Suomalaista urheilurunoa Klaus U. Suomelan toimittamana

Klaus U. Suomela (1888 – 1962) toimitti vuonna 1958 julkaistun teoksen Suomalaista urheilurunoa. Kuvituksen teki Sauli Rantamäki.

Wikipediassa on artikkeli Klaus U. Suomelasta. Siinä kerrotaan hänen osallistuneen voimistelijana Tukholman olympiakisoihin vuonna 1912. Suomela oli kirjailija, häneltä on puheenaolevassa teoksessa mukana yhdeksän omaa runoa ja yksi suomennos. Aale Tynnin vuoden 1948 Lontoon taideolympialaisten voittoisaa juhlarunoa ”Hellaan laakeri” lukuunottamatta kaikki kirjaan poimitut runot ovat miehisten runoseppäin tekoa. Näitä runontaitajia ovat Yrjö Jylhä (7 runoa), Unto Kupiainen (3 runoa), Antero Kajanto (2 runoa), Aaro Hellaakoski (2 runoa), V. A. Koskenniemi, Martti Merenmaa, Lauri Pohjanpää, Juhani Siljo, Otto Manninen, Uuno Kailas, Aleksis Kivi, Martti Jukola, Larin Kyösti, Kaarlo Sarkia, Kalle Väänänen, Jalmari Sauli ja P. Mustapää kukin yhdellä runolla. Jos pistesijoja jaettaisiin vanhaan tapaan kuudelle parhaalle, kaikki siis pääsisivät pisteille kvantitatiivisin perustein.

Laadun perusteella valinta olisi vaikeampi. Toisaalta sitä helpottaisi se, että tyylillisesti runot edustavat valtaosin perinteistä kertovaa, riimiteltyä, mitallista runoutta. Suomela toteaakin Alkulauseessaan, että vapaamittainen ja vapaarytminen runous on miltei tyystin unohtanut urheilun. Itsekin olen ihmetellyt sitä miten vähän urheiluaiheista fiktiivistä luettavaa löytyykään. Tämänkin teoksen kokoajan on ollut laajennettava urheilun käsitettä melko lavealle, sillä myös saunominen ja retkeily on luettu urheiluksi. Tietysti on muistettava, että sanalla urheilu on suomen kielessä kaksi merkitystä: kilpaurheilun lisäksi sillä kuvataan humoristisesti myös itsensä vaaraan asettamista, uhkarohkeaa temppuilua. Vaikka tätä kansankielistä merkitystä ei kirjassa mainitakaan, kuvaa moni runoista kilvoittelua oman kestokyvyn äärirajoilla. Yleensä tyylilaji on ylevä, humoristista lähestymistapaa jäin kaipaamaan lisää.

Koska joitain runoja on syytä nostaa esiin, nostan joitain runoja esiin. Naiset ensin. Aale Tynnin runon Hellaan laakeri nimi on nykylukijalle ehkä hankalasti avautuva, mutta omana ajankohtanaan runo lienee ollut ylevä kädenojennus antiikin Hellaan olympiakisain suuntaan. Runo avaa melko klassisen kliseisen kuvan urheiluun parhaimpien voimainkoetuksena, jossa vain voittajat muistetaan. Tämä samantapainen kaava toistuu monessa runossa. Urheilija nähdään kuin pronssipatsaana viilettämässä kohti mainetta ja kunniaa fyysisen voimansa avulla. Yrjö Jylhä on sepittänut kaksikin runoa Paavo Nurmesta ja yhden Clas Thunbergista. Teoksen viimeisenä komeilee Salmelan Tukholman tuliaisena runo Hannes Kolehmaisesta voittamassa viiden tonnin olympiakultaa. Näissä runoissa mainitaan myös muista kilpailijoita, mutta suomalainen voittaja on tietenkin keskiössä.

Urheilun tai liikunnan aiheuttamaa itsensä rasittamisesta koituvaa mielihyvää käsittelevät saunomisen lisäksi retkeilyyn, korpien kätköihin keskittyvät runot, kuten Martti Merenmaan luonnontunteelle herkistyvä Hiihtomatka tai Juhani Siljon sielunvaelluksellisiin mietteisiin johtava Suksiretki. Aleksis Kiven tuttu Metsämiehen laulu hulmuaa Tapiolan vainiolla ja Martti Jukola herkistyy jouluna salolla suurten puitten ja käymättömien kinosten keskellä. Aaro Hellaakosken Suksilaulu virittyy erootillisiin vertauksiin, jossa suksi on liukuva käsi iholla valkealla.

Minä kun lapsena pelasin jalkapalloa, olen nykyään sen lajin penkkiurheilija. Niinpä Yrjö Jylhän runo Viimeinen joukkueesta sattui lähimmäs vaeltavaa urheilijan sieluani. Runossa tosin kuvataan pitkää pelaajauraa, mutta se päättyy siihen, miten runon kertoja katsomosta seuraa kuinka jotkut toiset nyt pelaavat tuttu paita päällään hänen joukkueessaan. Samaa kehittymisen tietä kuvastaa Klaus U. Suomela runossaan Urheilu ja ikäkaudet.

Jos joku tietää hyviä urheilukirjoja niin saapi vinkata. Tässä teoksessa on 132 sivua + sisällysluettelo. Lukaisin runot läpi parissa päivässä.

Oolantilaiset Kååpiåssa

Otsikko voi vaikuttaa oudolta, mikä seikka sopinee blogini yleiseen ilmeikkyyteen. Aikoinaan serkkuni mies nimitti sätkiä Kååpiån Pallmalliksi. Oolanti taas viittaa Ahvenanmaahan, jossa kotipaikkaansa pitää Veikkausliigan jalkapallojoukkue IFK Mariehamn ja Kansallisen liigan joukkue Åland United. Käväisin Kuopiossa katselemassa näitten molempain joukkueitten vierailua KuPS:n kotikentällä.

Naisille tarkoitettu jalkapalloilun Kansallinen liiga on kasvanut mielenkiintoiseksi urheilusarjaksi. Paitsi että taso on noussut on myös kärki levennyt, mitkä molemmat asiat lupaavat hyvää myös jatkossa. Sekä KuPS että Åland United ovat sarjan mitaliehdokkaita, Åland on peräti tarrannut vahvasti mestaruuteen tällä kaudella.

Kuopion keskuskentällä käytiin 15.8.2020 iltaottelu KuPS – Åland United. Ottelusta ei muodostunut erityisempää klassikkoa, ainoa maali syntyi Ålandin vauhdikkaasta hyökkäyksestä, KuPS:n puolustajan torjuessa jalallaan vastustajan syötön tai laukauksen omaan maaliin. Nämä omat maalit eivät ole yleensä puolustuksen virheitä vaan vastustajan kovan, hyökkäävän painostuksen tulosta. Näin oli asia tälläkin kertaa. Oma maali ei varsinaisesti nostata ilon purkauksia katsomossa, kaikki suhtautuvat sellaiseen myötätunnon fiiliksillä. KuPS:lla oli ihan hyviä paikkoja mutta tasoitusta ei syntynyt.

Hyviä pelaajahankintoja tehnyt KuPS hyökkää mielellään ja usein tuloksekkaasti. Tällä kertaa balkanilaiset niminaiset Gentjana Rochi ja Lavdije Begolli ainakin ensimmäisellä puoliajalla pelasivat vähän liikaa tiimipeliä kahdestaan. Jalkapallossa tämä ei toimi. Vastassa on kokonainen joukkue, joka kyllä voittaa minkä tahansa tutkaparin. Toisella puoliajalla Begolli keskittyi keskikentällä enemmän puolustamiseen ja katkoi ainakin kolme Ålandin hyökkäykseen lähtöä. Puolustuksessa KuPS:lla on näköjään uutena hankintana ruotsinmaalainen Maja Göthberg. Hän pelasi vasemman pakin paikalla varmoin ottein, mutta jostain syystä hänet siirrettiin oikealle, jossa peli ei sujunut yhtä hyvin. Hän on kuulemma solminut KuPS:n kanssa vuoden jatkopestistä, mitä pidän hyvänä uutisena.

