Powered By Blogger

maanantai 30. marraskuuta 2015

Teeman elokuvafestivaali 2015

Kirjoitan tähän elämyksistäni koskien television Teema-kanavan elokuvafestivaalia 2015. Kun ohjelmisto julkaistiin, olin lähinnä huojentunut huomatessani, että teemoina festivaaleilla olisivat tanssi ja kungfu sekä näitten lisäksi tietysti rakkaus. Pari aikaisempaa festivaalia ovat vaatineet tiukkaa seuraamista ja nyt tunsin heti, että huhhuh! voin jättää tanssin ja kungfun ihan rennosti katselematta. Sittemmin kävi mielessäni, että olisihan tämä ollut hyvä tilaisuus edes yrittää tutustua kungfu-elokuviin, mutta yrittänyttä on laitettu sen verran monasti että eiköhän se jo riitä.

Ensimmäisenä esitettiin Kim Longinotton kollaasielokuva vuodelta 2014, Love is All: sata vuotta rakkautta. Katselin sen isolta osin vaimoni kanssa. Sitten vaimo kävi nukkumaan ja minä myös, oli aikainen herätys vaimolla. Katselin loput tallenteelta seuraavana aamuna. Minulle on aika yllättävää, että tällaisia kollaasielokuviakin saa valmistaa, pohjautuuhan kaikki materiaali jo olemassaoleviin teoksiin, joista esitetään vain pieni osa.

Torstaina katselin Aki Kaurismäen tv-elokuvan Likaiset kädet vuodelta 1989. Elokuvassa esitetään todellakin tv-elokuvana tai ehkä pikemminkin tv-teatterina J-P Sartren näytelmä. Näyttelijät ovat tyypillisiä Kaurismäkien elokuvien näyttelijöitä, mutta näyttelijäntyö ei nähdäkseni ole tuttua kaurismäkeläistä itsetarkoituksellisen synkeää minimalismia vaan enemmänkin perinteistä tekniikkaa, joka antaa tekstin puhua.

Seuraavana aamuna totesin tallentaneeni Robin Hardyn vuonna 1973 ohjaaman elokuvan Wicker Man jotenkin pieleen, koska digiboxin kovalevyltä löytyi vain filmin loppujakso, jossa poliisimies soluttautuu juhlakulkueeseen ja mitä sitten tapahtuukaan. Ennätin kuitenkin panna merkille kauniit värit ja sen että loppumetreillä soitetaan kanteletta.

Perjantai-iltana esitettiin Michael Haneken ohjaama, vuonna 2012 valmistunut hieno ranskankielinen elokuva Rakkaus. Vanhaa pariskuntaa elokuvassa esittävät Emmanuelle Riva ja Jean-Louis Trintignant tekevät kumpainenkin huippusuorituksen. Vanha pari on viettänyt yhdessä rikkaan ja mielenkiintoisen elämän, joka hitaasti sortuu vanhemisen vaivoihin. Keskinäinen kunnioitus tulee ilmi siinä miten he ovat valmiita palvelemaan toinen toistaan, miten he luontevasti pyytelevät anteeksi pikkuasioitakin. Taidetta voi tulkita niin monella tavalla. Minulle tuli tämän pariskunnan elämän ehtoota seuratessa mieleen, että siinähän kuvataan ikäänkuin Eurooppaa, joka vanhenee tilavassa asunnossaan. Maahanmuuttajataustaisista avustajista ja teknisistä apuvälineistä huolimatta elämä hiipuu kohti loppuaan.

Perjantain toinen elokuva, Hal Ashbyn ohjaama Harold ja Maude vuodelta 1971 aloiteltiin illalla ja talletettiin loput. Lauantaina sitten katselin loppuun tämän rakkaustarinan, jonka osapuolina ovat kahdeksankymppinen mimmi ja nuorempi kaveri. Musiikin elokuvaan laati virsisäveltäjä Cat Stevens.

Emeric Pressburgerin ohjaama vuonna 1948 valmistunut Punaiset kengät esitettiin jonain restauroituna versiona. Olen katsellut vain kolme balettia, kaikki Pietarissa, joten en ihan päässyt kärryille siitä, miksi tämä olisi kaikkien aikojen tanssielokuva.

Saturday Night Fever, John Badhamin ohjaus vuodelta 1977, esittelee John Travoltan, jonka parempia elokuvia ovat Päävärit ja Ihmeiden aika. Mutta onhan tässäkin meininkiä. Ja Bee Gees.

