Powered By Blogger

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Sukukansojen novelleja

Juha Rikaman ja Marja-Leena Tuurnan toimittama, vuonna 1985 julkaistu teos Sukukansojen novelleja esittelee unkarilaisia, virolaisia, karjalaisia ja saamelaisia novelleja eri kirjoittajilta ja aikakausilta. Kirja on tarkoitettu lukiolaisten käyttöön. Koskapa olen aikoinaan lukion käynyt, kuulunen jollain tapaa kohderyhmään. Olin sitä paitsi eilen lakkiaisissakin. Koululle en mennyt, mutta ahmin huomiota herättävästi pikkuleipiä lakkiaisjuhlassa.

Minäpäs kerron keitten kaikkien novelleja kirjasta löytyy:

Unkari: Kálmán Mikszáth, Ferenc Herczeg, Zsigmond Móricz, Andor Endre Gelléri, Tibor Déry, István Örkeny, György Moldova

Viro: Eduard Vilde, Friedebert Tuglas, A. H. Tammsaare, Aadu Hint, Arvo Valton

Neuvosto-Karjala: Antti Timonen, Jaakko Rugojev

Saamelaiset: H. A. Guttorm, Kirsti Paltto.

Kun novelleja tarkastelee itäblokin maitten sosialismin ajan kirjallisuuden lukuharrasteeni taholta, on tietenkin selvää, että kaikki kirjan novellit eivät voi edustaa sosialistista realismia. Saamelaiset kirjoittajat eivät ole sosialistimaan kansalaisia. Unkarin ja Viron kirjoittajien novelleista monet on kirjoitettu jo kauan ennen minkään valtakunnan reaalisosialismia. Tämä tosin ei takaa, etteikö niistäkin novelleista saattaisi löytyä työväestön vallankumoukseen tähtäävää sanomaa. Näin on laita erityisesti Eduard Vilden upeassa, vahvassa novellissa Lain ja oikeuden mies (vuodelta 1906). Toisaalta taas – koska on kyse kirjailijoista eikä propagandaosastosta – sosialismin aikakauden kirjailija saattaa kirjoittaa hyvinkin vahvasti järjestelmää arvostellen, kuten Tibor Déry novellissaan Rakkaus (vuodelta 1956). György Moldovan novelli Lyömätön yksitoistikko (1966), sijoittuu jalkapallon (lue: jalkapallohulluuden) maailmaan, mutta sen satiiri antaa kirjailijalle mahdollisuuden napautella nilkoille myös kotimaansa talousjärjestelmää. Arvo Valtonin erikoinen tarina Vihreäreppuinen mies (1968) kertoo ääneen lukemisesta sosialistisessa maassa, jossa erilaisia komiteoita leivottiin kuin ylioppilaita keväisin.

Karjalaisten kirjoittajien osalta oli tavallaan elämys jo katsella kirjan sisällysluetteloa. Kun muitten tekstien kohdalla mainittiin kääntäjät, ei näissä Neuvosto-Karjalan kirjailijoitten teoksissa ole tarvittu kääntäjää. Kyseessä on siten aito ja alkuperäinen suomenkielinen sosialistinen realismi! Antti Timosen novellissa Järvi vain kohisee ja kohisee (1958) kerrotaan sivumennen Neuvosto-Karjalan asutuksen keskittymisestä ja saloseutujen autioitumisesta. Novelli henkii lämpöä pienen ihmisen katoamassa olevaa elämänpiiriä kohtaan. Liitän tähän näytteeksi erityisen kotoisan katkelman novellista:

Hän leikkasi puolet kalakukosta ja pani sen Mustille. Sillä oli lautasensa, jonka se itse piti puhtaana niin kuin vaarikin omat astiansa. Toisen puolen kalakukosta vanhus söi itse hörpäten päälle lämmintä maitoa. Tänään kumpikin piti syödessään vähän kiirettä, kun taas tavallisina päivinä tämä toimitus oli tapahtunut hyvin rauhallisesti.

Kirjassa on 215 sivua ja luin sen neljässä päivässä, suurimman osan luin tänään.

15 kommenttia:

  1. Siinäpä valikoima, jossa riittää sävyjä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja saattaa olla sinulle tuttu. On siinä tosiaan sävyjä kansallisromantiikasta realismin ja satiirin kautta kummitusjuttuun.

      Poista
    2. En muista lukeneeni tätä kokoelmaa, mikä hiukan ihmetyttää itseänikin. Muutama novellejaan mukaan saanut kirjailija on tuttu.

      Poista
    3. Tässä kirjassa teksti on kyllä aika pientä pränttiä, mutta nyt aloin lukea novellivalikoimaa nimeltä "Kamelinsilmä" ja siinä teksti on isompaa, tosin sivujakin on nelisensataa! Siinä Kamelinsilmässäkin on tuo sama Antti Timosen novelli ja siitä löysin äsken oikean julkaisuvuoden, novelli on ilmestynyt Punalippu-lehdessä vuonna 1958.

      Poista
    4. Kiitos vinkistä. Käväisen kirjastossa tuota pikaa. Matkaa on vain sata metriä. Kirja saattaa odottaa lainaajaksi juuri minua.

      Poista
    5. Saan kirjan Turun pääkirjastosta Lietoon tuotuna muutamassa päivässä. Huomasin tarkistaa saatavuuden Vaski-verkosta ja tilata opuksen.

      Poista
    6. Jospa se olisi ihan luettavissa! Ihailtavaa innostusta neuvostokirjallisuuteen!

      Poista
  2. Kirjailijoista Örkenyä olen joskus lukenut, pari muuta on niminä tuttuja...

    Tuossa jokin aika sitten tuli toisaalla myös esiin kysymys siitä neuvostokirjallisuudesta joka ei ollut samizdatia tai muuten sensuurin hampaissa, jossa yksi venäläinen huomautti että usein kiinnostavammat ja kirjallisesti ansiokkaammat jutut tulivat muilta neuvostokansoilta, näiden kirjallisuutta haluttiin tuoda esiin mutta samalla näille ei myöskään ollut niin tiukka oikeaoppisuuden kontrolli kuin venäläisille...

    VastaaPoista
  3. Minäkin joskus lukaisin Örkenyn minuuttinovelleja. Tässä teoksessa hänen novellinsa "Leipä" kertoo päivittäisen leipäannoksen jakamisesta jossain leirillä, jossa miehet eivät nähtävästi ole omasta vapaasta tahdostaan.

    Missäs niin kiinnostavaa keskustelua on käyty, netissäkö? En ihan täysin ole valmis yhtymään siihen, etteikö venäläiskirjailijoiltakin olisi irronnut kiinnostavia tekstejä. Esim. Konstantin Paustovski vaikuttaa hyvinkin sympaattiselta. Samoin Vera Panova ja Andrei Platonov. Neuvostoproosaa-sarja sisältää kauttaaltaan hienoja novelleja myös venäläisiltä kirjoittajilta. Mutta totta on, että muistakin Neuvostoliiton kansoista löytyy kiinnostavia kirjoittajia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalla nettifoorumilla (mutta jos kirjamessuillakin on tästä ollut puhetta niin ehkä on enemmänkin ilmassa kiinnostusta ajan kirjallisuuden uudelleenarviointiin).
      Mutta saattaa olla kohteliasta vaatimattomuuttakin, ja ehkä myös makuasia, jos kaipaa niitä kirjailijoita jotka eivät kirjoittaneet sosialistista realismia.

      Noin muuten siellä mainittiin näitä tuttuja Ahmatovia, Pasternakeja, Mandelstameja, mutta myös mahdollisesti vitsinä Nikolai Ostrovskin Kuinka teräs karastui...(josta en ollut aiemmin kuullut mutta ilmeisesti sosialistisen realismin arkkityyppiteos ja/tai hirveää propagandaa)
      Ja Tsabua Amiredzibia, Fazil Iskanderia (joka näköjään löytyikin jo suositusluettelostasi), Tšingiz Aitmatovia (kuin myös) ja Boris Vasiljevia (hmm, tuo Ja ilta oli rauhaisa voisi olla kiinnostava, pitäisi varmaan hakea lueattavaksi).

