Mainittakoon
myös, että mummoni syntyi samana vuonna kuin kirjailija Platonov.
Sen
parhaimman maailmankirjallisuuden eräs tunnusmerkki vaikuttaisi
minun nähdäkseni olevan
selkeäpiirteinen tarina.
Tältä osin nämä Platonovin kertomukset ja novellit täyttävät
asettamani vaateen. Uskoisin Platonovin kerrontatyylin myös
puhuttelevan vaativampaa lukijaa, joka on vähän maalailevaan
runollisuuteen
taipuvainen. Tietty haaste onkin saattaa yhteen selkeäpiirteinen
tarina ja maalaileva runollisuus. Minua Platonovin tyyli tässä
suhteessa miellyttää. Hän kertoo sosialistisen yhteiskunnan
rakentamisesta tai fysiikan ilmiöistä tai vetureista yhdistäen
nämä monen mielestä puistattavan tekniset aihelmat ihmisten,
useimmiten köyhän ja toimeentulostaan kamppailevan kansan elämään.
Tärkeällä sijalla on tulevaisuuden toivo, joka valaisee
tarinoitten henkilöitten tietä ja antaa heille voimia. Näin
ollenkin Platonov ei mielestäni sorru yltiöoptimistisiin
kuvitelmiin. Hän näkee ihmisen heikkoudet, taipumuksen laiskuuteen
tai haihatteluun. Platonovin sankarit vaikuttavat eläviltä,
ajattelevilta olennoilta, jotka tarkastelevat avoimin silmin
ympäristöään. Kuten tunnettua sosialismia ei rakennettu
Strömsössä – näissä tarinoissa epäonnistumisia sattuu ja
tapahtuu, kaikki ei suju kuin NEPistä painamalla.
Kirjaan
kootut kertomukset ovat ilmestyneet vuosina 1934 – 1946. Sodasta
kertovat tarinat kuvaavat hienosti neuvostoihmisiä, mutta
saksalaiset niissä esitellään aivopestyinä sadisteina ja aika
kehnoina hyökkääjinä sitä paitsi. Tästä saksalaisten
kuvauksesta en pitänyt. Sen sijaan oman kansansa ihmisiä Platonov
kuvaa tosi tyylikkäästi. Hän sallii neuvostokansalaiselle
heikkouden, kansalainen voi vaipua syvään, zombimaiseen
masennukseen, hän voi olla uskoton, hän voi lähteä uudesta
työstään pariksi viikoksi tyttöystävän luo viettämään
laatuaikaa vuoteessa tai puhjeta kiljumaan keskellä katua.
Parhaita
novelleja ovat mielestäni Sähkön
kotimaa, Fro, Potudanjoki ja
sodasta palaamisesta kertovat novellit Nikita
ja Paluu.
Novelliin Potudanjoki pohjautuu Aleksandr
Sokurovin ensimmäinen
elokuvaohjaustyö vuodelta 1978. Elokuva hyllytettiin ja se valmistui
lopulta vasta 1987 nimellä Одинокий
голос человека.
Näyte
kertomuksesta Sähkön
kotimaa (vuodelta
1939):
Nähdessäni
hänen tilansa nostin eukon syliini ja kannoin hänet kylään kuin
kahdeksanvuotiaan tyttösen tietoisena tämän raihnaan uurastajan
koko iäisestä arvosta.
Kylässä
eukko jäi kyydistäni erään tuvan kohdalla. Hyvästelin hänet
suudellen hänen poskiaan ja päätin omistaa hänelle elämäni,
sillä nuorena tuntuu aina siltä, kuin elämää olisi kosolti ja
että sitä riittää kaikille vanhoille ämmille jaettavaksi.
Luin
kirjan kolmessa päivässä. Siinä on 222 sivua.
Neukkukirjallisuuden asiantuntemuksesi karttuu viikko viikolta. Platonov-juttusi maistui tällekin lukijalle. Itse taaperraan hitaasti Kamelinsilmä-kertomusten parissa. Joskus juhannuksen jälkeen saatan väsätä oman blogijutun; en koko valikoimasta, muutamasta tarinasta vain.
VastaaPoistaÄlä vain otakaan paineita tästä minun haasteestani. Ei kenenkään näitten kanssa liikoja kannata rehkiä. Minulle tämä saattaa olla jollain tavalla hyväksi, mutta jokainen olkoon laisensa.
PoistaOn mukava lukea kirkasta ja samalla hauskaa analyysiäsi Platonovista. Hän on jonkunlainen neuvostokirjallisuuden salainen guru. Olen yrittänyt lukea hänen pääteostaan "Monttua", mutten jaksanut lukea loppuun saakka. Hieno tämä sinun haasteesi: täytyy tarttua hyllyn luettuihin ja lukemattomiin neuvostoteoksiin
VastaaPoistaJuu, on tässä kirkastakin maisteltu. Onneksi kesä taitaa loppua ennen minua. Vaimo paistaa meille nyt luumupiirakkaa, korkki on suljettu.
PoistaTulin tähän tietokoneelle kirjoittaakseni itselleni jonkinlaisen listan siitä mitä vielä mahdan ennättää lukea. Kaksi ja puoli kuukautta aikaa. Jos luen kuusi kirjaa kuussa, pitää jo ruveta tarkentelemaan mitä lukee ja sitten pysyä suunnitelmassa. Äsken luin koira-aiheisen novellin ja keksin, että luenkin viimeisenä kirjana Bim mustakorvan! En ole sitä vielä ennen lukenut.