Kurt Vonnegut: Ajanjäristys

Amerikkalainen Kurt Vonnegut (1922 – 2007) kirjoitti vuonna 1997 julkaistun romaanin Timequake. Vuonna 1998 siitä ilmestyi suomennos nimellä Ajanjäristys, suomentajana Erkki Jukarainen. Teoksen piti olla Vonnegutin viimeinen. Sen jälkeen on kuitenkin ilmestynyt vielä kirja, joka on julkaistu suomennettuna vuonna 2007 nimellä Maaton mies.

Minä luin kuitenkin toistaiseksi vain tämän Ajanjäristyksen. Siinäkin oli minulle tekemistä.

Vonnegut aloittaa Ajanjäristyksen kertomalla näkemyksensä Ernest Hemingwayn pitkästä novellista, joka on julkaistu suomennettuna nimellä Vanhus ja meri. Joku kalastaja oli kertonut Vonnegutille, että novellissa kuvatun vanhuksen olisi pitänyt ottaa pyytämästään miekkakalasta parhaat palat veneeseensä ja jättää loput haitten ruuaksi. Vonnegut kertoo kirjoittaneensa kymmenisen vuotta romaania nimeltä Ajanjäristys, kunnes hän oli päättänyt tehdä sille niin kuin vanhuksen olisi pitänyt tehdä miekkakalalle. Lukijana olen kiitollinen Vonnegutille tästä päätöksestä lyhentää romaaninsa suomennettuna vain 246-sivuiseksi. Siinäkin oli minulle lukemista.

Itse ajanjäristys ei minusta ole kovin kiinnostava ajatuksena eikä juuri muutenkaan. Kyse on siitä, että maailmankaikkeus eräänä hetkenä helmikuussa vuonna 2001 päättää lakata laajenemasta ja alkaakin supistua, niin että Maapallon asukkaat palaavat äkillisesti elämässän kymmenen vuotta taaksepäin. Sitten maailmankaikkeus alkaa kuitenkin heti laajeta ja ihmiskunta joutuu elämään kymmenen vuotta uudestaan täsmälleen samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Romaanissa esiintyvä kuvitteellinen scifi-kirjailija Kilgore Trout kirjoittaa tapahtumasta muisteloteoksen Kymmenen vuottani automaattiohjauksella. Tätä ja melko monta muutakin Troutin tekstiä Vonnegut käsittelee romaanissaan. Mukana on kuitenkin myös Vonnegutin oman elämän tapahtumia, ainakin sellaisina ne esitetään. Vonnegut muistelee oman elämänsä lisäksi nimeltä mainiten perheenjäseniään, sukulaisiaan, tuttaviaan, kollegoitaan ja muita hemmoja. Mikäpä hänessä. Onhan siinä lukemista.

Kirjaa lukiessani minut valtasi usein nyreys. Se johtui siitä, että Vonnegut itsekin myöntää eläneensä hyvän elämän. Eikä pelkästään niin, vaan hän kertoo jutelleensa toisen kirjailijan kanssa ja heidän päätyneen siihen tulokseen, että tällä planeetalla elämisen arvoista elämää viettää vain 17 % ihmisistä. Kokenut lääkäri oli kuulemma pitänyt arviota jokseenkin osuvana. Hän sanoi miettineensä mikseivät hänen potilaansa tee itsemurhaa. Myöhemmin kirjekuoriostoksilla Vonnegut kohtaa köyhiä ihmisiä, joitten elämä ei ole silmiinpistävästi elämisen arvoista. Minun on vaikea ottaa tätä kaikkea huumorina, mustanakaan. Samastun liiaksi planeetan enemmistöön. Siinä sitä on samastumista.

Vaikka toisaalla kirjassaan Vonnegut sanoo kertomakirjallisuuden olevan ”ele-englantia”, jossa todellisuus sovitetaan tukemaan kerrontaa, hän on kuitenkin huolissaan kirjojen tulevaisuudesta. Hänen mielestään ihmiset haluavat löytää kirjoista samansuuntaisuutta oman ajattelunsa kanssa. Vissiinkin juuri tämän vuoksi minun on vaikea samastua Vonnegutin tekstiin. Hän kun ei kuulu planeetan enemmistöön. Hän näkee taideteoksen olevan vain puolet kahden ihmisen (taiteilijan ja taiteennauttijan) välisestä keskustelusta. Siihen kuuluu hänen mukaansa olennaisena osana tieto siitä, kuka ja millainen taiteilija on. Jos kyse olisi keskustelusta, eikö taiteilijankin siten pitäisi tuntea taiteennauttija? Tätä sanastoa soveltaen taideteos pikemminkin julistaa kuin keskustelee. Ehkä Vonnegut kumminkin jotenkin aavistaa minut lukijana, sillä hän kirjoittaa:

hölynpölyn hyväksyminen on olennaisen tärkeää, mikäli haluaa nauttia runoista ja romaaneista ja novelleista ja myös näytelmistä. Jotkut kirjailijoitten esittämät väitteet ovat kuitenkin niin tolkuttomia, ettei niitä voi millään uskoa.

Tähän minun on uskominen?

Luin kirjaa aika pitkään, joskin loput 109 sivua päivässä, kun tunsin saavani kirjan luettua.

Kurt Vonnegut: Kissan kehto

Kissan kehto (Cat's cradle) on amerikkalaisen Kurt Vonnegutin (1922 – 2007) romaani vuodelta 1963. Kirjan suomensi vuonna 1975 Marjatta Kapari. Valitsin kirjan luettavakseni scifi-haasteeseeni liittyen, koska sattumalta bongasin kirjan amerikkalaisessa elokuvassa The Family Man. ”Sattui niin kuin tarkoitettu oli”, sanoisi Bokonon.

”Kissan kehto” kuuluu tieteiskirjallisuuteen, tyylinä satiiri. Tapahtumat käynnistyvät Yhdysvalloissa, jossa kirjan minäkertoja on lähettänyt kirjeen atomipommiakin kehittelemässä olleen (kuvitteellisen) Nobel-palkitun fyysikon, Felix Hoenikkerin, lapsille saadakseen heiltä tietoja tästä tieteen suurmiehestä. Kertoja saa selville yhtä sun toista Hoenikkerista, mm. sen, että hän on keksinyt jotain atomipommiakin vaarallisempaa, nimittäin poikkeuksellisesti kiteytyvän vesimolekyylin nimeltä jää-yhdeksän.

Paitsi luonnontieteitä kirjassa käsitellään erityisesti uskontoa ja filosofiaa. Romaanissaan Vonnegut luo kuvitteellisen uskonnon, bokononismin, jota harjoitetaan vain pienellä ja tietenkin kuvitteellisella Karibian saarella, San Lorenzolla. Uskontoon viitataan siinä määrin että kuvaus uskonnosta vaikuttaa minusta kirjan pääsisällöltä, jota keksintöön liittyvä juoni johdattelee eteenpäin.

Bokononismi on uskonto, joka perustuu häpeämättömille valheille. Tämä tosiasia (?) todetaan heti kirjan alussa – myös Bokononin kirjan alussa. Siitä huolimatta uskonnolla on oma oppijärjestelmänsä, jonka termistöä kertoja tiputtelee esiin sopivissa kohdissa. Bokononismin perusajatus on toisaalta kohtalonusko, luottamus Jumalan ihmiselle määrittelemään tehtävään, toisaalta selkeä käsitys siitä, ettei ihminen tule tuota tehtävää elämänsä aikana selville saamaan.

Pieni näyte Bokononin ajattelusta:

”Kavahtakaa häntä, joka pyrkii ankarasti pääsemään perille jostakin, onnistuu siinä, eikä ole yhtään entistä viisaampi”, sanoo Bokonon. ”Hän on täynnä pakottavaa kaunaa niitä kohtaan, jotka ovat tietämättömiä mutta eivät ole tulleet tietämättömyyteensä vaikeuksien kautta.”

Ihmiset kiinnittyvät toisiinsa kuin sattumalta sinookiensa, elämänsä kärhien kautta ja muodostavat tehtäviensä perusteella ryhmiä, karasseja, joitten pohjimmaisen tarkoituksen, wampeterin, selvittäminen on karassiin kuuluvillekin mahdotonta. Niinpä luontevinta on turvautua valheeseen, fomaan, jota koko uskonto itsessään on. Bokononisti hakee tajuntojen yhdistämistä toisen bokononistin kanssa (ja sitä kautta lohtua) boko-marun avulla eli asettamalla paljaat jalkapohjansa toisen paljaita jalkapohjia vasten.

Romaanissa käsitellään sivumennen monenlaisia teemoja, kuten hakemistojen laatiminen, aviopuolisoitten yhteinen ajattelutapa, neron eksentrisyys, eroottisesti kiinnostavat naiset, klarinetin soitto, pienoismallit, pienikasvuisuus, hautamuistomerkit, teollinen kolonialismi, yhteiskunnalliset jännitteet tarkoituksellisena ilmiönä, kuolemantuomiot, amerikkalaisvastaisuus ja tunnetut indianalaiset. Eräs kirjan hahmoista on suomalainen arkkitehti. ”Kissan kehto” tarkoittaa kirjassa leikkiä, jossa sormien väliin pingotetuilla naruilla muodostetaan kaiketi kehtoa muistuttava kuvio, joka näyttää pitävältä ja kestävältä, mutta onkin vain tyhjä rakennelma. Marjatta Kapari on kääntänyt karibianenglannilla ilmaistut kohdat eestin kielelle. Kirjassa on 127 hauskasti nimettyä lukua, mikä pätkii kerrontaa kivasti välipalataukoja ajatellen.

Kirjassa on 216 sivua. Lueskelin sitä kolme päivää.