Itäsaksalainen Reiner Kunze (s. 1933)
kirjoitti vuonna 1976 Saksan liittotasavallassa julkaistun teoksen
Die wunderbaren Jahre. Kirja ilmestyi suomennettuna jo vuonna
1977 nimellä Nuo ihmeelliset vuodet. Proosaa sisältävän
pääosan suomensi Aarno Peromies, tšekinkieliset
runot Kirsti Siraste.
Tämä
kirja on järkytys sille, joka etsii kuvausta jostain myönteisestä
itäblokin maitten elämästä. Kyllä – tässä kirjassa kuolee
ihminen – mutta hän on nuori ihminen. Kyllä – tässä kirjassa
vangitaan ihminen – mutta hän on nuori ihminen. Kyllä – tässä
kirjassa estetään ihmisiä kuuntelemasta jatsia, menemästä
maailmanfestivaaleille, menemästä Tatra-vuoristoon, menemästä
merenrannalle, kunnes kotikaupungin rautatieasemalla poliisivartio
sanoo, että nyt olette vapaa menemään – ja nuori ihminen kysyy:
minne?
Reiner
Kunzen pieni, meillä unohdettu teos kertoo nuorten ahdistuksen
kautta, millaista elämä DDR:ssä oli. Kunze kertoo, että vaikka
nimiä on muutettu, tapaukset ovat tosia. Vaikka suuri osa nuorisosta
taatusti tajusi alistua valtion ylläpitämään kovaan kuriin, oli
liian paljon niitä, jotka kärsivät kohtuuttomasti. Ei
lentolehtisten laatimisesta pidä kohdella ihmistä pahemmin kuin
sotarikoksesta syytettyä Nürnbergissä.
Kunzen
kirja koostuu katkelmallisista, lyhyistä, usein toisistaan
irrallisista tarinoista, jotka kertovat nuorista ihmisistä
DDR-valtion hammasrattaitten puristuksessa. Se avaa näkymiä
kasvatukseen, joka perustuu viholliskuvan lietsomiseen, epäluuloon
ja valtion asian täydelliseen oikeutukseen. Kirjan otsikko on
peräisin Truman Capoten
runosta, joka ylistää
nuoruutta ja sen ihanan pakottomuuden ja vapauden aikaa. Tämän
kirjan nuorisossa on liian monta sellaista, jolta se vapaus on
riistetty ja korvattu järjettömällä vastarinnalla länsimaita
kohtaan. Tai ainakin pyritty korvaamaan ja usein epäonnistuttu
karkeasti.
Minä
toivoin, että suurin osa tuosta olisi jäänyt pojaltani
ymmärtämättä. Illalla hän kuitenkin kyykistyi sisarensa
jalkoihin tämän sängylle ja kysyi, miksi sisar neuvoisi häntä
ryhtymään: klovniksi, muurariksi vai runoilijaksi. Sotilaaksi
rupeamista hänen ei ottanut puheeksi, koska hän silloin saattaisi
joutua tekemisiin isänsä kaltaisten esimiesten kanssa.
Luin
tämän kirjan joskus 1990-luvulla. Lukemisesta ei jäänyt erityisen
paljoa mieleeni, jotain sentään. Erikoinen yksityiskohta löytyy
runoa muistuttavasta, vanhoihin sitaatteihin perustuvasta tekstistä
nimeltä Urkukonsertti.
Siinä kerrotaan opettajien kehottaneen vanhempiaan estämään
lapsiaan menemästä kirkossa keskiviikkoisin järjestettäviin
urkukonsertteihin. Tämän johdosta kirkot olisivat täyttyneet
nuorisosta. DDR:n lopun alkuna taisivat toimia mielenilmauskulkueet,
jotka saivat kai alkunsa siitä, että sellaisetkin ihmiset, jotka
eivät Jumalaan uskoneet hakeutuivat kirkkoon, koska siellä oli
mahdollista kokoontua.
Koska
Kunze teki työtä tšekkiläisen
runouden saksantajana, on kirjan loppupuoli nimeltä Café
Slavia, kuvausta
kirjailijan vaikutelmista hänen vierailuiltaan Tšekkoslovakiassa
miehityksen jälkeen. Tšekkien
katkeruus tulee ilmi, kun kirjailija luovuttaa vaatesäilytykseen
takkinsa, jonka vuorissa lukee valmistajan merkki INFORM, ja
valmistusmaa GDR, siis venäjäksi ja kyrillisillä kirjaimilla.
Lopussa on muutamia näytteitä kiellettyjen tai muuten vain
vangittujen tšekkirunoilijoitten
teksteistä.
Kirjassa
on 128 sivua. Lukaisin sen nyt uudelleen parissa päivässä.
Laitan mieleen, vaikuttaa tämäkin kiinnostavalta.
VastaaPoistaSivuhuomiona hassusti kun on lueskellut useampia tietyn ajanjakson ja kielialueiden kirjoja niin kiinnittää yhä enemmän huomiota joihinkin toistuviin kääntäjänimiin kuten vaikka tuohon Kirsti Sirasteehen tsekin ja slovakin kääntäjänä, tai venäjältä Juhani Konkkaan...
Kunzen kirja hätkähdyttää nuorison käsittelyn kuvauksellaan ja joitakin meistä ihan järkyttääkin, niinkuin tämmöistä kahden nuoren ihmisolennon isää.
PoistaMinä ajattelin samoin, että pitäisiköhän laittaa ainakin noita vahvoja kääntäjänimiä hakemistoon. Neuvostokirjallisuuttahan on kääntänyt erityisesti Ulla-Liisa Heino. Kirsti Siraste näyttää ottaneen haltuunsa länsislaavilaisen kielialueen ja Jugoslavian alue näyttäisi olevan nykyisin Kari Klemelän osaamisaluetta. Tosin venäjän kielestä ja muistaakseni muistakin slaavilaisistä kielistä on viime vuosina suomentanut ansiokkaasti Eero Balk. Juhani Konkka on tietysti myös hyvä venäläisen kirjallisuuden suomentaja.