Tšingiz Aitmatov: Valkoinen laiva

Neuvostoliittolainen Tšingiz Aitmatov (1928 – 2008) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun pienoisromaanin После сказки (suomeksi vaikkapa 'Sadun loputtua'), joka tunnetaan myös nimellä Белый пароход. Ulla-Liisa Heinon pienoisromaanista laatima suomennos ilmestyi vuonna 1972 nimellä Valkoinen laiva.

Valkoinen laiva sijoittuu Issyk-Kul -järveä reunustavalle vuoristoseudulle Kirgisiaan. Tarinassa myös puhutaan kirgiiseistä kansana, erityisesti eräästä heimosta. Kertomus sijoittuu syrjäiselle luonnonsuojelualueelle, metsänvartijan majalle, jota asustaa seitsemän henkeä. Tarinan keskiössä on joukon ainut lapsi, kouluaan aloitteleva poika. Kertomuksessa häntä ei nimetä, kaikki muut kylläkin. Poika on vanhempiensa avioeron jälkeen jäänyt ukkinsa ja tämän uuden vaimon huostaan. Kavereitten puutteessa hän turvautuu mielikuvitukseensa. Tässä häntä auttaa ukin toistama ikivanha myytti sarvekkaasta hirviemosta, maraalista (wikipedian mukaan näyttää tarkoittavan isokaurista eli saksanhirveä). Tosi ja satu sekoittuvat pojan mielessä, ne kiskovat häntä yhtäältä eteenpäin, avaraan maailmaan, toisaalta menneisyyteen, ukin edustaman luontoa kunnioittavan, ahkeran ja hyveellisen elämänmenon piiriin.

Vaikka Valkoinen laiva on kertomus lapsesta, en silti pitäisi sitä lastenkirjana. Nuorten kirjana se varmaan menettelee. Aikuisille – no, ainakin minulle – sillä on paljon annettavaa. Taru sarvekkaasta hirviemosta, joka johdatti bugu-heimon kaukaa Jeniseiltä turvalliselle ja rauhaisalle asuinseudulle Kirgisiaan, herätti minut ajattelemaan muinaisia kansojen liikkeitä. Mistä syystä suomalaisten esi-isät jättivät omat varhaiset kotiseutunsa ja hakeutuivat pohjoisiin erämaihin? Oliko kyse elintilan hakemisesta, hankkiutumisesta pois seudulta, jossa kansat eivät malttaneet elää sovussa keskenään? Oliko muutto itsepuolustusreaktio? Siten se kuvataan kirgiisiheimon tarussa – olipa se totta tai ei.

Lapsen mielikuvissa tärkeänä on haave omista vanhemmista, sillä uusi mummo pitää poikaa vain taakkana. Poika tietää vanhempiensa elävän, hän myös tietää, että sekä isällä että äidillä on uusi perhe. Hän kiikaroi vartiopaikalta kaukana Issyk-Kul -järvellä kulkevaa valkeaa laivaa, sillä hän on kuullut isänsä työskentelevän sellaisella laivalla matruusina.

Aitmatovin kerronta tempaa mukaansa. Hän kuvaa luontoa ja ihmisiä yhtä lailla hienon ymmärtävästi oleellisen esiin piirtäen. Minua kosketti monella tapaa kuvaus, jossa esimiesasemassa oleva henkilö suomii nykymeininkiä, jossa esimiehiä ei enää kunnioiteta kuten hänen mielestään kuuluisi:

Tolvanat, kelvottomat viranomaiset! Ei väkeä sillä tavoin kohdella! Oli sellainenkin aika, että päät vain lentelivät, eikä kukaan edes inahtanut. Se vasta oli! Mutta nyt! mitättömistä mitättöminkin on nyt saanut päähänsä esiintyä opettavaisesti.

Kyllä minun kokemani mukaan meidänkin maastamme edelleenkin löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat, ettei ihan kaikkia kansalaisia ole luotu tasa-arvoisiksi vaikkapa esimiesten tai paremmin koulutettujen tai älykkäämpien edessä.

Kirjassa on 177 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.

Valkoisen laivan ovat lukeneet myös Paula sekä MrRainfold.