      Poista
    2. Kiitos täsmennyksestä vaikka hieman avoimeksi jää vielä se toinen nettifoorumi. Ehkä hakemalla löytäisin. Wikipedian mukaan Ostrovskin teos käsittelee Venäjän sisällissotaa. Venäjällä on tunnettu myös 1800-luvun näytelmäkirjailija Aleksandr Ostrovski. Minäpä lisäilen suosituksiin N. Ostrovskin ja Amiredzibin teokset. Itse en taida niihin ryhtyä, varsinkin Amiredzibillä on ollut sen verran monta sivua sanottavaa.

      Propagandasta mainitsen vielä sen, että nyt luen kertomuskokoelmaa nimeltä Kamelinsilmä. Virolaisen Lilli Prometin esittelyssä mainitaan, että kirjailija ei ole kadottanut taitoaan "ilmaista värikkäästi ja selvästi yhteiskunnalliset sympatiansa ja antipatiansa". Yhden lukemani Prometin novellin perusteella sanoisin, että asia jää juuri sopivan epäselväksi. Lukijalle jää siten oikeus asettua mille tahansa puolelle. Ja sitä paitsi jo se, että erilaiset mielipiteet ja asenteet novellissa mainitaan, tarkoittanee, etteivät ne ole olleet täysin mahdottomia yhteiskunnassakaan?

      Poista
    3. Ostrovskin "Kuinka teräs karaistui" kuului koululaisten kaanoniin Neuvostoliitossa. Luin sen nuorena ja minusta se oli lähinnä hirveä teos. Ostrovski oli kommunistien kultapossu. Sotshissa hänellä oli hieno huvila, mikä on nykyään museona. Häntä lahjakkaammat kyörättiin karjavaunuilla Siperiaan. Tätä problematiikkaa ei ole vielä tarpeeksi käsitelty itänaapurissa.

      Poista
    4. Eri ihmisyksilöitten pistäminen keskinäiseen järjestykseen lahjakkuuden perusteella on minusta ältsin vaikeata. Taiteen arvottaminen yleensäkin on aina kiinni monista seikoista. Joskus tietenkin käy niin, että nuorena oudolta kalskahtanut luettava tuntuu oudolta vielä aikuisiälläkin, kuten minulle kävi Camus'n Sivullisen suhteen, jota Sivullista kuulemma Ranskassa kovasti arvossa pidetään. Lieneekin siis olemassa myös problematiikkoja, joita ei aina edes pidetä problematiikkoina.

      Siperia tietenkin on tosiasia, enkä puolustele ihmisten rääkkäämistä ja murhaamista mitenkään. Oli siihen kyyditsemiseen jonkun tyrannin tai kyyditettävään kyllästyneen naapurin mielestä syytä tahi ei.

      Poista
  4. Minäpäs sanon, että tapasi kertoa tästäkin on kertakaikkisen sydämeen käyvä! Veikkaan muuten, että tuo keskustelu johon hdcanis viittaa käytiin viime Helsingin kirjamessuilla. Minä ainakin olin kuulevinani sen suuntaista sessiossa, jossa oli mukana Ljudmila Ulitskaja ja Lev Rubinstein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista!

      Kiitos myös tuosta kirjamessujen keskustelun tiedosta. On ehkä syytä huomioida, että sekä Ulitskaja että Rubinstein ovat venäläisiä. Venäläiset ovat yleensä aika kohteliaita. Ehkä silloin on helpompi korostaa naapureitten aikaansaannoksia ettei menisi itsekehun puolelle?

      Katselin kirjamessujen keskusteluista Venäjään liittyen varsinkin sen missä Stefan Widomski kertoo millaisena hän näkee Venäjän. Yritänpäs laittaa tähän linkin:
      http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/01/21/valitut-sanat-venaja-lahella-ja-kaukana

      Poista