Chileläinen Alejandro Zambra (s. 1975)
kirjoitti vuonna 2011 julkaistun romaanin Formas de volver a casa.
Teoksesta ilmestyi vuonna 2017 Laura Vesannon laatima
suomennos nimellä Kotiinpaluun tapoja. Luin sen.
Romaani alkaa eksymisestä sekä
maanjäristyksestä Santiagossa vuonna 1985. Se päättyy
kotiinpaluuseen maanjäristyksen jälkeen Santiagossa vuonna 2010.
Kyseessä on kaksi eri maanjäristystä.
Kerronta on minämuotoista. Romaani on
jaettu neljään lukuun, joista ensimmäisessä kertoja ensin eksyy
kuusivuotiaana ja kokee maanjäristyksen yhdeksänvuotiaana.
Naapuruston lapsille järjestetään telttamajoitus, aikuiset
viettävät yötä nuotion ääressä. Uutta maanjäristystä
pelätään kuin maailmanloppua. Yöllä kertoja kohtaa ensimmäistä
kertaa muutamaa vuotta vanhemman Claudian, jonka eno asuu pojan
naapurissa. Joitakin aikoja myöhemmin Claudia pyytää poikaa
vakoilemaan enoaan ja poika tekee työtä käskettyä. Eräänä
päivänä enon luona käy nainen, jota poika seuraa kaukaiseen
kaupunginosaan. Romaanin muissa luvuissa aikuiseksi varttunut kertoja
käy läpi sitä mitä oli kokenut Claudian kanssa ja hänen enoaan
vakoillessaan. Muisteloihin sekoittuu kertojan oman perheen lisäksi
hänen suhteensa tyttöystäväänsä.
Kun ajattelen Chileä mieleen tulee sen
mainio jalkapallomaajoukkue. Kun olin lapsi 1970-luvulla ja pelasin
itsekin jalkapalloa, tuli televisiosta kovin tutuksi Santiagon
jalkapallostadion. Tässä romaanissa stadionin ohitse kuljetaan,
mietitään mitä stadion kellekin merkitsee. Pojalle se oli pitkään
paikka, jossa hän sai ensimmäistä kertaa syödä jäätelöä.
Lukija hoksaa jo varhaisessa vaiheessa, että vaikka stadionia tuskin
mainitaan, kertomus pyörii sen ympärillä.
Toisin kuin monissa vakavaa aihetta
käsittelevissä romaaneissa, tässä ei tähdätä
sokkivaikutukseen. Sillä kun sota on ohitse, rauha tuo mukanaan
nurmettuvat kummut ja öljyssä keitetyt sipulit. Aina on iskelmiä,
elokuvia, romaaneja, mezcalia ja matea, pisco souria ja punaviiniä,
niin ja jalkapalloa. Autot ajavat ohi kuin pilvet, sisko tahtoisi
romaaniin, tyttöystävä ei tahtoisi jäädä. Ja jossakin on
Claudia. Kerronta on arkipäiväisen runollisen ilmavaa, kaikkea
tapahtuvaa ei ahdeta kansien väliin. Maa kokee järistyksiä siinä
missä kertojan omakin elämä. Näin kertoja kuvaa saamiaan, isältä
käyttämättä jääneitä paitoja, jotka huomaa oitis itselleen
liian pieniksi:
Nyt katson paitoja, levitän ne
sängylle. Yhdestä pidän erityisesti, petrolinsinisestä. Sovitin
sitä juuri, se on liian pieni, siitä ei pääse mihinkään. Katson
peiliin ja mietin, että vanhempien vaatteiden pitäisi aina olla
meille liian suuria. Mutta mietin myös, että juuri tätä minä
tarvitsin, että toisinaan meidän on hyvä pukeutua vanhempien
vaatteisiin ja katsella itseämme pitkään peilistä.
Etsin kirjastosta Z-kirjaimen kohdalta
jotain ja huomasin tämän kirjan. Se oli minulle oikein sopiva
valinta: konstailematon kertomus hallituin runollisin vivahtein.
Sivuja on vain 155. Lopussa on vielä luettelo muista hiljattain
suomennetuista kiinnostavista kirjoista. Alberto Fuguet, Marcela
Serrano ja Roberto Bolaño voisivat kirjoittajina tulla kyseeseen.
Teoksen lukeminen ei sinänsä kestänyt kauaa, lumityöt ja muut
nimipäivät vain vähän viivästyttivät, niin että taisi mennä
viitisen päivää aloituksesta loppuun. Muitten kirjablogien
lukukokemuksia löytää kirjoittamalla googleen: Alejandro Zambra
Kotiinpaluun tapoja blog.