Aorinko ei hellinyt keskuskenttää KuPS:n miesten joukkueen kohdatessa IFK Mariehamin 22.8.2020. Minä tulin pelipaikalle niin myöhään, että kuulin kentän ulkopuolelta, miten KuPS siirtyi johtoon jo alkuminuuteilla. Ostin kumminkin lipun halvimmalta paikalta eli päätykatsomosta. Juuri muita siellä ei istunutkaan. Melkein heti istuuduttuani alkoi ripeksiä vettä. Koko pelin ajan tuuleksi ja satoi. Onneksi olin hankkinut pyllynalusen ja vaimo osti minulle sadeviitankin, jonka puin ylleni. Viitta päälläni olin suuri sininen. KuPS:n pelaajat vilkuilivat minua kentältä, oolantilaiset vähät välittivät. Oli aika jännä istua halvoilla paikoilla melkein kentän reunalla, kun takanani oli VIP-katsomo, jossa lipun hinta lienee korkeampi. Kerran lennähti pallo päätykatsomoon ja autoin pallopoikaa ojentamalla pallon hänelle. Pallo tuntui aika löysältä, miltä se oli kuulostanutkin kun kuuntelin potkuja ja puskuja. (Myöhemmin eräässä naisten tv-ottelussa pelaaja ei hyväksynyt liian löysää palloa vaan vaati napakammin täytetyn.)

KuPS peri voiton jokseenkin ansaitusti. Toisella puoliajalla KuPS järjesti nykyiselle pelityylilleen tavanomaisen nopean hyökkäyksen leveällä rintamalla ja siirtyi 2 – 0 johtoon. IFK:n rehti yrittäminen palkittiin kavennusmaalilla. KuPS oli lähellä lisämaalia, mutta IFK:n maalivahti Forsman nyrkkeili komeasti Pennasen laukoman pallon yli päätyrajan.

Pallo pysyy pyöreänä

Kävin tänään katselemassa jalkapalloilua livenä Kuopiossa. Keskuskentällä, tai mikä se nykyään lieneekään nimeltään, pelasivat vastakkain kakkosdivisioonan ottelussa KuFu (Kuopio) ja VIFK (Vaasa).

Lähtökohtaisesti KuFu oli ennakkosuosikki. VIFK pisti kuitenkin kaiken peliin ja oikeastaan se hallitsi ottelua alusta loppuun. Vaasalaisten kannalta oli todella harmi, ettei edes tasapeliä saatu aikaiseksi.

Kaksi kertaa oli ylähirsi KuFun maalivahdin apuna, kerran VIFK:n maali hylättiin tuomarin ja linjalla olleen avustavan tuomarin neuvottelun jälkeen. En tiedä ovatko jalkapallon säännöt muuttuneet, mutta KuFun puolustaja syötti nähdäkseni pallon omalle maalivahdilleen, joka sitten otettuaan pallon haltuun jalallaan, nosti sen käsiinsä. Ennen tällaisesti taidettiin viheltää epäsuora vapaapotku? Sentään tuomari näytti oikeutetusti punaista korttia KuFun pelaajalle, joka kaatoi sääntöjen vastaisesti yksin läpi menossa olleen VIFK:n hyökkääjän. Tästä johtuen KuFu pelasi yhden miehen vajaana yli puolet ottelusta.

KuFu siirtyi taitavien hyökkääjiensä ja varsinkin oikealla laidalla viilettäneen Bruno Rodriguesin tarkan syötön ja hänen itsensä viimeistelemän toisen osuman ansiosta 2 – 0 johtoon. VIFK ei lannistunut vaan kavensi pelin lukemiin 2 – 1 vielä ensimmäisellä puoliajalla. VIFK pelasi energisesti, kävi ylhäältä kiinni KuFun puolustajiin, jotka jäivät tuskastuttavassa määrin pallottelemaan keskenään omalla kenttäpuoliskolleen. Kuka sellaista haluaa katsella?

Toisen puoliajan VIFK jatkoi siitä mihin ekalla oli jääty. Sinnikäs yritys toi tuloksen ja tasoitus syntyi melko pian tauon jälkeen. Sen jälkeen peli oli pääosin VIFK:n hallussa. Erinomaisesti pelannut ja joukkueensa parhaana palkittu Markus Nordman järjesteli hyökkäyksiä, mutta KuFun sumppua ei saatu murrettua ihan maalintekoon saakka. Ja koska pallo on edelleenkin pyöreä, onnistui KuFu yhdellä hyökkäyksellä siinä missä VIFK ei onnistunut jatkuvalla rynnistyksellä. Todella komealla vedolla KuFun voittomaalin laukoi numero kutonen tai seiska, enpähän muista.

Ottelu oli oikein mukavasti järjestelty tapahtuma. Mitään istumapaikkarajoituksia en huomannut, pääkatsomon alakerrassa oli puoliajalla kahvio, jossa oli myös makkarata grillattuna, minä nautin pullakahvit. Vessat olivat siistit, käsidesiä oli tarjolla kaikkien pääkatsomon sisäänkäyntien edustalla.

Lapsukaisena kun kävin Koparien harjoituksissa keskuskentällä, esitimme kerran, että harjoitukset järjestettäisiin välillä muualla, kun Puijonlaaksosta oli niin pitkä matka keskuskentälle. Valmentaja totesi, että äkkiähän tuon matkan pyörällä huokasoo. Joku tuumasi siihen, että kun ei oo pyöree. Valmentaja siihen, että ”no, soekeella sitten!” Eikä siinä osannut muuta kuin nauraa. Pallo sentään pysyy pyöreenä, olivatpa ajat mitkä tahansa.

Gulsvarta derbyn mellan KuPS och IK Myran

Kävin tänään katselemassa jalkopallo-ottelun Kuopiossa. Lippumäen kuplahallissa kohtasivat naisten Suomen cupin pelissä toisensa KuPS ja IK Myran Kruunupyyn Alavetelistä.

Kuten huomaamme, on erikoista, että Kuopion ja Kruunypyyn joukkueet pelaavat samassa sarjassa. Tämän vuoksi onkin aihetta nostaa olematonta hattua niille tahoille, jotka ovat saaneet tällaisen jalkapalloilmiön aikaiseksi siellä Alavetelin suunnalla.

Samalla on todettava, että vaikka kuplahallissa kohtasikin kaksi keltamustaa joukkuetta, eteni peli melko täydellisesti yhtä maalia kohden. Vaikka IK Myran onkin pirteä puolukka suomalaisen jalkapalloilun pääsarjatasolla, ei kalakukkokaupungin ylpeys antanut sen nuorelle joukkueelle mitään mahdollisuuksia. Myran saa olla tyytyväinen siihen, että ensimmäisen puoliajan jälkeen peli oli vielä 0 – 0.

Toisella puoliajalla ilmeisesti KuPSin valvemmus lavensi peliä oikealle laidalle, jossa hääri tehokkaasti Aada Törrönen. Hänen lisäkseen nousi tärkeään rooliin puolustaja Saana Hartikainen, joka tuki juuri Törrösen hyökkäyksiä mainiosti. Leveämpi rintama hajotti Myranin puolustusta ja antoi tilaa KuPSin tähtihyökkääjille, Gentjana Rochille ja Lavdije Begollille, jotka ovat kenties ajoittain taipuvaisia yksityisyritteliäisyyteen, mutta tilaisuuden saadessaan käyttävät ne kiitettävästi hyväkseen. KuPS voitti Myranin Rochin maaleilla 2 – 0.

KuPSin puolustaja Nanne Ruuskanen loukkaantui ensimmäisellä puoliajalla ja joutui vaihtoon. Kaiken kaikkiaan KuPSin puolustus osoittautui varmaksi ja vakuuttavaksi, mikä lupaa hyvää tulevalle kaudelle. Hyökkäyksen tehostamiseen KuPSin kannattaa satsata, pelaajahankinnat eivät liene tarpeen vaan ennemminkin peli-idean selkiyttäminen. Sen sijaan Myranin peli-idea ei jäänyt epäselväksi kenellekään, sen verran kuuluvalla äänellä valmentaja ohjeisti pelaajia koko pelin ajan.

Oli ihan hauska katsella jalkapalloa livenä talvella. Tosin Lippumäen hallissa ei ollut katsomoa, peliä sopi katselemaan seisaaltaan kentän viereisellä ”piennaralueella”, jonka suojaksi oli vedetty leveä ja korkea verkko. Menihän se niinkin. Puoliajalla ei ollut mitään kahvitarjoilua, piti kävellä tien yli jäähallille, jossa olikin erinomainen kahvila. Saihan siinä vähän liikuntaa. Lämpötila kuplahallissa oli viileäkaappilukemissa, nyt vähän poskia kuumoittaa. Johtuisiko saunasta?

Marko Tapio: Tarina viidestä kilometristä

Marko Tapio (1924 – 1973) kirjoitti vuonna 1967 Pellervossa jatkokertomuksena ilmestyneen ja vuonna 1985 kirjana julkaistun romaanin Tarina viidestä kilometristä. Bloggarinimimerkki Derrickus vinkkasi aikoinansa minulle tästä kirjasta, kun olin vailla urheilun maailmaan sijoittavaa fiktiivistä kirjallisuutta.