Olivier Assayasin ohjaama ranskalainen elokuva Jotain ilmassa on vuodelta 2012. Se kertoo 1960-luvun nuorison liikehdinnästä – mellakoista, kommunismista, huumeista ja hippimeiningistä. Elokuvasta jäi mieleen repliikki, joka kuului suunnilleen näin:
”Elän fantasioissani. Kuulen todellisuuden kolkuttavan, mutta en avaa ovea.”

Frances Ha on Noah Baumbachin ohjaama, vuonna 2012 valmistunut elokuva nuoresta aikuisesta naisesta, joka elää vielä villiä nuoruuttaan, vaikka moni odottaisi häneltä jo jotain vastuullisempaa. Katselin tämän pari vuotta sitten elokuvateatterissa ja täytyy myöntää, että katselukokemus oli nyt paljon rauhoittuneempi ja hoksasin elokuvan kulkevan monilta osin ranskalaisen Uuden aallon vanavedessä. Mustavalkoisuus tuki tätä vaikutelmaa.

Milos Formanin Amerikoissa tekemä ohjaus vuodelta 1971, Taking Off – otetaan hatkat, on
ensimmäisen neljänneksen perusteella niillä leveleillä, että jätän väliin.

Tällä kertaa Teeman elokuvafestivaali oli minulle aika armollinen. Kaikkea ei tarvinnut yrittääkään katsella ja silti oli mukana tuo hieno Haneken elokuva, jota voin muistella vielä päiväkausia jälkeen päin.

18 kommenttia:

  1. Katsoin myös Haneken elokuvan ja Frances Han. Jätin kesken Harryn ja Maudin, koska meni aika överiksi tuo Maudin koheltaminen. Rakkaus oli kyllä vangitseva kaikissa pienissä silmänräpäyksissäänkin, mitä näyttelijätyötä tuolla pariskunnalla! Frances Ha oli sitä, mihin jo on tottunut New York-aiheisissa elokuvissa, Woody Allen aloitti. Tämä oli parempi, koska siinä ei ollut Woody Allenia, joka on aika rasittava jahnaaja ja samanlainen kaikissa rooleissaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harold ja Maude ei ole kahdesta näkemästäni Hal Ashbyn ohjaamasta elokuvasta ykkönen. Se parempi on Tervetuloa, Mr. Chance.

      Olikohan Teeman sivuillakin maininta Woody Allenista tämän Frances Han yhteydessä? Minä olin ensinäkemältä aika järkyttynyt nuoren naisen kohelluksesta, nyt elokuvassa näki jo muitakin puolia.

      Poista
  2. Samaa mieltä Leenan kanssa Woody Allenista ;)

    Kollaasielokuvissa käsittääkseni on kyllä otettu tekijänoikeudet huomioon (tosin en tiedä luetaanko leffapätkät sitaattioikeuden piiriin), joten ratkaisevaa on se, miten hyvin pätkiä on yhdistelty. Esim. Los Angeles Plays Itself - dokumentissa rytmitys on aivan upeaa ja kertojaäänen tekemät huomiot herättivät ajatuksia kyseisestä kaupungista ja siellä kuvatuista elokuvista. Itse en hirveästi välitä puhuva pää -dokumenteista, kollaasitekniikka puhuttelee juuri siksi, että sen kanssa voi olla luovempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Woody Allenia sai ihan tosiaan ihailla näyttelijänä hiljattain Teemalla esitetyssä elokuvassa Musta lista. Ohjaajana oli Martin Ritt. Woody on elokuvassa mielestäni riittävässä määrin hillitympi kuin yleensä.

      Niin varmaan on tekijänoikeudet jotenkin selvitelty. Tässä Teeman esittämässä Love is All -elokuvassa poiminnat toisista elokuvista oli järjestetty omiksi osioikseen, joten ne vaikuttivat kertovan kyseisten elokuvien tarinan ainakin jotenkin. Tai ainakin jonkin elokuvan tarinoista. Huomiotani herätti elokuva, joka luultavasti on nimeltään My Beautiful Laundrette, suomeksi Poikien pesula. Olisi kiva nähdä se.

      Poista
  3. Tämän festivaalin elokuvavalikoima kiinnosti mutta eihän sitä sitten tullut katsottua. Areenalla kai vielä jokunen leffa pyörisi.

    Punaiset kengät ja Uhrijuhlahan kuuluvat siis omien kaikkien aikojen suosikkileffojeni joukkoon ja myös Harold & Maudesta pidän...
    Ja aiheina tanssi ja kungfu ovat minusta molemmat loistavia elokuva-aiheita, visuaalisesti näyttävät kohtaukset joissa ihmiset suorittavat draamaattista liikehdintää värikkäissä puvuissa on mitä erinomaisin resepti hyvään elokuvaan, sopivasti vielä tarinaa mukaan muttei niin paljoa että se häiritsee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katsele nyt ihmeessä se Rakkaus, kun se jonkun päivän on vielä Areenassa katseltavissa!

      Punaiset kengät kärsivät kyllä tappion Black Swan -elokuvalle minun mielestäni. Busby Berkeleyn elokuvissa (42nd Street, Gold Diggers) on myös käsitelty säärten sätkyttelyä sisältävien suurtuotantojen järjestämistä ja myös esitelty sääriä ja niitten sätkyttelyä.

      Kyllä minun oli pakko jättää väliin se kungfu. Kungfutsea sen sijaan taidan harkita.

      Poista
    2. Black Swan ja Berkeley-musikaalit ovat toki myös tuttuja ja niistäkin pidän. Ja Fossen All That Jazzista. Tanssiminen on aina hyvä elokuvan aihe.

      Ja kungfu-leffoissa on aika lailla samaa, vaikka periaatteessa henkilöt ehkä yrittävätkin potkia toisiltaan päätä irti niin käytännössä ne ovat melkein aina painovoimaa ja muita fysiikan lakeja uhmaavia tanssiesityksiä narraatiolla höystettynä.

      Poista
    3. Epäilemättä kungfu-elokuvissakin on tarina, mutta kovin ovat tuimailmeisiä niitten päähenkilöt. Ehkä kyse on vain kulttuurierosta, westernithän kuuluvat suomalaiseen kulttuuriin erottamattomasta ja niistä joistakin tykkään kovasti.

      Poista
  4. Ketjukolaaja, et ollut ainoa huojentunut saatuasi tietää tämänvuotisista teemoista. Syytä henkilökohtaiseen iloon minulla piisaakin: festivaalin ja kalenterini välisessä kamppailussa en ehtinyt katsoa ainoatakaan elokuvista suorana. Onnekseni ainoastaan perjantaille osui usempi kuin yksi tallennettava teos.

    Tänä vuonna sinun suosikkisi ja minun ennakkosuosikkini osuvat yhteen: eniten odotan Haneken Rakkauden näkemistä. (Jos halutaan olla rehellisiä, tunnustettakoon, että aloin Rakkauden katsomisen vakavissani suorana perjantai-iltana klo 19.00 mutta jouduinkin vetäytymään yöpuulle jo vajaan tunnin myöhemmin. Tunnustuksellisuuden puuskassa tunnustettakoon samaan syssyyn, että tallensin Rakkauden jälkeen myös ennestään tutun Haroldin ja Mauden ja vielä sen jälkeen arveluttavaa aihetta käsittelevän Seremonia-dokumentin, koska sen pääosassa on kirjailija Alain Robbe-Grillet'n leski Cahterine R-G.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää joulukuuta, Derrickus!

      Aloitan tuosta viimeisenä mainitusta dokumentista. Yritin sitä katsella Areenasta, mutta en oikein jaksanut siihen keskittyä. Ehkä en ole vielä tottunut elokuvien katselemiseen tietokoneelta.

      Rakkaus on siitä uudenlainen Haneken elokuva, että väkivalta ei ole niin paljon mukana kuin varsinkin nuoruuden töissä, kuten Bennyn video ja Funny Games, jotka tuntuu pahalta mainitakin Rakkaus-elokuvan yhteydessä. Myös Valkoinen nauha käsittelin väkivaltaa perinteisen elokuvan kannalta oudosta näkökulmasta. Kätketty taas hiihteli jossain määrin samoja intiimejä latuja kuin Rakkaus. Ehkä ranskankielisyys sopisi Hanekelle?

      On näistä Teeman festivaaleista ollut minulle aika paljon iloa. Noin viikko sitten tuli televisiosta Terrence Malickin Elämän puu, joka esitettiin muistaakseni viime vuonna ja totesin haluavani sen itselleni joululahjaksi. Ja Rio Bravon. Olen nyt katsellut Elämän puun ainakin neljästi.

      Poista
    2. Jännitys joulukalenterin ensimmäisestä luukusta taisi saada meidät kummankin heräämään varhain tänään...

