Dmitri Šostakovitšin muistelmat

Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin vuonna 1976 muuttanut musiikkitieteilijä Solomon Volkov (s. 1944) julkaisi Amerikoissa vuonna 1979 kirjan, jonka venäjänkielinen nimi on Свидетелство. Volkovin mukaan kirja on hänen kokoamansa säveltäjä Dmitri Šostakovitšin (1906 – 1975) muistelmateos, joka syntyi Volkovin haastateltua Šostakovitšia useampia kertoja Neuvostoliitossa. Kirja julkaistiin vuonna 1980 Seppo Heikinheimon suomentamana nimellä Dmitri Šostakovitšin muistelmat. Kirjan alusta löytyvät Volkovin kirjoittama johdanto sekä suomentajan omat täsmennykset. Lopussa on laaja Volkovin laatima viiteluettelo, joka selventikin paljon kirjassa kerrottua. Lopusta löytyvät myös luettelo Šostakovitšin teoksista, lyhyt kuvaus Solomon Volkovista sekä hakemisto. Kirjassa on myös jonkin verran valokuvia.

Teoksen venäjänkielinen nimi tarkoittaa vissiin todistajanlausuntoa. Šostakovitš kertoo olleensa merkittävien tapahtumien silminnäkijänä ja tunteneensa huomattavia ihmisiä. Hän kertoo muistelevansa ensi sijassa muita ihmisiä. Samalla hän muistuttaa lukijaa seuraavasti:

Meillä tosin on tapana sanoa: ”Valehtelee kuin silminnäkijä.”

Minä uskon kumminkin Šostakovitšin kertovan kirjassa asiat siten kuin hän ne muistaa. Muistoja tulvehtii nimittäin sen verran vilisemällä ja niin värikkäästi yhdisteltyinä, että olisi aika vaikea sellaista sepittää.

Monien henkilöitten joukosta Šostakovitš puhuu erityisesti Neuvostoliiton suurimmasta ja kaameimmasta, Johtajasta ja Opettajasta, toveri Stalinista. Šostakovitšin mielestä Stalin oli vallanhimoinen diktaattori ja julmuri, joka tapatti omaa kansaansa. Šostakovitšin oopperaa Mtsenskin kihlakunnan Lady Machbeth (1930 – 32) jyrkästi kritisoineen sanomalehti Pravdan kirjoituksen Sekasotkua musiikin asemesta arvellaan olleen Stalinin kyseistä teosta kohtaan tunteman vastenmielisyyden aiheuttama. Šostakovitš oli jo ennen sotia vaarassa joutua toimenpiteitten kohteeksi. Hän kuitenkin säästyi, vaikka ympäriltä ystäväpiiri harveni pahaenteisesti. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja vuonna 1941 Leningradin piirityksen aikana Šostakovitš sävelsi seitsemännen sinfoniansa, josta tuli leningradilaisten vastarinnan tunnus. Šostakovitš tosin kertoo säveltäessään ajatelleensa Stalinin vainojen uhreja.

Stalinin lisäksi muita muisteloitten kohteita ovat Šostakovitšin opettajana ja konservatorion johtajana toiminut säveltäjä Aleksandr Glazunov, joka kyllästyttyään neuvostomenoon muutti Ranskaan, kuuluisa teatteriohjaaja Vsevolod Meierhold, joka kuoli tuntemattomalla rangaistusleirillä, kirjailija Mihail Zoštšenko, jota kiellettiin kirjoittamasta satiirisia kertomuksiaan, marsalkka Mihail Tuhatševski, joka ammuttiin maanpetoksesta tuomittuna. Lyhyemmillä luonnehdinnoilla Šostakovitš muistelee mm. runoilija Vladimir Majakovskia, säveltäjä Aram Hatšaturjania ja runoilija Anna Ahmatovaa. Šostakovitš kertoo laajasti myös rakastamistaan vanhoista venäläisistä kirjailijoista, kuten Tšehovista ja Gogolista sekä tietysti säveltäjistä, erityisesti Musorgskista ja Borodinista sekä lyhyemmin vaikkapa Stravinskista. Aikalaisensa Sergei Prokofjevin kanssa Šostakovitš vaikuttaa olleen kilpailija, eivätkä heidän välinsä olleet kovinkaan ystävälliset. Säveltäjäyhdistyksen puheenjohtaja Hrennikov taas oli nimeämässä sekä Šostakovitšia että Prokofjevia formalisteiksi, millä tarkoitettiin kai länsimaista turmeltuneisuutta. Stalinin kuoltua alettiin kuulemma puhua revisionisteista.

Teoksessa on vaikka millä mitalla mielenkiintoista luettavaa. Šostakovitšin pohdiskelu etenee jouhevasti, hänen sanailunsa on purevaa ja tehokasta. Toisinaan myös siirtymä muistosta toiseen vaikuttaa hauskalta. Kehuskeltuaan sellisti Mstislav Rostropovitšin monitaitoisuutta Šostakovitš muisteleekin kohta miten hyvä hän itse on sytyttämään nuotion yhdellä tulitikulla vaikka millaisessa tuulessa. Tai ainakin kahdella. Eilen olisi ollut Šostakovitšista hyötyä, kun oli saunan pesään niin hankala saada tulta loimottamaan.

Kirjassa on hakemistoineen 361 sivua. Lueskelin sitä monenlaista musiikkia kuunnellen nelisen päivää.