Kirjailijanimimerkki Aapeli (1915 –
1967) kirjoitti romaaneja ja lastentarinoita sekä pakinoita.
Pakinoita julkaistiin lehdissä ja niistä koostettiin
pakinakokoelmia. Luin Aapelin pakinakokoelman nimeltä Mutahäntä
ja muita, vuodelta 1953. Olin minä lukenut sen ennenkin ja
taaskin minä luin sen! Minulla oli kotona isäni kappale, taidan
antaa sen veljilleni, koska sain ostettua divarista aika halvalla
hyväkuntoisen kappaleen, johon on leikattu ja sisäsivulle asetettu
kansikäärepaperissa ollut piiroskuvakin. Kirjan on kuvilla
somistanut Rolf Sandqvist.
Kun vertaan vanhan hyvän ajan
pakinoita – joita tämä kokoelma todellakin edustaa – niihin
hupiohjelmiin ja hauskanpuoleisiin kirjoihin, joita nykyään tapaa,
valtaa minut verrattain surumielinen nostalgia vanhojen hyvien
aikojen puoleen. Nykyään ihmisyksilöt keskimäärin saattaisivat
pitää Aapelin kaltaisten kertojien huumoria kuivahkona. Aapeli
kuuluukin humoristina niihin vanhoihin hyviin aikoihin. On se minusta
vähän harmi. Ihan kuin ihmisissä olisi niihin aikoihin vielä
kiertänyt veri, jossa lämpö oli kolesteroliarvoja tärkeämpää.
Kerronnassaan Aapeli hymyili välillä lempeästi, välillä pirut
mielessä niille ihmisille, jotka suhtautuivat asioihin
kaikkitietävästi. Se lämmin asenne ihmisiä kohtaan tuntuu vahvana
näissä pakinoissa, joita en laske pelkäksi viihteeksi. Kun
pakinassa on harmittoman leikinlaskun ohessa se jokin, ei ehkä
jumalallinen kipinä vaan pikemminkin inhimillisen viisauden tai
ainakin pitkämielisyyden sävy, edes yhdessä, pienessä kohdassa,
ylittyy sen myötä viihteen ja taiteen raja että heilahtaa. Aapeli,
jos kuka oli taiteilija.
Isälläni oli harrasteena lausunta.
Hän esitti toisinaan Aapelin pakinoita. Isäni lempihahmo oli
Hermanni Hulukkonen, mäkitupalainen, joka esiintyy myös tässä
kokoelmassa. Kerran olin katsomassa ja kuulemassa Raittiustalolla
Kuopiossa, kun isä esitti tähän kokoelmaan sisältyvän
pakinan Portaat. Ihan hauska tarina, jossa Aapelin vekkuli
elämänymmärrys nousee esiin mieshenkilön tavassa keksiä vaimolle
kelpaava syy ulospääsyyn. Mies liukenee lopulta entisten
korpraalien kerhoiltaan sillä verukkeella, että menee muka
lainaamaan kaveriltaan Kristityn vaellusta. Isä muistui
mieleheni myös pakinasta Hyvä radio, jossa kertoja
kuvittelee mielessään miten orkesterillinen soittajia tekee
radiossa hiki päässä työtä tietämättä, että kuuntelija on jo
sulkenut radion ja käynyt yöpuulleen. Tätä ajatusta isäni
makusteli ääneen tuon tuostakin. Hän oli Aapelinsa lukenut.
Pakinakokoelman nimikertomuksessa
kysytään kumpaa haluaisi kilpikonna mieluummin tehdä, hallita
maata vai huiskia mutaa hännällään? Filosofiset ja muut
tieteelliset ajatelmat tuodaan muulloinkin esiin niihin sen kummemmin
uppoutumatta. Kaurapuurossa on tärkeää sen syöminen, eivät
niinkään ruokapuheet. Joulu saa pakinoitsijan lämminhenkiseksi.
Muistan piinallisen hyvin sen joulun, jolloin isäni jäi ihan ilman
lahjaa. Aapeli rakentelee pakinansa isälle vastaavanlaisen
tilanteen, mutta vie sen vielä pitemmälle. Hermojen hallinnan
sijasta isän vaikuttaa kuitenkin valtaavan aito rakkaus lastaan
kohtaan: kalliista raaka-aineista näperrelty korttitalo on lapsen
lahja isälle, aukeavat ikkunat ja ovetkin. Nykylukijan ei tarvitse
tietää mitä verolippu on tuolloin merkinnyt, pakinan tunnelataus
lyö lävitse sen verran voimakkaana muutoinkin. Aapelin tyylistä
näytteeksi riittää yksi virke pakinasta Kauppojen kauppa:
Hyttinen oli hyvä ihminen, oikein hyvä
ihminen, sanan hautajaisten jälkeisessä merkityksessä.
Kirjassa on 134 sivua, lukaisin sen
parissa päivässä. Näin ollen olen nyt puolivälissä sata suomalaista kirjaa projektissa, johon huomaan ryhtyneeni. Jospa sitten lokakuun lopulla jo vähän helpottaisi. Pitää yrittää välillä joku vähän paksumpi nidekin ahmaista, vaikka Sarkian runot.
Meillä kotona isä piti myös Aapelista: hyllyssä oli hänen pakinoitaan ja Pikku Pietarin piha, joka luettiin myös koulussa heti Ester Erhomaan Suntion tytön ja pojan jälkeen. En ole lapsuuden jälkeen Aapeliin tarttunut, mutta jotain salaviisasta hänessä lienee. Pakinat eivät lapselle oikein avautuneet, mutta Pikku Pietari antoi elävän kuvan lapsuudesta Kuopiossa. Minusta Aapelin teos oli monin verroin parempi kuin Erhomaan.
VastaaPoistaErhomaata en tunne. Minä asuin noin kymmenvuotiaana Kuopion keskustassa samantapaisessa vuokrakasarmissa, jota kirjassa kuvataan, lutikat ja kaikki, sekä kalakukkoleipomo ja valokuvaamo. Naapurissa asui torikauppias, joka kävi torilla kärrien kanssa myymässä tavaraa niinkuin Pietarin isä.
PoistaAapeli suhtautuu pakinoissaan ihmisiin lempeällä huumorilla. Eräs pakina on nimeltään Onko koira kotona? Siinä nuori perhe on kirkossa, tytär on mukana eka kertaa. Pappi kehottaa kaikkia rukoilemaan ja tyttökin muita matkien laittaa kädet ristiin ja mutisee jotain itsekseen. Vanhemmat liikuttuvat ja kysyvät kotona, mitä tytär oli rukoillut. Tytär vastaa kysyneensä: "Onko koira kotona?"