      Perjantai-illan aloittanutta Rakkautta ja päättänyttä Seremoniaa yhdistää tahaton aasinsilta: elokuvaohjaaja Alain Resnais ja kaksi hänen elokuvaustaan ranskalaisen uuden romaanin ikoneista. Halvauksen saavaa Annea esittävä Emmanuelle Riva näytteli nimittäin pääroolin Marguerite Durasin käsikirjoittamassa Hiroshima, rakastettuni -elokuvassa 1959. Kaksi vuotta myöhemmin valmistuneen Viime vuonna Marienbadissa puolestaan kirjoitti mainitun Catherine Robbe-Grillet'n edesmennyt puoliso.

      Jos saisin toivoa, toivoisin ensi vuoden festivaaliin uusintaa Viime vuonna Marienbadissa. John Hustonin kunniakasta jäähyväiselokuvaa Muistot (1987) ei puolestaan ole näytetty kai kertaakaan kotimaisilla ilmaiskanavilla.

      Samoin, hyvää alkanutta joulukuuta!

      Poista
    3. Vaimolla oli aikainen herätys, joten uskalsin nousta minäkin aikaisin ylös. Jonkin aikaa siinä jo makoilin ennen puoli kuutta.

      Joskus taisin lukea jostain Uuden aallon elokuvaa käsittelevästä kirjasta tästä Marienbadista. En tietääkseni ole elokuvaa koskaan nähnyt enkä ole varma ymmärtäisinkö siitä paljoakaan.

      Jospa se Muistot livahtaisi jossain vaiheessa kaupallisille kanaville. Niilläkin esitetään ihan kivoja elokuvia. Tulihan se kilpikonnanvapautus-elokuvakin muistaakseni Neloselta. Joku kanava on ottanut esittääkseen elokuvia klo 20.30 alkaen. Minusta se on mainio ajankohta. Jaksaa vielä valvoa puoli yhteentoista eikä tarvitse katsella uutisia. Luin Dublinilaisia-kokoelman vissiin viime vuonna tai aikaisemmin? Muistan tuosta novellista sen, että siinä oli, kuten myös eräässä toisessa kirjan novelleista, hienosti kuvattu sitä miten tilanteet etenevät juhlissa (toisessa novellissa vaalivalvojaisissa). Henkilöitten reaktioita oli tehty ymmärrettäviksi ja sitten myös niitten reaktioitten vaikutusta muihin läsnäolijoihin. Jotain sen tapaista.

      Poista
    4. Kilpparielokuva Paluu vapauteen tuli todella Neloselta viime vuonna. Kaupallisista pikkukanavista muistaakseni Ava esitti jopa kokonaisen Eric Rohmerin elokuvien sarjan pari vuotta sitten, ja muistaisin meidän vaihtaneen muutaman sanan tuostakin tapauksesta tuolloin.

      Bulkkitavaraperiaatteella näitä pikkukanavia (Ava, Fox, Frii, Hero, Liv, TV5 jne.) näkyy pyöritettävän myös elokuvan osalta: linjattomasti sekaisin menestysfilmejä, halvalla saatavia b-tuotantoja ja seassa joskus jopa elokuvan klassikkoja. Kerran viime vuonna seisoi TV5-kanavan ohjelmatiedoissa elokuva nimeltä Pelin säännöt. Otaksuin sen olevan vain sattumakaima eräälle klassikolla, kunnes osana myöhempää historiaani bongasin Elonetista, että TV5 oikeasti oli esittänyt Renoirin vuoden 1939 komedian helmikuun 11. ja 12. päivänä a.D. 2014. (Teeman festivaalissa se sai prestiisipaikkansa vuonna 2012.)

      Herra mestari Huston muuten esitti vielä ikämiesikäisenä pääroolin tässä Alfred Hitchcock esittää -sarjan uusintaversiossa ("Man from the South") vuonna 1985! Kun tuo puolituntinen esitettiin melko lailla tuoreeltaan luultavasti MTV1:llä tai MTV2:lla, taisi nimi John Huston olla minulle vielä täysin vieras, mutta niin suuren vaikutuksen hänen näyttelijätyönsä teki, että muutamaa vuotta myöhemmin, kun tutustuin elokuvaohjaaja Hustonin naamaan, osasin heti yhdistää hänet tuohon Hithcock-uusioon. (Ja muutama vuosi siitä eteenpäin IMDb vielä virallisti yhdistämiseni.)

