Neuvostoliittolainen
Vasili Šukšin
(1929 – 1974) kirjoitti vuonna 1973 ilmestyneen kertomuksen Калина
красная. Vuonna
1979 ilmestyi Ulla-Liisa
Heinon tekemä suomennos
nimellä Punainen heisipuu.
Punainen
heisipuu kertoo Jegorista,
joka vapautuu vankilasta tai kuten kirjassa sanotaan,
ojennustyöleiriltä. Vankilan johtaja kyselee, millaiset ovat
Jegorin suunnitelmat vapauden koittaessa. Suunnitelmat ovat
epäselvät, ainut kiintopiste on kirjeenvaihdon kautta hankittu
tyttöystävä, Ljuba.
Kaikki aaltoilee Jegorin päässä kuin levoton satu, luultavasti
myös Ljuba on osa sitä satua. Ljuba on kuitenkin todellinen
ihminen, hän käy työssä, asuu vanhempiensa kanssa. Näitten
kahden yksinäisen tavatessa syntyy maailmojen yhteentörmäys. Laulu
Punaisesta heisipuusta on
Jegorin lohduttaja, sen laulun hän lahjoittaa Ljuballe.
Voi
olla, että olen joskus elämässäni tavannut Jegorin kaltaisia
miehiä, vankilasta vapautuneita, vankisairaalasta lomille päässeitä.
En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt sitä kiehuntaa ja kuohuntaa
heidän sisimmässään, itsesyytösten ja hillittömän elämänjanon
kahtaalle repivää voimaa. Tässä pienessä kertomuksessa
Šukšin
on varmaankin onnistunut kuvaamaan jotain olennaista siitä
riivaavasta olotilasta, joka ajaa vapautunutta vankia vielä vapauden
koitettuakin. Jegor on taparikollinen, vapaaksi päästyään hän
menee ensimmäiseksi tapaamaan tuttaviaan, omaa koplaansa, joka
tuntee hänet nimellä Surku.
Nimi on tarkoituksella valittu, koko kertomuksen ajan lukija silti
tietää, että tämä voi päättyä vain hyvin, koko kertomuksen
ajan lukija tietää, että tämän täytyy päättyä huonosti.
Kerronta
on isolta osin dialogia, mistä pidin. Sellaista tekstiä on helppo
ja nopea lukea. Šukšin
on itse ohjannut kertomuksensa saman nimiseksi, vuonna 1974
valmistuneeksi elokuvaksi, jossa näytteli pääosan.
Kirjassa
on 122 sivua ja lukaisin sen päivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti