Valeri Harlamov: Maalintekijänä numero 17

Valeri Harlamov (1948 – 1981) oli legendaarinen neuvostoliittolainen jääkiekkoilija. Hänen pelinumeronsa Neuvostoliiton maajoukkueessa ja hänen seurajoukkueessaan Moskovan ZSKA:ssa oli 17. Harlamov kirjoitti jääkiekkoilijan elämästään kirjan, joka ilmestyi vuonna 1979 suomeksi nimellä Maalintekijänä numero 17 – alkuteoksen nimeä ei mainita. Kirjan suomensi Paul Hänninen. Suomalaisissa saatesanoissa Jyrki Laelma kertoo lyhyesti Neuvostoliiton jääkiekon kuulumisista vuoden 1977 syksyn jälkeen, Viktor Tihonovin aikakaudella.

Nuorukaisena katselin jääkiekkoa pääasiassa tv:stä. Seurasin innostuneena jääkiekkoilun maailmanmestaruuskisoja, joissa kerran toisensa jälkeen Suomi jäi neljänneksi tai sijoittui vielä sitäkin heikommin. Ensimmäiset mm-kisat, jotka muistan, pelattiin vuonna 1970 Tukholman Johanneshovin jäähallissa, joka oli kaupungin pääareena ennen Globenia. Ensimmäisellä kierroksella Suomi saavutti mainion tuloksen Neuvostoliittoa vastaan häviämällä vain 1 – 2. Harlamov pelasi tuolloin toisia mm-kisojaan. Kirjassaan hän mainitsee miten Neuvostoliiton joukkue pelasi ensimmäisen ottelunsa Suomea vastaan kehnossa vireessä ja hermostuneena. Sen sijaan hän jättää mainitsematta miten toisella kierroksella Neuvostoliitto palautti vanhan järjestyksen kukistamalla Suomen luvuin 16 – 1.

Neuvostoliitto oli 1970-luvulla maailmanmestaruuskisojen ykkönen, jota Suomen joukkue vain harvoin pystyi kiusaamaan. Neuvostoliiton ylivoimaisen taitavasta joukkueesta erottui erityisesti tehokas hyökkäysketju Boris Mihailov – Vladimir Petrov – Valeri Harlamov. Aikoinaan tuntui pelottavalta katsella, kun tämä kolmikko luisteli kaukaloon Suomen pelatessa vajaalla miehityksellä, mutta nyt oli mielenkiintoista ja nostalgista lukea Harlamovin kuvausta omasta kiekkoilijan urastaan. Tekstissä vilisevät tutut hahmot kuten voimakasrakenteinen puolustaja Aleksandr Ragulin, Harlamovin kämppäkaverina pelireissuilla majaillut Aleksandr Maltsev, huippumaalivahti Vladislav Tretjak, pitkä hyökkääjä Aleksandr Jakushev sekä Harlamovia hyökkääjätyyppinä muistuttanut latvialainen Helmut Balderis.

Harlamov kertoo vanhemmistaan lyhyesti. Isä oli tehtaassa työssä viilaajana, hän harrasti työtovereittensa kanssa luistelua, jääkiekkoa ja jääpalloa. Jo viisivuotiaana tuleva jääkiekkotähti sai isältään luistimet, ettei palelisi kentänlaidalla isän pelatessa. Äiti oli lapsena muuttanut Neuvostoliittoon Espanjan sisällissotaa pakoon. Hän kävi seuraamassa poikansa pelejä vain kaksi kertaa kunkin pelikauden aikana: ensimmäisen ZSKA:n sarjaottelun hän katseli toivoen, että poikansa selviäisi kaudesta ilman pahoja loukkaantumisia, viimeisessä sarjaottelussa hän istui kiitollisena siitä, että kausi päättyisi.

ZSKA:n jääkiekkokouluun Harlamov valittiin vasta 14-vuotiaana. Hän osallistui valintakatsastukseen kymmenen kaverinsa kanssa ja oli heistä ainoa, joka valittiin. Tietenkään ZSKA ei ollut Moskovan ainut jääkiekkoseura, mutta silti tulee mieleen miten moni jääkiekosta innostunut poika joutuikaan vuosi toisensa jälkeen kokemaan pettymyksen ja mitkä mahtoivat olla valitsijoitten keinot erotella lupaavat pelaajat niistä, joitten ominaisuudet olivat luultavasti suunnilleen yhtä hyvät.

Neuvostoliiton armeijan seura ZSKA voitti solkenaan maansa jääkiekon mestaruuksia. Niinpä Harlamov tavallaan aloitti huipulta. Hänet otti vastaan seuraan Boris Kulagin, joka myöhemmin toimi sekä ZSKA:n että Neuvostoliiton maajoukkueen valmentajana. Seuran urheilukoulussa jääkiekkoharjoitukset järjestettiin päivittäin ennen opintoja ja opintojen jälkeen. Opintomenestystä seurattiin ja pojille tehtiin vuosittain tehostettu lääkärintarkastus. Harlamov ei kuitenkaan aikuisiässä heti päässyt ykkösjoukkueeseen vaan haki vauhtia farmijoukkueesta Uralin takaa. Lopulta hänet valittiin ZSKA:n ykkösjoukkueeseen ja erilaisten ketjukokeilujen jälkeen hän sai paikan sittemmin koko jääkiekkomaailman tuntemasta hyökkäysketjusta.

Vuonna 1969 Tukholmassa järjestetyissä mm-kisoissa Harlamov pelasi Neuvostoliiton joukkueessa Mihailovin ja Petrovin ketjun vasempana laitahyökkääjänä. Neuvostoliitto voitti maailmanmestaruuden täpärästi, maalieron perusteella ennen Ruotsia ja Tšekkoslovakiaa. Harlamov sijoittui kisojen pistepörssissä viidenneksi. Myöhemmin Moskovan mm-kisoissa vuonna 1973 pistepörssin voitti Petrov, toiseksi sijoittui Mihailov ja kolmas oli Harlamov. Arvatkaa mikä joukkue voitti mestaruuden.

Harlamov muistelee jonkin verran kohtaamisia NHL- ja WHA-joukkueitten kanssa. Hän ihastelee amerikkalaista fanikulttuuria, katsojien myötäelämistä otteluissa. Erityisen pitkään hän kuvailee epämiellyttävää peliä Philadelphia Flyersiä vastaan vuoden 1976 tammikuussa. ZSKA kärsi kirvelevän tappion, joka johtui osaksi Flyersien harjoittamasta kovaotteisesta taklauspelistä. Youtube-palvelussa on videokatkelmia ottelusta mm. nimellä

They're Going Home! (Jan. 1, 1976). Suosittelen katseltavaksi niille, jotka haluavat tietää millaisia ilmiöitä se kylmä sota oikein nostatti.

Niin kutsutusta klap-klap-klap -pelistä Harlamov ei kirjoita vaan kertoo oman näkemyksensä ketjunsa yhteistyön saumattomuudesta:

Tiedän, mitä ketjutoverini aikovat tehdä milläkin hetkellä, arvaan heidän ratkaisunsa ja heidän etenemisensä suunnan käsien tai luistimien liikkeestä tai nopeasta vilkaisusta silloinkin, kun he katsovat muualle. Oikeastaan en niinkään tiedä kuin tunnen, mitä he tekevät seuraavalla hetkellä ja miten pelaavat tietyssä tilanteessa.

Harlamov pohdiskelee harjoittelun ja tahdon merkitystä, tappioitten kärsimistä ja esim. kivunsietoa:

Mutta jos puolustaja, joka otti vastaan kiekon, jää jäälle makaamaan yrittämättäkään nousta ylös, jos hänet autetaan pelaaja-aitioon, tai lääkäri kiirehtii jäälle, tämä jossain määrin saattaa joukkueen hämmennyksiin, tekee pelaajat aseettomiksi.

Esimerkin voima on suuri, ja se koskee urheilua mitä suurimmassa määrin.

Kauniisti Harlamov kuvailee Boris Kulaginia Krylja Sovjetovin (suomeksi ”Neuvostosiivet”) valmentajana:

Hän kokosi pelaajia, jotka eivät jostakin syystä miellyttäneet muita joukkueita. Hän keräsi ”kehityskelvottomia” pelaajia. Hän löysi avaimen kahdenkymmenen pelaajan luonteeseen. Kahdessa vuodessa joukkueesta tuli paras.

– –

Luottamus on tuuli siipien alla, ja Krylja Sovjetov kohosi korkealle pyrkiessään toimimaan valmentajansa osoittaman luottamuksen arvoisesti.

Kirjassa on 195 sivua ja lueskelin sitä näköjään viikon verran.