilta kaalinlehdiltä tuoksuvalle pellolle.

Sekä iltaisin että aamuisin pakastaa, humalluttaa kuin pontikasta, tuoksuu savulta.

Irena Gansiniauskaite: Kanarialintu. Liettualaisen pikkukaupungin opettajainhuoneessa kihahtelee ulkopuolisten huomaamatta.

Rein Saluri: Muisti. Viron metsäveli-taistojen tie on traumatisoinut miehen menettämään muistinsa. On kuitenkin joku, joka osaisi kertoa mitä tapahtui. Kerronnan näennäinen selkeys ei hälvennä novellin painajaismaista tunnelmaa.

Luin näitä novelleja viitisen päivää, suurimman osan eilen ja tänään. Kirjassa on 347 sivua.

Neuvostoproosaa 2

Esa Adrianin valikoima ja suomentama Neuvostoproosaa 2 esittelee kuusi vuosina 1932 – 1948 kirjoitettua novellia, jotka tyylilajiltaan edustavat neuvostotaiteen pääsuuntausta. Vuonna 1974 ilmestyneen valikoiman alusta löytyy Pertti Karkaman kirjoittama johdanto nimeltä Sosialistisesta realismista. Karkaman kirjoituksessa on hienosti kiteytettynä paljon oleellista tyylilajista ja sen synnystä. Karkama kertoo, ettei sosialistinen realismi pyrkinyt nostamaan esiin sankareita vaan sosiaalisia yksilöitä ja yhteistyön merkitystä:

Sosialistisen realismin heijastelema yhteistunto on ihmisten välistä solidaarisuutta, joka pohjautuu tietoon yhteisistä päämääristä ja optimistiseen uskoon, että nuo päämäärät ovat yhteistyöllä saavutettavissa. Yhteinen tietoisuus on selvästikin sukua kansankulttuurin talkoohenkisyydelle, jonka yhteiskunnallinen kehitys oli peittänyt. Sosialistisen realismin keskeiseksi teemaksi on tullut toveruus.

Käynpähäntä seuraavassa valikoiman novellit läpi lyhyesti:

Aleksandr Tvardovski (1910 – 1971): Kolhoosin puheenjohtajan päiväkirja (1932): Novelli on kirjoitettu päiväkirjan muotoon, ajankohta maaliskuusta kesäkuuhun 1931. Maatalouskolhoosin johtaja kertoo pääasiassa asennevaikeuksista, joita kolhoosin työnjohtajana joutuu kohtaamaan. Järjestyksen mies pyrkii saattamaan omapäiset ponnistelemaan kolhoosin yhteiseksi hyväksi oman etunsa sijasta.

Nikolai Tihonov (1896 – 1979): Bolsevikki Simon (1932): 1920-luvulle, vuoristoiseen Ossetiaan sijoittuvassa minämuotoisessa kertomuksessa osseetti Simon kertoo siitä miten hänestäkin tuli bolsevikki ja mitä siitä seurasi hänelle itselleen ja koko seutukunnalle. Erityisen huomion saa vuoristojokien valjastaminen sähköntuontantoon, mistä pieni näyte:

Me kaikki teimme työtä ryysyisinä: kivet ja sirpaleet polttivat kaikki vaatteet kuin tulipalossa, eikä kukaan surrut vaatteitaan, ja kaikki pyyhiskelivät hikeä kädenselällä. Ja oli niin meluisaa ja hauskempaa kuin yksissäkään juhlissa. Silloin ei vielä tunnettu iskuriprikaateja, toverit, mutta kaikki me olimme kuin iskuriprikaatin jäseniä.

Andrei Platonov (1899 – 1951): Ihanassa ja raivokkaassa maailmassa (1941): Yllätyksellinen, mielikuvituksekas kertomus veturinkuljettajien toveruudesta. Platonov nousi lukulistallani korkealle.

Aleksei Tolstoi (1882 – 1945): Venäläinen luonne (1942 – 44): Panssarivaununkuljettajan kasvot palavat. Kotilomallaan hän esiintyy ”muina miehinä” vanhempiaan ja tyttöystäväänsä säästääkseen.

Mihail Prišvin (1873 – 1954): Vanha sieni (1945): Kuvaus sienireissusta, mukana metsässä myös punikkitatti.

Emmanuil Kazakevitš (1913 – 1962): Kaksi miestä arolla (1948): Novellin puolivälissä tajusin mitkä elokuvan ainekset tässä olisikaan! Ja Anatoli Efros onkin ohjannut aiheesta neuvostoliittolaisen elokuvan Двое в ѕтепи. Elokuva lienee vuodelta 1962. Novelli on oikein hieno, olisi kiva nähdä elokuvakin.

Lueskelin tätä teosta muutaman päivän. Siinä on 248 sivua. Koska Kazakevitšin novellista on tehty elokuva, osallistun tällä blogeerauksella Seitsemännen taiteen haasteeseenkin.

Neuvostoproosaa 1

Esa Adrianin (1939 - 2007) toimittama ja suomentama kolmiosainen kirjasarja Neuvostoproosaa esittelee novellitaidetta Neuvostoliitosta. Ensimmäisessä osassa pääsevät esiin 1920-luvun toisinkirjoittajat eli he, joitten valitsemasta tiestä ei tullut neuvostoproosan tie. Kirjan esipuheessa nimeltä Vallankumouksen jälkeen Adrian käy läpi erilaisia kirjallisia ryhmittymiä, joita neuvostotaiteeseen 1920-luvulla sikisi.

Erityisen huomion Adrian antaa ryhmälle, joka kutsui itseään Serapionin veljiksi. Kirjan kymmenestä novellistista neljä tai viisi kuului kyseiseen löyhään ryhmittymään. He eivät kuuluneet bolshevikkeihin, mutta koska he eivät avoimesti bolshevikkejä vastustaneetkaan, kutsuttiin heitä myötäilijöiksi. Heidän tyylinsä, mitä nyt näistä novelleista voin päätellä, poikkesi rohkeasti siitä ihanteikkaan realismin otteesta, jota jo tuohon aikaan valtionkin taholta suosittiin. Näitten novellien päähenkilöt eivät useinkaan ole mitään sankareita vaan pahoissa ongelmissa eteenpäin raahautuvia yksilöitä. Ongelmien syy vaikuttaa aina olevan yhteiskunnallinen, mutta varsin monimutkaisella ja juuri siksi uskottavasti kuvatulla tavalla.

Käyn novellit läpi lyhyesti:

Vsevolod Ivanov (1895 – 1963): Lapset (1919). Hienolla tavalla kerrottu tympeä ja nykyistä ihmiskäsitystä pitkin korvia sivalteleva tarina.

Jevgeni Zamjatin (1884 – 1937): Luola (1920). Kertomus talveen vajoavan kaupungin palelevista asukkaista mahdottoman tilanteen edessä.
Mihail Zoštšenko (1895 – 1958): Pirunpeliä (1922). Minämuotoinen tarina maailmansodan jälkeisestä Venäjästä terävähampaisella huumorilla ja kansankielen sanastolla terästettynä.
Nikolai Nikitin (1896 – 1963): Koira (1922). Synkkä kuvaus teloituspartiosta syrjäseudulla.
Isaak Babel (1894 – 1941): Jeesuksen synti (1922). Ällistyttävän hieno novelli, joka käsittelee yksintein ja lyhyesti Odessan kurjuutta yhden naisihmisen kautta sekä sitä miksi Jumalan ei kannata ihmeineen puuttua asiaan.
Isaak Babel: Kuningas (1923). Odessan rikollispomo järjestää siskolleen häät. Yhtä sun toista sattuu häissä ja häitten liepeillä.
Boris Pasternak (1890 – 1960): Ilmojen tiet (1924). Jypäkällä symboliikalla verhoeltu traaginen tarina, joka sijoittuu 1900-luvun alkuun ja vuoteen 1920. Pieni näyte Pasternakin novellin kuvallisesta kielestä:

Päinvastoin kuin mies vaimo tunsi vetoa – kuin ankkuri veteen – sataman tungoksen rautaiseen kolinaan, kolmipiippuisten jättiläisten punaiseen ruosteeseen, jyväpuroina virtaavaan viljaan, taivaiden, purjeiden ja merimiesten valoisaan loiskeeseen.

Mihail Bulgakov (1891 – 1940): Tšitšikovin seikkailut. Fanifiktiota vuodelta 1925. Gogolin Kuolleet sielut -romaanin hahmot hurjastelevat novellin kirjoitusajankohdan Moskovassa käyttäen kursailematta hyväkseen byrokratiaa, joka toimii miten toimii.
Boris Pilnjak (1894 – 1941): Sammuttamattoman kuun tarina (Armeijankomentajan kuolema) (1926). Realistinen kertomus sosialistisen neuvostovaltion vallan ytimestä.
Venjamin Kaverin (1902 – 1989): Tilintarkastaja (1926). Yleisestä saunasta käynnistyvä tarina kasvaa mieltäkääntäviin ulottuvuuksiin.
Osip Mandelstam (1891 – 1938): Egyptiläinen postimerkki (1928). Ajan kanssa kohisevia tarinansekaisia muistikuvia maaliskuun vallankumouksen jälkeisestä Pietarista.

Lukaisin kirjan muutamassa päivässä. Siinä on 268 sivua.