Juhani Aho (1861 – 1921) nimitti
kirjoittamaansa lyhytproosaa ”lastuiksi”. Luin hänen
lyhytproosastaan kootun valikoiman nimeltä Lastuja. Valikoima
ilmestyi vuonna 1974 toimittajanaan Hannu Mäkelä. Kirja
sisältää Juhani Ahon tekstejä hänen kaikista kahdeksasta lyhyen
proosan kokoelmastaan vuosilta 1891 – 1921.
Juhani Ahon lyhyt proosa on vaihtelevaa
aiheistoltaan ja myös aiheen käsittelyltään. Aho saattaa
käsitellä yhteiskunnallisia aiheita väliin riipaisevan
proosallisesti väliin mielipidekirjoituksen tapaan. Kotimaan kasvoja
hän kuvaa paitsi maisemina, myös ihmisten kautta. Aho on yhtä
lailla kotonaan kaupungissa kuin maaseudulla, lukijana minä
viehätyin huomattavasti enemmän hänen maaseutukuvauksistaan. Tosin
yksi kaupunkiin sijoittuva kertomus oli todella mehevä. Näitten
aiheitten lisäksi Aho kuvaa muistumia lapsuudestaan, ainakin tekstit
niiltä osin ovat rehdisti minä-kerrontaisia. Kirjan päättää
kaksi lohenkalastukseen liittyvää tekstiä. Aho oli ihastunut
Viitasaaren Huopanankoskeen ja harrasti kuvauksensa
perusteella intohimoisesti perhokalastusta. Aikaisemmissa teksteissä
hän kertoilee sorsanmetsästyksestä ja jänisjahdista tavalla, joka
antaisi odottaa kaikenlaisesta riistanpyynnistä luopumista, mutta
tämänkin suhteen hän ihmisluonnon tuntijana vaikuttaa pysyttelevän
lähtökohtaisestikin aika skeptisenä.
En viitsi näin iltasella hirmu pitkää
juttua tähän käydä rääpystämään. Kerron vain mistä
teksteistä itse tykkäsin ja menen sitten vaimon seuraksi. Se mehevä
kaupunkitarina on nimeltään Sasu Punanen. Kertomus alkaa
sillä, että Aho ei ollut mukamas huomannut Sasussa mitään
erityisempää lahjakkuutta. Sasu vaikuttaa Ahon kuvailemana
tasapaksulta köpöttelijältä, joka tuntuu menevän elämän läpi
suurempia intohimoja tuntematta. Tietenkin tarinassa paljastetaan
mikä Sasun elämän suurin nautinto onkaan. Voin paljastaa, ettei
kyseessä ole lohien onkiminen.
Kirjan ensimmäinen kertomus on
nimeltään Kosteikko, kukkula, saari... Nimi ei mielestäni
ole erityisen onnistunut, mutta kertomuksen voimakas luontoelämys
sai mun mieleheni Goethen kuvauksen nuoresta Wertheristä.
Mikään toisinto Goethen kertomuksesta ei ole kyseessä, Aho kuvaa
kenties omaa kokemustaan umpimähkäisestä matkastaan erämaan
ihmisten pariin ja siellä syntyvää mielenrauhan, sopusoinnun ja
jopa onnen tuntemusta. Vielä pidemmälle tämän tyyppisessä
kuvauksessa Aho antaa itsensä soljahtaa niinikään minä-muotoisessa
kertomuksessa Onnelani. Kyseessä on tyylipuhdas idylli,
kertomuksesta löytyy jopa sadunomaisia piirteitä, joku voi nähdä
siinä kansallisromantiikkaakin. Näytteeksi pätkä kävelystä
Onnelan asuinpaikan läheiselle mäelle:
Minä nousen usein aamulla sinne
kävelemään. Jyrkkä polku vie sen selälle, ja siellä on suuri
huoneenkorkuinen kivi, josta näkyy vaara vaaran takaa, jonne
etäisten pitäjäin kirkkojen ikkunat kuin tulessa palaen
kimmeltävät, jonne syvät lammetkin metsän sisästä tuikkavat ja
leveänä hymyilynä aukenevat isot ulapat. Raitis ilma kantaa tänne
käen kukunnan toisilta kukkuloilta, ja puhelevain lasten ääniä
kuuluu jostain rinteeltä, jossa ne ovat marjassa.
Tykkäsin myös kahdesta kertomuksesta,
joissa ovat puheena kirkkoveneet. Varsinkin Kesäinen unelma,
kirkkoveneessä toisiinsa ihastuvan nuoren lukiolaisen ja piikatytön
lemmentarina, on kaunis.
Kirjassa on 231 sivua. Sen lukemiseen
kului minulta kolme päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti