Powered By Blogger

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Juhani Aho: Lastuja

Juhani Aho (1861 – 1921) nimitti kirjoittamaansa lyhytproosaa ”lastuiksi”. Luin hänen lyhytproosastaan kootun valikoiman nimeltä Lastuja. Valikoima ilmestyi vuonna 1974 toimittajanaan Hannu Mäkelä. Kirja sisältää Juhani Ahon tekstejä hänen kaikista kahdeksasta lyhyen proosan kokoelmastaan vuosilta 1891 – 1921.

Juhani Ahon lyhyt proosa on vaihtelevaa aiheistoltaan ja myös aiheen käsittelyltään. Aho saattaa käsitellä yhteiskunnallisia aiheita väliin riipaisevan proosallisesti väliin mielipidekirjoituksen tapaan. Kotimaan kasvoja hän kuvaa paitsi maisemina, myös ihmisten kautta. Aho on yhtä lailla kotonaan kaupungissa kuin maaseudulla, lukijana minä viehätyin huomattavasti enemmän hänen maaseutukuvauksistaan. Tosin yksi kaupunkiin sijoittuva kertomus oli todella mehevä. Näitten aiheitten lisäksi Aho kuvaa muistumia lapsuudestaan, ainakin tekstit niiltä osin ovat rehdisti minä-kerrontaisia. Kirjan päättää kaksi lohenkalastukseen liittyvää tekstiä. Aho oli ihastunut Viitasaaren Huopanankoskeen ja harrasti kuvauksensa perusteella intohimoisesti perhokalastusta. Aikaisemmissa teksteissä hän kertoilee sorsanmetsästyksestä ja jänisjahdista tavalla, joka antaisi odottaa kaikenlaisesta riistanpyynnistä luopumista, mutta tämänkin suhteen hän ihmisluonnon tuntijana vaikuttaa pysyttelevän lähtökohtaisestikin aika skeptisenä.

En viitsi näin iltasella hirmu pitkää juttua tähän käydä rääpystämään. Kerron vain mistä teksteistä itse tykkäsin ja menen sitten vaimon seuraksi. Se mehevä kaupunkitarina on nimeltään Sasu Punanen. Kertomus alkaa sillä, että Aho ei ollut mukamas huomannut Sasussa mitään erityisempää lahjakkuutta. Sasu vaikuttaa Ahon kuvailemana tasapaksulta köpöttelijältä, joka tuntuu menevän elämän läpi suurempia intohimoja tuntematta. Tietenkin tarinassa paljastetaan mikä Sasun elämän suurin nautinto onkaan. Voin paljastaa, ettei kyseessä ole lohien onkiminen.

Kirjan ensimmäinen kertomus on nimeltään Kosteikko, kukkula, saari... Nimi ei mielestäni ole erityisen onnistunut, mutta kertomuksen voimakas luontoelämys sai mun mieleheni Goethen kuvauksen nuoresta Wertheristä. Mikään toisinto Goethen kertomuksesta ei ole kyseessä, Aho kuvaa kenties omaa kokemustaan umpimähkäisestä matkastaan erämaan ihmisten pariin ja siellä syntyvää mielenrauhan, sopusoinnun ja jopa onnen tuntemusta. Vielä pidemmälle tämän tyyppisessä kuvauksessa Aho antaa itsensä soljahtaa niinikään minä-muotoisessa kertomuksessa Onnelani. Kyseessä on tyylipuhdas idylli, kertomuksesta löytyy jopa sadunomaisia piirteitä, joku voi nähdä siinä kansallisromantiikkaakin. Näytteeksi pätkä kävelystä Onnelan asuinpaikan läheiselle mäelle:

Minä nousen usein aamulla sinne kävelemään. Jyrkkä polku vie sen selälle, ja siellä on suuri huoneenkorkuinen kivi, josta näkyy vaara vaaran takaa, jonne etäisten pitäjäin kirkkojen ikkunat kuin tulessa palaen kimmeltävät, jonne syvät lammetkin metsän sisästä tuikkavat ja leveänä hymyilynä aukenevat isot ulapat. Raitis ilma kantaa tänne käen kukunnan toisilta kukkuloilta, ja puhelevain lasten ääniä kuuluu jostain rinteeltä, jossa ne ovat marjassa.

Tykkäsin myös kahdesta kertomuksesta, joissa ovat puheena kirkkoveneet. Varsinkin Kesäinen unelma, kirkkoveneessä toisiinsa ihastuvan nuoren lukiolaisen ja piikatytön lemmentarina, on kaunis.

Kirjassa on 231 sivua. Sen lukemiseen kului minulta kolme päivää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti