Mary Shelley: Frankenstein

Englantilainen Mary Shelley (1797 – 1851) julkaisi vuonna 1818 kirjan nimeltä Frankenstein or, The Modern Prometheus. Kirjan suomensi Paavo Lehtonen vuonna 1973 nimellä Frankenstein – Uusi Prometheus. Kirjan lopusta löytyvät suomentajan jälkisanat, joissa pohdiskellaan kirjan innoittajia ja sen aikaansaamia vaikutuksia kauhu- ja tieteiskirjallisuudessa.

Prometheus oli kuulemma kreikkalaisen mytologian heppu, joka loi savesta ihmishahmon ja herätti sen henkiin taivaasta varastamansa tulen avulla. Prometheukselle ei käynyt hyvin vaan ylijumala Zeus kahlehti hänet kallioon ja antoi kotkan nokkia Prometheuksen maksaa. Shelleyn romaanissa nuori ja intohimoinen tutkija, Victor Frankenstein Genèven kaupungista, saa päähänsä ratkaista elämän luomisen salaisuuden. Hän opiskelee luonnonfilosofiaa (noin nimitettiin luonnontieteitä kirjan syntyaikoihin) Ingolstadtin yliopistossa Saksassa. Hämmästykseksi ja kauhistukseksi itselleenkin hän todella keksii miten luoda elämää kuolleitten kudoksia hyödyntämällä. Oman opiskelija-asuntonsa ullakolla sijaitsevassa laboratoriossa Frankenstein herättää henkiin suurikokoisen, rujon ihmishahmon. Uusi luomus on luojansa mielestä niin järkyttävä, että tutkija Frankenstein menee pois tolaltaan ja sairastuu hermokuumeeseen. Seuraa merkillinen sarja tapahtumia, joitten aikana kotka nokkii niin Prometheusta kuin hänen luomistyötään.

Luin kirjan osana scifi-haastettani. ”Hullu tiedemies” tuntuu tässä ihan sopivasti liioitellulta ilmaisulta. Varmasti monikin tutkija on tutkimuksensa tuloksia tarkastellessaan joutunut pohtimaan mitä tulikaan keksityksi. Sikäli luonnontiede ilman filosofiaa tai moraalia voi johtaa arvelluttaviin tilanteisiin. Tuskinpa varhaiset atomientutkijatkaan aavistivat, millaisia ydinvoimaloita heidänkin tutkimuksiaan hyödyntäen pystyyn rykäistään. Kirjan ansiona voidaan kai pitää sitä, että se jo tieteen kehitysharppauksen alkuvaiheissa asetti esiin kysymyksen siitä, voiko tiede kehittyä nopeammin kuin ihmiselle ja ehkä koko maailmalle on hyväksi. Toisaalta tällaista asennetta voi myös helposti nimittää muutosvastarinnaksi.

Kirjan tyyli ei minuun oikein myönteisellä tavalla iskenyt. Luonnehtisin sitä negatiivisten asioitten, kuten yksinäisyyden, vaikeuksien, tuskan, itsesäälin, itsesyytösten, epätoivon, pelon, katkeruuden ja vihan tunteiden pitkäkestoiseksi kirnuamiseksi, jossa vain siellä täällä oli miellyttäviä ihmiskuvauksia tai kauniita maisemia yleisen toivottomuuden sekaan ripoteltuina. Kerronta on kovin kuvailevaa ja kaunopuheista, enkä oikein viehäty sellaisesta. Oikeastaan käynti Chamonix'ssa ja salamointi Genèven-järven yllä olivat minusta kirjan miellyttävimmät kohdat. Ripeästi etenevien tapahtumien kuvausta kirjalta ei kannata odottaa.

Kirjassa on 252 sivua ja lueskelin sitä työmatkoilla ja kotona kymmenisen päivää.