Teeman elokuvafestivaali 2015

Kirjoitan tähän elämyksistäni koskien television Teema-kanavan elokuvafestivaalia 2015. Kun ohjelmisto julkaistiin, olin lähinnä huojentunut huomatessani, että teemoina festivaaleilla olisivat tanssi ja kungfu sekä näitten lisäksi tietysti rakkaus. Pari aikaisempaa festivaalia ovat vaatineet tiukkaa seuraamista ja nyt tunsin heti, että huhhuh! voin jättää tanssin ja kungfun ihan rennosti katselematta. Sittemmin kävi mielessäni, että olisihan tämä ollut hyvä tilaisuus edes yrittää tutustua kungfu-elokuviin, mutta yrittänyttä on laitettu sen verran monasti että eiköhän se jo riitä.

Ensimmäisenä esitettiin Kim Longinotton kollaasielokuva vuodelta 2014, Love is All: sata vuotta rakkautta. Katselin sen isolta osin vaimoni kanssa. Sitten vaimo kävi nukkumaan ja minä myös, oli aikainen herätys vaimolla. Katselin loput tallenteelta seuraavana aamuna. Minulle on aika yllättävää, että tällaisia kollaasielokuviakin saa valmistaa, pohjautuuhan kaikki materiaali jo olemassaoleviin teoksiin, joista esitetään vain pieni osa.

Torstaina katselin Aki Kaurismäen tv-elokuvan Likaiset kädet vuodelta 1989. Elokuvassa esitetään todellakin tv-elokuvana tai ehkä pikemminkin tv-teatterina J-P Sartren näytelmä. Näyttelijät ovat tyypillisiä Kaurismäkien elokuvien näyttelijöitä, mutta näyttelijäntyö ei nähdäkseni ole tuttua kaurismäkeläistä itsetarkoituksellisen synkeää minimalismia vaan enemmänkin perinteistä tekniikkaa, joka antaa tekstin puhua.

Seuraavana aamuna totesin tallentaneeni Robin Hardyn vuonna 1973 ohjaaman elokuvan Wicker Man jotenkin pieleen, koska digiboxin kovalevyltä löytyi vain filmin loppujakso, jossa poliisimies soluttautuu juhlakulkueeseen ja mitä sitten tapahtuukaan. Ennätin kuitenkin panna merkille kauniit värit ja sen että loppumetreillä soitetaan kanteletta.

Perjantai-iltana esitettiin Michael Haneken ohjaama, vuonna 2012 valmistunut hieno ranskankielinen elokuva Rakkaus. Vanhaa pariskuntaa elokuvassa esittävät Emmanuelle Riva ja Jean-Louis Trintignant tekevät kumpainenkin huippusuorituksen. Vanha pari on viettänyt yhdessä rikkaan ja mielenkiintoisen elämän, joka hitaasti sortuu vanhemisen vaivoihin. Keskinäinen kunnioitus tulee ilmi siinä miten he ovat valmiita palvelemaan toinen toistaan, miten he luontevasti pyytelevät anteeksi pikkuasioitakin. Taidetta voi tulkita niin monella tavalla. Minulle tuli tämän pariskunnan elämän ehtoota seuratessa mieleen, että siinähän kuvataan ikäänkuin Eurooppaa, joka vanhenee tilavassa asunnossaan. Maahanmuuttajataustaisista avustajista ja teknisistä apuvälineistä huolimatta elämä hiipuu kohti loppuaan.

Perjantain toinen elokuva, Hal Ashbyn ohjaama Harold ja Maude vuodelta 1971 aloiteltiin illalla ja talletettiin loput. Lauantaina sitten katselin loppuun tämän rakkaustarinan, jonka osapuolina ovat kahdeksankymppinen mimmi ja nuorempi kaveri. Musiikin elokuvaan laati virsisäveltäjä Cat Stevens.

Emeric Pressburgerin ohjaama vuonna 1948 valmistunut Punaiset kengät esitettiin jonain restauroituna versiona. Olen katsellut vain kolme balettia, kaikki Pietarissa, joten en ihan päässyt kärryille siitä, miksi tämä olisi kaikkien aikojen tanssielokuva.

Saturday Night Fever, John Badhamin ohjaus vuodelta 1977, esittelee John Travoltan, jonka parempia elokuvia ovat Päävärit ja Ihmeiden aika. Mutta onhan tässäkin meininkiä. Ja Bee Gees.

Olivier Assayasin ohjaama ranskalainen elokuva Jotain ilmassa on vuodelta 2012. Se kertoo 1960-luvun nuorison liikehdinnästä – mellakoista, kommunismista, huumeista ja hippimeiningistä. Elokuvasta jäi mieleen repliikki, joka kuului suunnilleen näin:

”Elän fantasioissani. Kuulen todellisuuden kolkuttavan, mutta en avaa ovea.”

Frances Ha on Noah Baumbachin ohjaama, vuonna 2012 valmistunut elokuva nuoresta aikuisesta naisesta, joka elää vielä villiä nuoruuttaan, vaikka moni odottaisi häneltä jo jotain vastuullisempaa. Katselin tämän pari vuotta sitten elokuvateatterissa ja täytyy myöntää, että katselukokemus oli nyt paljon rauhoittuneempi ja hoksasin elokuvan kulkevan monilta osin ranskalaisen Uuden aallon vanavedessä. Mustavalkoisuus tuki tätä vaikutelmaa.

Milos Formanin Amerikoissa tekemä ohjaus vuodelta 1971, Taking Off – otetaan hatkat, on

ensimmäisen neljänneksen perusteella niillä leveleillä, että jätän väliin.

Tällä kertaa Teeman elokuvafestivaali oli minulle aika armollinen. Kaikkea ei tarvinnut yrittääkään katsella ja silti oli mukana tuo hieno Haneken elokuva, jota voin muistella vielä päiväkausia jälkeen päin.