Muutama kuunnelma

Ludvig Holberg (1684 – 1754): Lapsensaajaiset (Barselstuen, 1723). Joskus kuuntelin loppuosan tästä kuunnelmasta ja muistelin sen olevan nimeltään ”Lapsenpäästäjäiset”. Parempi ehkä että kerrotaan lapsensaajaisista. Kaupunkilaiset käyvät katsomassa lasta, joka on syntynyt alle kaksikymppiselle vaimolle ja lähes seitsemänkymppiselle miehelle. Tapahtumaa varjostaa laajalle levinnyt käsitys siitä, ettei nuoren äidin vanha puoliso olisikaan lapsen isä. Erilaisia laskelmia tehdään, vauvan hiusrajaa pikaisesti vilkaistaan ja huhumylly jauhaa nuoren ensisynnyttäjän ympärillä. Toisaalta vierailijat ovat pääosin kiinnostuneempia omista asioistaan eivätkä epäröi olla kaatamatta niitä vuoteellaan makaavan, voipuneen äidin päälle.

Tämän hupailevan näytelmän suomensi Anja Samooja, joka taisi olla tanskalaisen kanssa naimisissa. Jonkin verran loppupuolella on runomittaisia repliikkejä, mutta pääosin puhutaan mitä sylki suuhun tuo, vähän niin kuin minä kirjoitan. Annikki Laaksi sovitti näytelmän radioteatterille ja kukas muu kuin Marja Rankkala ohjasi esityksen vuonna 1966. Vanhaa puolisoa esittää Sasu Haapanen, nuorta puolisoa Eira Karén. Tärkeässä osassa on vilkas ja palvelunhaluinen renki, jota esittää Pentti Siimes, luotettava naapurinmies Jeronimus on Matti Aulos.

Vaikka komedia koostuu aikamoisesta hupatuksesta, on sillä tietty, taiteennauttijaa opastava merkityksensä. Vähemmälläkin asia saattaisi tulla selväksi, mutta silloin voisi vain tietynlainen vastenmielisyys painottua, jolloin kenties vahveneisi se harhaluulo, että vain tietyt väestöryhmät ovat yksilön sosiaaliselle, fyysilliselle ja henkiselle terveydelle haitalliset. Kesto 93 min.

Antti Hyry (1931 – 2014): Suolla. Lakkareissusta kertovan kuunnelman kerrotaan olevan Hyryn ensimmäinen kuunnelma. Jokin kumma hammastus näissä kuunnelmien vuosiluvuissa tuntuisi olevan, sillä wikipedian mukaan kuunnelma on valmistunut vuonna 1967, Yle audion mukaan ensiesitys tapahtui vuonna 1968. Kun luin Yleisradiossa esitettyjen kuunnelmain valikoimia tässä taannoin, huomasin, että audiossa on usein kuunnelman ensiesitysajanvuodeksi kerrottu eri vuosiluku kuin kirjassa, jossa sentään mainitaan ensiesityksen tarkka päivämääräkin!

Kun kuunnelma on kirjoitettu, on Hyry ollut tunnustettu kirjailija jo kymmenisen vuotta. Sikäli hieman oudoksuin kuunnelman tyyliä, pääosan minähahmo kyllä käy hyryististä päänsisäistä pohdintaa, mutta hänen ulkoinen puheensa on melko römeää, päällikköasenteen sävyttämää. En ole lukenut Hyryn tekstejä tällä värityksellä, minusta hänen minähenkilönsä on hiljainen elämän yksityiskohtien tarkastelija, enempi myötäilijä kuin määräilijä. Sikäli tykkäsin kun muistaakseni Jarmo Heikkinen luki ratijossa Hyryn romaania Aitta. Hänen puheensa sopi paremmin mielikuvaani Hyryn minäkertojasta. Pääosaa kuunnelmassa esittää Martti Romppanen, hänen kanssaan suolla huutelee mm. Pekka Autiovuori. Kuunnelman ohjasi Veli-Matti Saikkonen. Kesto 68 min.

Pentti Haanpää (1905 – 1955): Pojan paluu. Näytelmänä ilmestymiselle löytyy wikipediasta vuodet 1933 ja 1956. Jälkimmäinen vuosiluku viitannee julkaisemiseen kirjailijan kuoltua, ensimmäinen kenties muistiinmerkittyä kirjoitusvuotta? Näytelmä menee pitkälti samoja latuja kuin loppupuoli Haanpään romaanista Taivalvaaran näyttelijä, vuodelta 1938. Minua hämmästyttää, että tämä romaanin loppupuoli on kiinnostanut niinkin paljon, että siitä on pitänyt oikein näytelmä väsätä. Minusta nimenomaan romaanin alkujakso on erinomaisesti kirjoitettu ja selvästi kiinnostavampi kuin satuileva jatko.

