Hautojen lauluja

Hautojen lauluja käy yhtä hyvin runokirjasta kuin mietelausekokoelmasta. Sitä voi myös lukea tarkkaan rajattuna antiikin tapakulttuurin katsauksena. Muistosanoja antiikin hautakivistä sisältävän kirjan tekstit suomensivat ja selityksin varustivat Arto Kivimäki, Erkki Sironen, Pekka Tuomisto ja Sampo Vesterinen. Kirjan loppuun on lisätty Erkki Sirosen kirjoitus Kreikkalaisista hautakirjoituksista ja Pekka Tuomiston kirjoitus Roomalaisista hautaustavoista.

Kirja koostuu runoista, joita on löydetty muinaisilta haudoilta. Valitut tekstit ovat peräisin antiikin ajan kreikkalaisista ja roomalaisista hautakivistä sekä aiheeseen liittyvistä runokokoelmista. Aikaväli vaihtelee muutaman sata vuotta ajanlaskumme alun molemmin puolin. Kiveenhakatut tekstit voivat nekin olla säenikkareitten tuotantoa, tekstikokoelmien runot ovat peräisin nimeltä tunnetuilta taiteilijoilta. Kunkin tekstin yhteydessä mainitaan kirjallinen lähde tai tunnettu kirjoittaja, usein myös paikka, josta hautakirjoitus on löydetty sekä tekstin arvioitu ajankohta.

Alkuperäiset runot ovat kreikan- ja latinankielisiä. Niitä on löytynyt ympäri Keski- ja eteläistä Eurooppaa, Vähästä Aasiasta, Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta. Maaluettelo kertoisi paljon Rooman valtakunnan laajuudesta. Kreikka oli tärkeä sivistyskieli roomalaisessa maailmassa ja siitä syystä osa Italian alueen teksteistä onkin kreikankielisiä.

Tekstit käsittelevät paitsi kuolemaa myös sitä, mihin elämässä pitäisi keskittyä. Usein mainitaan, että elävän ihmisen tulisi riemuita sinä lyhyenä aikana, joka hänelle on suotu. Monien kirjoitusten mukaan ennen elämää ei ole mitään niinkuin ei ole elämän jälkeenkään. Usein silti toivotaan kevyttä tomua vainajan päälle. Kristillinen usko kuolemanjälkeiseen elämään nousee esiin joissakin teksteissä, mutta ihanaa autuaitten saarta olivat kuvanneet jo Homeros ja Platonkin. Yleensä antiikissa kuoleman valtakunta oli synkeä, maanalainen paikka.

Varsinkin kiveen hakatut tekstit liikuttavat ja yllättävät juuri inhimillisyydellään ja suoruudellaan, jota ei ole taiteilijan viekkaudella osattu peitellä. Toisaalta taiteilijoitten runot pysähdyttävät hienoilla oivalluksillaan ja viihdyttävät karrikoidulla henkilökuvauksellaan. Hautakivien tekstit sisältävät usein kieltotaulumaisia huomautuksia, joitten tarkoituksena on taata hautarauha. Tähän on pyritty toivomalla kaikkea parasta sille, joka kunnioittaa hautaa ja uhkailemalla sitä, joka hautaa häpäisee. Tekstit puhuttelevat ohikulkijoita jakaen neuvoja sekä kertoen vainajan elämästä. Vainaja puhuu maan sisästä, hautakiven alta.

Koskettavimpia ovat tietenkin lasten hautojen runot. Ne kertovat vanhempien tuskasta, joka on aina yhtä tosi. Lasten ikä luetellaan vuosina, kuukausina ja päivinä, vanhemmat takertuvat kiinni siihen mitä heillä lapsen eläessä oli. Samaa lämpö ja rakkaus välittyy runoista, joissa kaivataan kuollutta puolisoa. Kirjaan on poimittu hautarunoja kotieläimille, useimmiten koirille. Onpa mukana jopa lemmikkijänikselle omistettu runo, jonka kirjoitti kreikkalainen runoilija Meleagros n. 100 eaa (wikipedian mukaan Meleagros on elänyt nykyisen Jordanian alueella). Runon loppu olkoon näytteenä kirjan tekstien tyylikkäästä moniselitteisyydestä:

Kuolin ylenpalttiseen mässäilyyn,

liioista aterioista lihavaksi turvonneena.

Luo petinsä Fanion hautasi minut

nähdäkseen unissaan aina

haudan vierellä vuoteen.

Kirjassa on 286 sivua ja luin sitä työmatkoilla ja osin kotona noin viikon.