Marko Tapion pieni romaani Tarina viidestä kilometristä kertoo 20-vuotiaasta keskisuomalaisesta maalaispojasta, joka saa päähänsä ryhtyä urheilijaksi. Hän haluaa olla jotakin muutakin kuin ”turvenuija”, sillä hän saa enkunkieliset rukkaset juhannusjuhlilla tytöltä, joka opiskelee kieliä. Nuori mies on päättäväinen ja alkaa juosta kohottaakseen kuntoaan, talvella hän hiihtää jo kilpaa maakuntaviestissä. Kevään koittaessa lumet sulavat. Nuori mies muistaa edelliskesän ja sen miten hän juoksi kotiinsa juhannustanssien pettymyksen jälkeen. Kotoinen urheiluseura antaa hänelle mahdollisuuden osallistua juhannuskisoissa 5000 metrin juoksuun ja hän osoittautuu lahjakkuudeksi. Alkaa urheilu-ura, joka tuo myötään monia muitakin mahdollisuuksia, joita määrätietoinen ja päättäväinen nuori mies hyödyntää juurmutiaan myöten.

Kyseessä on hieno urheilukertomus, jossa ei vähätellä urheilun kautta tavoitettuja monenlaisia saavutuksia ja yksilön kehittymistä urheilun myötä. Toisaalta teos ei myöskään herkiä hillittömyyksiin vaan korostaa urheilijan oman, sinnikkään ja johdonmukaisen ponnistelun sekä järkevien valintojen merkitystä. Koska kyseessä on lyhyt romaani, jonka tapahtumien aikajänne on useamman vuoden mittainen, saattaa lukijalle silti syntyä kuva liiankin helposta menestyksestä. Päähenkilön kieltäytyminen monista elämän tarjoamista nautinnoista kuitataan kenties melko vähällä, olkoonkin, että hänen analyyttinen ajattelunsa jäsentyy kirjan myötä kohti tehokkuutta paitsi urheilu-uralla myös oman elämänsä isäntänä. Esimerkkejä kirjassa kuvatun kaltaisista huippu-urheilijoista toki löytyy, kilpailu-uran ohella myös siviiliuran rakentaminen on täysin mahdollista, joskin se vaatii varmasti aikamoista henkistä selkärankaa.

Romaanin alussa kerronta muistuttaa nuoren henkilön hapuilevaa ajatuksenjuoksua, mutta se selkiytyy kirjan myötä päähenkilön edetessä kohti täsmällisesti suunniteltua tulevaisuuttaan. Putoamistaan kolmanneksi 1500 metrin kisassa juoksija analysoi näin:

– Minä keksin, mistä se johtui ja samaten keksin myöskin sen, miten se on vältettävissä. Minä vaihdoin rytmiä ja sitten kaikki rähinä päälle mitä koneesta lähtee. Mutta tein sen puristamalla. Joo, sillä tavalla siitä ei tule mitään. Rähinä on pantava päälle, mutta ei minkäänlaista rytminvaihtoa, ei ainakaan yhtäkkistä eikä jäykästi. Kuule, tämä oppi on kallisarvoinen voitto, uskotko. Minä otan tuon jäykistymisen ennen kuin ottaisin tämän juoksun voiton.

Kirjassa mainitaan kivasti eräitä aikakautensa urheilu- ym. julkkiksia ihan nimeltä, mikä mukavasti piristää kerrontaa. Sen sijaan Kaarlo Sarkian runojen siteeraaminen tuntui turhan korkeakirjalliselta. Tykkään monelta osin päähenkilön valinnoista, toisaalta niitten kehittyminen jatkossa olisi kenties saattanut minut aprikoivammalle kannalle. Siinä mielessä romaanin lopettaminen ikäänkuin ”kesken” on minun mielestäni erittäin sopiva ratkaisu.

Kirjassa on 138 sivua. Sain senkin lukemiseen käytettyä kolme päivää, mikä johtui lukuharrasteeni ulkopuolisista seikoista, joita tuntuu tänä kesänä riittävän kuin sadekuuroja.

Valeri Harlamov: Maalintekijänä numero 17

Valeri Harlamov (1948 – 1981) oli legendaarinen neuvostoliittolainen jääkiekkoilija. Hänen pelinumeronsa Neuvostoliiton maajoukkueessa ja hänen seurajoukkueessaan Moskovan ZSKA:ssa oli 17. Harlamov kirjoitti jääkiekkoilijan elämästään kirjan, joka ilmestyi vuonna 1979 suomeksi nimellä Maalintekijänä numero 17 – alkuteoksen nimeä ei mainita. Kirjan suomensi Paul Hänninen. Suomalaisissa saatesanoissa Jyrki Laelma kertoo lyhyesti Neuvostoliiton jääkiekon kuulumisista vuoden 1977 syksyn jälkeen, Viktor Tihonovin aikakaudella.

Nuorukaisena katselin jääkiekkoa pääasiassa tv:stä. Seurasin innostuneena jääkiekkoilun maailmanmestaruuskisoja, joissa kerran toisensa jälkeen Suomi jäi neljänneksi tai sijoittui vielä sitäkin heikommin. Ensimmäiset mm-kisat, jotka muistan, pelattiin vuonna 1970 Tukholman Johanneshovin jäähallissa, joka oli kaupungin pääareena ennen Globenia. Ensimmäisellä kierroksella Suomi saavutti mainion tuloksen Neuvostoliittoa vastaan häviämällä vain 1 – 2. Harlamov pelasi tuolloin toisia mm-kisojaan. Kirjassaan hän mainitsee miten Neuvostoliiton joukkue pelasi ensimmäisen ottelunsa Suomea vastaan kehnossa vireessä ja hermostuneena. Sen sijaan hän jättää mainitsematta miten toisella kierroksella Neuvostoliitto palautti vanhan järjestyksen kukistamalla Suomen luvuin 16 – 1.

Neuvostoliitto oli 1970-luvulla maailmanmestaruuskisojen ykkönen, jota Suomen joukkue vain harvoin pystyi kiusaamaan. Neuvostoliiton ylivoimaisen taitavasta joukkueesta erottui erityisesti tehokas hyökkäysketju Boris Mihailov – Vladimir Petrov – Valeri Harlamov. Aikoinaan tuntui pelottavalta katsella, kun tämä kolmikko luisteli kaukaloon Suomen pelatessa vajaalla miehityksellä, mutta nyt oli mielenkiintoista ja nostalgista lukea Harlamovin kuvausta omasta kiekkoilijan urastaan. Tekstissä vilisevät tutut hahmot kuten voimakasrakenteinen puolustaja Aleksandr Ragulin, Harlamovin kämppäkaverina pelireissuilla majaillut Aleksandr Maltsev, huippumaalivahti Vladislav Tretjak, pitkä hyökkääjä Aleksandr Jakushev sekä Harlamovia hyökkääjätyyppinä muistuttanut latvialainen Helmut Balderis.

Harlamov kertoo vanhemmistaan lyhyesti. Isä oli tehtaassa työssä viilaajana, hän harrasti työtovereittensa kanssa luistelua, jääkiekkoa ja jääpalloa. Jo viisivuotiaana tuleva jääkiekkotähti sai isältään luistimet, ettei palelisi kentänlaidalla isän pelatessa. Äiti oli lapsena muuttanut Neuvostoliittoon Espanjan sisällissotaa pakoon. Hän kävi seuraamassa poikansa pelejä vain kaksi kertaa kunkin pelikauden aikana: ensimmäisen ZSKA:n sarjaottelun hän katseli toivoen, että poikansa selviäisi kaudesta ilman pahoja loukkaantumisia, viimeisessä sarjaottelussa hän istui kiitollisena siitä, että kausi päättyisi.

ZSKA:n jääkiekkokouluun Harlamov valittiin vasta 14-vuotiaana. Hän osallistui valintakatsastukseen kymmenen kaverinsa kanssa ja oli heistä ainoa, joka valittiin. Tietenkään ZSKA ei ollut Moskovan ainut jääkiekkoseura, mutta silti tulee mieleen miten moni jääkiekosta innostunut poika joutuikaan vuosi toisensa jälkeen kokemaan pettymyksen ja mitkä mahtoivat olla valitsijoitten keinot erotella lupaavat pelaajat niistä, joitten ominaisuudet olivat luultavasti suunnilleen yhtä hyvät.

