Karol Wojtyła: Lähteelle on vielä matkaa

Puolalainen Karol Wojtyła (1920 – 2005) tunnetaan paremmin paavi Johannes Paavali II:na. Hänen valintansa paaviksi vuonna 1978 oli suuri asia tuolloin sosialistisessa Puolassa ja paavi myös vaikutti toiminnallaan siihen kehitykseen, jonka seurauksena sosialistinen järjestelmä luhistui Euroopassa. Hän sepitti runoja, joista koostetun kokoelman nimeltä Lähteelle on vielä matkaa tulin lukaisseeksi Leningrad – Ost-Berlin -haasteen oheislukemistona. Kirjasta ei löydy alkuteoksen nimeä, puolankielisten runojen suomentajaksi mainitaan Kirsti Siraste. Kirja on julkaistu suomeksi vuonna 1980.

Wojtyłan suomennettu runoteos ei sisällä esipuheita eikä selityksiä. Se koostuu kuudesta osiosta, joitten runoilla on yhteinen teema. Osioitten alla olevat runot on numeroitu, toisin paikoin alaotsikon alta löytyy niinikään numeroitu runosarja. Suomennettuina runot ovat vapaassa mitassa, varsinkin lopusta löytyy proosarunoja. Runojen aihepiiri on tietenkin kristillinen tai ainakin kristillisen maailmankatsomuksen suodattama.

Ensimmäinen osio on nimeltään Laulu veden väikkeestä. Siinä makustellaan Uuden testamentin kertomusta, jossa Jeesus kohtaa samarialaisen naisen Sykarin kaivolla. Minun piti kyllä lukea se kohta (Joh. 4:5-42) Raamatusta. Sanon suoraan että teema on selvästi koskettanut kirjoittajaa enemmän kuin minua lukijana.

Toinen osio, Louhos, pohjautuu ilmeisestikin tositapahtumiin runoilijan omassa elämässä. Wikipedian kertoman mukaan Wojtyła oli sodanaikaisen saksalaishallinnon määräyksestä työskennellyt kivilouhoksella. Minua kosketti runosarjan nimeltä Innoitus ensimmäinen runo, jossa louhijan sydämestä kumpuava tahto siirtyy hänen käsiensä kautta kiveen ja halkaisee sen. Runon toinen säkeistö on seuraavanlainen:

Pystysuorasta, mielen ja silmän horjumattomuudesta

on maksettava anteliain käsin.

Silloin kivi luopuu voimastaan ja ihminen kypsyy työnsä myötä,

sillä vain vaikea hyvä kirvoittaa innoituksen.

Kolmas osio, nimeltä Isänmaa, kuvaa luultavimmin Puolaa. Mietin huvikseni voisiko kyse olla Vatikaanista, jonka kansalaiseksi Wojtyła sittemmin tuli. Mitä enemmän sitä ajattelen sen vähemmän huvittavalta ajatus tuntuu.

Osio nimeltä Kirkko kuvaa vierailua Pietarin kirkossa syksyllä vuonna 1962. Todella vähän sain irti tästä osiosta. Ehkä sentään mainitsen viimeisen runon, Kaksi kaupunkia, jossa vähän jo vihjaillaan seuraavan osion minua koskettaneen teeman suuntaan.

Viides osio, Mietteitä kuolemasta, on minusta sitä hengellisintä tekstiä koko kokoelmassa. Wojtyła pohtii ruumiin rappeutumista, sen muuttumista kuolemassa tuhkaksi ja ainutkertaisiksi atomeiksi. Tykkäsin vanhenemista koskevasta ajatuksesta, jossa vanheneva ihminen seisoo katoavan nuoruutensa ja lähestyvän kuoleman rajalla, kurkottautuen kohti molempia. Runosarjan Ajatuksia kypsymisestä toinen runo alkaa seuraavasti:

Kun saavumme syksyn rannoille,

pelko ja rakkaus puhkeavat vastakkaisina toiveina,

pelko toiveena palata ennen olleeseen ja yhä olevaan –

rakkaus kaipuuna Hänen luokseen, jossa oleva kohtaa tulevan.

Viimeinen osio on nimeltään Vaellus pyhille paikoille. Runoilija käy Juudean autiomaassa, jota hän ei voi kutsua kauniiksi, näkee Raamatusta tuttuja paikkoja, joitten hän haluaisi olevan kuten silloin kauan sitten, mutta joitten hän ymmärtää muuttuneen monet kerrat melkein kahden vuosituhannen aikana.

Lueksin kirjaa muutaman päivän. Siinä on 92 sivua.