Vauraan maalaistalon poika on kadonnut Aunuksen retkellä ja hänen oletetaan kuolleen. Kylään ilmestyy kuitenkin mies, joka väittää olevansa Kankaan talon kadonnut poika, Ossi. Porukat eivät tunnista miestä Ossiksi, hänen kallonmuotonsa on outo, minkä Ossi kertoo johtuvan rankoista oloista vankileirillä itärajan takana.

Kuunnelmaksi näytelmän sovitti ja ohjasi vuonna 1960 Aimo Hiltunen. Kesto 58 min.

Näitten lisäksi olen kuunnellut monenmoisia dokumentteja tai mitäpähän haastatteluja Ylen audiosta. Mainittakoon ainakin Kirjoituksia kungfutselaisuudesta, josta olen kuunnellut vasta kolmeosaisen johdantojakson, Kurkistus intiaanikieliin, jossa varsinkin ketsuan kielen ja suomen kielen samankaltaiset yksittäiset sanat herättivät mielenkiintoni sekä viimeeksi maanmainion toimittajan, Jorma Kallenaution 14-osainen rupattelu dosentti Reijo Pitkärannan kanssa.

Ludvig Holberg: Valtioviisas kannunvalaja

Norjassa syntynyt ja Tanskassa kirjaillut Ludvig Holberg (1684 – 1754) kirjoitti vuonna 1722 ensiesitetyn näytelmän Den Politiske Kandestøber. Luin näytelmästä vuonna 1929 julaistun suomennoksen Valtioviisas kannunvalaja, jonka teki Larin-Kyösti.

Heti näytelmän alussa huomaan päässeeni taitavan kirjoittajan luomaan maailmaan. Asiat esitetään yksinkertaisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että esitetyt asiat olisivat yksinkertaisia ja tavallaan juuri siitä näytelmässä on kysymyskin.

Herman Bremeniläinen on kannunvalajamestari Hampurin kaupungissa. Hän on siis käsityöläisten killan jäsen. Hänellä on työntekijöitä, kisällejä, jotka tosiasiassa tekevät työt ja mestari joutaa puuhailemaan omiaan. Hermanin suureksi intohimoksi on muodostunut lukeminen ja valtiollisten asioitten pohtiminen. Hän lukee kirjallisuutta ja keskustelee toisten käsityöläismestareitten kanssa erilaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä kahdentoista hengen collegiumissa, jossa Herman toimii puheenjohtajana. Herman on sitä mieltä, että hän voisi aivan hyvin ja paremminkin toimia kaupungin pormestarina eli kaupunginjohtajana. Hänen vaimonsa Geske taas ajattelee, että Hermanin tulisi keskittyä liikkeensä hoitoon, sillä asiakkaat alkavat kaikota, kun tilauksia ei hoideta. Vaimo purkaa mieltään seuraavasti:

Kaikki pähkähullut tekevät samalla lailla; ne rakentavat linnoja pilviin ja hautovat päässään hassutuksia ja narrintuumia ja luulottelevat toimittavansa hyvin tärkeitä töitä, vaikk'eivät itse asiassa toimita mitään.

Pahaksi tai sitten hyväksi onneksi Hermanin mielipiteet valtiollisten asioitten hoidosta ja omasta kyvykkyydestään ovat kantautuneet myös niitten piirien tietoon, joita hän on tullut arvostelleeksi. Aluksi häntä aiotaan rangaista, mutta sitten päädytään tekemään hänestä pilaa ilmoittamalla hänelle, että hänet on valittu pormestariksi:

...sama kannunvalaja saattaa uudistaa koko Rooman valtakunnan valaessaan lautasta ja hän saattaa muka samalla kertaa valaa maat ja mannut kuin kupit ja kannut. Mutta minua ei miellyttänyt noiden raatiherrojen päätös, sillä sellaisen miehen rankaiseminen ja vangitseminen herättää rahvaassa vain mieltenkuohua ja siten tuommoiset narrit vain tulevat huomatummiksi.

Kun Herman saa ”kunnian” toimia pormestarina, hän huomaa, että kyseinen toimi sisältää koko joukon sellaisia asioita, joita on ihan jännä pohtia tykönään ja vaikka pienessä juttuseurassakin, mutta joista päättäminen onkin jo toinen juttu. Herman ei puhu sivistyneistön käyttämää latinan kieltä, hän ei tunne roomalaisen oikeuden sovelluksia ja hän aidosti hämmentyy havaitessaan, että kun riidan vastapuolet saattavat aivan hyvin olla molemmat oikeassa, hänen pormestarina olisi lakiin vedoten kyettävä tarjoamaan ratkaisu heidän kiistaansa.

Ennen pitkää Herman toteaa, ettei pormestarina ole niin hyvä olla kuin kannunvalajana. Hän päättää lopettaa pitkäpierujen poliittisten iltapakinoitten lukemisen, repii niistä yhden, jonka nimi on ”Poliittinen lipeäkala” ja käskee polttaa loput kirjoistaan.

Kirjassa on 111 sivua. Luin sen tänään. Näytelmä kirvoitti ihan kunnon nauruja, tämän voisin kaikin mokomin katsella vaikka teatterissa. Hauskaa Joulua!

Ludvig Holberg: Jeppe Niilonpoika

Norjalais-tanskalainen Ludvig Holberg (1684 – 1754) kirjoitti vuonna 1722 ensi kertaa esitetyn näytelmän Jeppe paa Bjerget eller den forvandlede Bonde. Luin näytelmästä suomennoksen, jonka laati V. Tarkiainen. Lukemani teksti oli toinen, korjattu painos vuodelta 1946 ja se oli saanut nimekseen Jeppe Niilonpoika eli talonpojan ihmeelliset seikkailut. Kyseessä on viisinäytöksinen huvinäytelmä. Kirjan alusta löytyy kirjoitus Holbergin elämästä ja näytelmistä. Lopussa on ohjeita seuranäyttämöille näytelmän esittämisestä karsitussa muodossa.

Vaikka Jeppe Niilonpoika nimenä oli minulle tuttu, heräsin tajuamaan näytelmäkirjailija Ludvig Holbergin arvon vasta tänä syksynä, kun onnellisen sattuman kautta osuin kuuntelemaan radiosta 1960-luvulla nauhoitettuna 2-osaisena kuunnelmana hänen näytelmänsä Lapsensaajaiset (Barselstuen, vuodelta 1723). Kuunnelma teki minuun suuren vaikutuksen. Se onnistui kerrassaan herättämään henkiin tanskalaisen maaseudun, jossa vaikutettiin yhä uinuvan menneitten aikojen unessa. Tästä rohkaistuneena ja innostuneena päätin nyt lukaista millainen näytelmä Jeppe Niilonpoika lieneekään.

Kaikki naapurit sanovat, että Jeppe juo, mutta he eivät sano, miksi Jeppe juo; sillä kun minä palvelin kymmenen vuotta sotaväessä, niin en koko sinä aikana saanut niin monta kertaa selkääni kuin nyt saan yhtenä ainoana päivänä tuolta kirotulta naasikalta. Hän pieksää minua ehtimiseen, vouti ajaa minua työhön kuin juhtaa ja lukkari elostelee eukkoni kanssa. Onko sitten ihme, että juon?

Ylläoleva Jepen puheenvuoro löytyy näytelmän ensimmäisen näytöksen kolmannen kohtauksen alusta. Kysymys: miksi Jeppe juo? lienee näytelmän tunnetuin kohta. Jännä kyllä muut kuin Jeppe eivät asiaa niinkään näytelmässä kysele. Jeppe on naimisissa Nillan kanssa. Nilla on tuo edellä olevassa katkelmassa mainittu naasikka, joka antaa miehelleen selkään patukalla, jolle hän on antanut nimen mestari Eerikki. Nillan mielestä Jeppe on unelias laiskuri, joten hän yrittää ojentaa miestään selkäsaunojen avulla. Tästä huolimatta (tai tämän vuoksi?) Jeppe ei osaa pidättäytyä viinaksista vaan lankeaa juopumuksen houkutukseen kerta toisensa jälkeen. Paitsi muistot sota-ajoilta, Jeppeä tuntuu vaivaavan hänen vaimonsa suhde kanttoriin, etenkin kun kanttori suhtautuu Jeppeen ivallisesti.

Edellä olen kuitenkin kuvaillut vasta näytelmän alkuasetelmat, joitten perusteella ainekset huvinäytelmäksi vaikuttavat kyseenalaisilta. Huvinäytelmään sen sijaan viittaa näytelmän tanskankielinen alanimike den forvandlede Bonde. Muodostuuko sitten siltäkään pohjalta erityisen huvittavaa näytelmää? Mielestäni Jeppe Niilonpoika on lähinnä kiinnostava näytelmä, jonka rivien välistä voisi löytää yhtä sun toista asenteellisuutta. Erityisen huvittavana en näytelmää kokenut. Ellei sitten näytelmästänauttija ole hirtehishuumorin ystävä? Saattaa olla, että Holbergin näytelmät avautuisivat toisella tavoin taitavasti dramatisoituina. Ehkä teatterin katsomossa ajatukset eivät kävisi niin analyyttisiksi ja kantaaottaviksi kuin omassa, takakenoon kiinnikasvaneessa nojatuolissa näytelmää lukiessa?

Kirjassa on 59 sivua ja lukaisin sen eilen.