Neuvostoliiton armeijan seura ZSKA voitti solkenaan maansa jääkiekon mestaruuksia. Niinpä Harlamov tavallaan aloitti huipulta. Hänet otti vastaan seuraan Boris Kulagin, joka myöhemmin toimi sekä ZSKA:n että Neuvostoliiton maajoukkueen valmentajana. Seuran urheilukoulussa jääkiekkoharjoitukset järjestettiin päivittäin ennen opintoja ja opintojen jälkeen. Opintomenestystä seurattiin ja pojille tehtiin vuosittain tehostettu lääkärintarkastus. Harlamov ei kuitenkaan aikuisiässä heti päässyt ykkösjoukkueeseen vaan haki vauhtia farmijoukkueesta Uralin takaa. Lopulta hänet valittiin ZSKA:n ykkösjoukkueeseen ja erilaisten ketjukokeilujen jälkeen hän sai paikan sittemmin koko jääkiekkomaailman tuntemasta hyökkäysketjusta.

Vuonna 1969 Tukholmassa järjestetyissä mm-kisoissa Harlamov pelasi Neuvostoliiton joukkueessa Mihailovin ja Petrovin ketjun vasempana laitahyökkääjänä. Neuvostoliitto voitti maailmanmestaruuden täpärästi, maalieron perusteella ennen Ruotsia ja Tšekkoslovakiaa. Harlamov sijoittui kisojen pistepörssissä viidenneksi. Myöhemmin Moskovan mm-kisoissa vuonna 1973 pistepörssin voitti Petrov, toiseksi sijoittui Mihailov ja kolmas oli Harlamov. Arvatkaa mikä joukkue voitti mestaruuden.

Harlamov muistelee jonkin verran kohtaamisia NHL- ja WHA-joukkueitten kanssa. Hän ihastelee amerikkalaista fanikulttuuria, katsojien myötäelämistä otteluissa. Erityisen pitkään hän kuvailee epämiellyttävää peliä Philadelphia Flyersiä vastaan vuoden 1976 tammikuussa. ZSKA kärsi kirvelevän tappion, joka johtui osaksi Flyersien harjoittamasta kovaotteisesta taklauspelistä. Youtube-palvelussa on videokatkelmia ottelusta mm. nimellä

They're Going Home! (Jan. 1, 1976). Suosittelen katseltavaksi niille, jotka haluavat tietää millaisia ilmiöitä se kylmä sota oikein nostatti.

Niin kutsutusta klap-klap-klap -pelistä Harlamov ei kirjoita vaan kertoo oman näkemyksensä ketjunsa yhteistyön saumattomuudesta:

Tiedän, mitä ketjutoverini aikovat tehdä milläkin hetkellä, arvaan heidän ratkaisunsa ja heidän etenemisensä suunnan käsien tai luistimien liikkeestä tai nopeasta vilkaisusta silloinkin, kun he katsovat muualle. Oikeastaan en niinkään tiedä kuin tunnen, mitä he tekevät seuraavalla hetkellä ja miten pelaavat tietyssä tilanteessa.

Harlamov pohdiskelee harjoittelun ja tahdon merkitystä, tappioitten kärsimistä ja esim. kivunsietoa:

Mutta jos puolustaja, joka otti vastaan kiekon, jää jäälle makaamaan yrittämättäkään nousta ylös, jos hänet autetaan pelaaja-aitioon, tai lääkäri kiirehtii jäälle, tämä jossain määrin saattaa joukkueen hämmennyksiin, tekee pelaajat aseettomiksi.

Esimerkin voima on suuri, ja se koskee urheilua mitä suurimmassa määrin.

Kauniisti Harlamov kuvailee Boris Kulaginia Krylja Sovjetovin (suomeksi ”Neuvostosiivet”) valmentajana:

Hän kokosi pelaajia, jotka eivät jostakin syystä miellyttäneet muita joukkueita. Hän keräsi ”kehityskelvottomia” pelaajia. Hän löysi avaimen kahdenkymmenen pelaajan luonteeseen. Kahdessa vuodessa joukkueesta tuli paras.

– –

Luottamus on tuuli siipien alla, ja Krylja Sovjetov kohosi korkealle pyrkiessään toimimaan valmentajansa osoittaman luottamuksen arvoisesti.

Kirjassa on 195 sivua ja lueskelin sitä näköjään viikon verran.