      Poista
    5. Näillä pikkukanavilla tosiaankin esitetään toisinaan yllättävän hienoja elokuvia. Joskus tietyt uudemmat filmit myös pyörivät useammalla kanavalla ihan lähiaikoina niin kuin olisi kyse jostain soittolistasta. Mutta ei se minua kyllä haittaa, koska aina ei vain ehdi kaikkea katsella ja hyvä jos sen kesken aloittamansa elokuvan voi lähiaikoina katsella uudelleen.

      Minulle esimerkiksi Will Farrell oli jäänyt jotenkin tuntemattomaksi näyttelijäksi. Näitten pikkukanavien kautta olen kuitenkin todennut hänen neroutensa näyttelijänä. Luin juuri wikipediasta, että elokuva Land of the Lost, jossa Ferrell on tähtenä, on kuulemma jotenkin flopannut taloudellisesti, vaikka minusta se on aivan älyttömän hauska! Samoin olen tykännyt elokuvista Talladega Nights ja Elf. Ferrellin lumous kumpuaa hahmosta, joka muistuttaa aika tavalla niitä isähahmoja, joita esim. Chevy Chase aikoinaan esitti, siis ei mitään erityisempiä sankarityyppejä. Kuitenkin Ferrell on raamikas näyttelijä, joka ulkonaisesti sopisi sankarinrooleihin ihan tuosta vain.

      Joskus tv-elokuvillakin on oma vahva sanottavansa. Minä en ainakaan vaadi sen enempää Hollywood-säihkettä kuin eurooppalaista taiteellisuutta hyvältä elokuvalta. Pääasia että se on jollakin tavalla viihdyttävä tai koskettava, ihan sama tapahtuuko se taiteellisesti, teknisen taituruuden myötä tai pelkästään elämällä kylkeen pukkaavan kertomuksen kautta.

      Poista
    6. Nyt lopulta koetan olla ytimekäs ja rönsyämätön, kun palaan vielä hetkeksi pikkukanavakritiikkiini:

      Sarkastikosta varmasti tuntuisi, etteivät pikkukanavat itsekään välitä saada katsojia. Ohjelmia sijoitetaan ohjelmakaavioon mättämällä (esim. TV5), edes omilla kotisivuilta ei löydy tarvittavia tietoja ohjelmista (esim. Frii).

      (Vaan kylläpä myös Yle Teeman kotisivut ovat varsin sekavat ja hitaasti päivittyvät.)

      Will Ferrellillä on raamia peräti 191 sentin verran, kertoo IMDb.

      Poista
    7. On tosiaan vähän hankala äkkiseltään löytää tarkkaa kohderyhmää itse kanaville, kun ajattelee millaisia ohjelmia niillä esitetään perätysten. Koskettavan elokuvan lopputekstien aikaan saatetaan alkaa kertoa seuraavaksi alkavasta hömppäsarjan jaksosta. Saattaa tietysti olla, että ohjelmisto muotoutuu enemmänkin haalittujen mainostajien perusteella kuin jonkin lukkoon lyödyn linjan mukaisesti. Ja niinpä vain mekin ainakin toisinaan löydämme kaukosäädinlähtöisesti hyvät elokuvat niiltä pienemmiltä, omarahoitteisilta kanavilta.

      Yle Teeman ohjelmiston esittelyä voisi varmaan parantaa ja ehkä se siinä hiljalleen paraneekin. Ylen kanavilla sentään linja on jokseenkin vakaa. Tosin Ylekin esittää ohjelmiensa mainoksia yhtenään, joskus jopa pari kertaa peräkkäin niin että tulee päättäneeksi, että ainakaan tuota en katsele!

      Poista
  5. Teitähän on monia tosi leffaihmisiä. Itsekin yrittelen kärryillä pysymistä. Tänä vuonna kuitenkin oma iso kirjoitusurakka verotti aikaa elokuvilta. En niitä kovin monia festivaalin annista edes tallentanut. Onneksi kuitenkin Rakkauden. Kollaasileffaa aloittelin eilen. Punaiset kengät katson ennen pitkää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän kaikki voivat elokuvia katsella kuten myös lueskella kirjoja! Minä en yritä pysyä kaikilla kärryillä, pikemminkin keskityn sulavaan putoamiseen. Katselin festivaalista sen minkä aion katsella ja nyt on vissiin kaikki poistettu digiboxilta, jonka kovalevy täyttyy aina vain.

      Poista