Zaharia Stancu: Miten sinua rakastinkaan

Romanialainen Zaharia Stancu (1902 – 1974) kirjoitti vuonna 1968 julkaistun romaanin Ce mult te-am iubit. Vuonna 1973 julkaistiin Pirkko Talvio-Jaatisen romaanin ruotsinkielisestä käännöksestä laatima suomennos nimellä Miten sinua rakastinkaan.

Stancun romaani sijoittuu Omidan kylään, pitkään, ahtaaseen ja köyhään Calmatuin laaksoon. Keskushenkilönä oleva Zaricutaksi kutsuttu mies on bukarestilainen sanomalehden toimittaja, joka saa kuulla äitinsä kuolleen. Hän matkustaa oikopäätä vanhalle kotiseudulleen Omidaan, kotitaloon, jossa ruumiinvalvojaiset ovat jo käynnissä. Romaanissa kuvataan Zaricutan ja hänen sukunsa surujuhlaa. Pienen romanialaiskylän perinteiset tavat kuvataan sujuvasti sitä mukaa kuin asiat etenevät. Kaikki vaikuttaa tapahtuvan luonnollisesti, omalla painollaan, niinkuin seudulla on toimittu iät ja ajat. Suru purkautuu vuolaana, kylän trumpetinsoittaja puhaltaa iltasoittoa, kirkossa soitetaan kelloja.

Perinteisten hautajaismenojen ja niihin olennaisesti liittyvän parin päivän syömingin ja juomingin lisäksi romaanissa käsitellään muistoja, unohtumista, laajan perheen ja suvun henkilösuhteita, köyhyyttä, seutukunnan onnettomia ihmiskohtaloita. Eräänä tärkeänä teemana nousee esiin sokeutuminen ja tavallaan siihen liittyen elämä kuoleman jälkeen, onko sitä vai katkeaako elämä kuolemaan, onko mitään olemassa sen jälkeen. Arvoituksellisimman arvion esittää näkemänsä unen perusteella vanha Pitulicea-mummo, jolle hänen kuollut miehensä on unessa kertonut seuraavaa:

”Elämä ei ole mitään, Pitulicea, eikä kuolema liioin ole mitään. Molemmat ovat vain eräänlaista unta. Ihminen ojentaa kätensä tavoittaakseen siihen elämän, mutta ei saa sitä kiinni. Hän ojentaa kätensä tavoittaakseen unen, mutta sitäkään ei saa kiinni.”

Zaricuta pohtii äitiään, joka on laskettu äkkiä muurattuun hautaholviin arkussa, johon on niittykukkien mukana tullut iso määrä muurahaisia. Muurahaiset äidin hautaholvissa pistävät miehen ajatukset liikkeelle, samoin sisar, joka valittaa sokeutuvansa. Hautajaisvieraitten joukossa on kaksi sokeutunutta, jotka kertovat miten he edelleen pystyvät havainnoimaan asioita, vaikka näkökyky on mennyttä. Zaricutan vyörynä vallanneet muistot kotikylästä, lapsuudesta, suvun vaiheista ja monien läheisten reaktiot äidin kuoltua sysäävät päiväkausia ryypänneen ja huonosti nukkuneen miehen mielen semmoiseen myllerrykseen, että hänkin näkee lopulta unen, jossa puhuva pöllö antaa Zaricutalle kyvyn nähdä sitä mitä ihmissilmin ei ole mahdollista nähdä.

Tässä kirjassa sosialismia ei mainita sen paremmin halkaistulla kuin halatulla sanallakaan, mutta kyläläisten elämänmenoa kuvaillaan sitäkin elävämmin ja rehevämmin. Vaikea sanoa mikä osa kerrotusta on taiteellista vapautta ja mikä todenmukaista kuvausta seudusta. Joka tapauksessa oikein kiva ja sujuva luettava, raskaasta aiheesta huolimatta.

Kirjassa on 237 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.