Lars Huldén: Yhä mennään eteenpäin

Lars Huldén (1926 – 2016) kirjoitti vuonna 2014 julkaistun runoteoksen Kroppen sig framåt lutar. Vuonna 2015 julkaistiin kirjasta Pentti Saaritsan tekemä suomennos nimellä Yhä mennään eteenpäin. Luin sen.

Huomasin, että äitini syntyi ja kuoli samana vuonna kuin Huldén. Mitä näihin lukemani teoksen runoihin tulee, olin ilahtunut siitä, että kirja on todellakin lukemisen arvoinen. Huldén ei piilottele sanottavansa takana, hänen ajatuksensa ovat selkeitä ja on helppo ymmärtää mistä hän kirjoittaa. Teos on erinomaisesti järjestelty. Alku sisältää pitempiä, proosallisesti kuvailevia runoja, jotka antavat minulle lukijana kuvaa siitä millaisen henkilön runoja olen lukemassa. Ne esittelevät minulle vanhemman setämiehen, joka ei tärkeile vaan pohdiskelee milloin tärkeitä milloin hupaisalla tavalla vähemmän tärkeitä ilmiöitä. Vanheneminen nousee esiin siinä, että Huldén suoraan kertoo puhuvansa kuoleman kanssa. Kuolema-aihe on monessa runossa mukana, mutta se ei dominoi eikä Huldén sorru surkuttelemaan kaiken loppumista omalta kohdaltaan. Suoraan puhumisessa hän yltää peräti savolaiseen kierouteen pitkässä moniosaisessa runossaan Oikeudenkäynti. Maahan saapuneelta muukalaiselta kysytään oikeuden istunnossa mitä reittejä hän oli maahan saapunut.

Vastaus oli lyhykäinen: ”Minä tulin tänne suoraan”.

Teoksen runot on jaettu kolmeen osastoon, joista viimeinen on nimeltään Poetiikan perusasiat. Kuten nimestä voi arvata, näissä runoissa puhutaan runoista ja runoudesta ja runoilijoista. Runot ovat pääosin lyhyitä, säkeen pituisia, aforistisia, niitä on sijoiteltu pari kipaletta sivulle milloin on mahtunut. Runot keskustelevat keskenään, yhden runon teema pulpahtaa esiin jossain myöhemmässä runossa samalla aukemalla. Ne ovat nasevia, hauskojakin. Pidin mm. siitä miten Huldénin mielestä marssivien runojalkojen jalkahiki saattaa tuntua sietämättömältä. Näin siinä joskus tosiaan käy, olipa runoilija miten taitava tahansa. Runebergin päivänä syntynyt Huldén esittää myös, ettei Runeberg olisi voittanut mitään satsatessaan runon muotoon. Tätä ajatusta en ihan kybällä ymmärrä ja sikäli kuin ymmärrän en ole ihan samaa mieltä. Olkoonkin, että Runebergin runojaloillakin on ymmärrettävistä syistä märät jalkorätit hirvenhiihdon tietyissä vaiheissa.

Näitten lyhyitten runojen sijoittaminen kirjan loppuun on mielestäni todella onnistunut ajatus. Jos ne aloittaisivat teoksen, saattaisi kirjoittajasta syntyä vääränlainen kuva. Nyt pitemmät runot pohjustavat kokoelmaa kivalla, leppoisalla tavalla ja lyhyet, nasevat runot on helpompi ottaa vastaan.

Koska tämä kokoelma jäi käsittääkseni Huldénin viimeiseksi, haluan liittää tähän katkelman hänen runostaan, jossa runoilija kuvaa syksyä mm. seuraavilla säkeillä:

Vehreys joka muuttuu kellerrykseksi ja punerrukseksi

ja varsin pian ruskeudeksi, ennen kuin lumi tulee

ja laskee valkean kätensä kaiken ylle.

Kirjassa on 128 sivua. Aloin lukea kirjaa aamulla herättyäni ja kun viimeinen runo oli luettu näytti digiboxin kello maagista aikaa 12:34. 

Hämmästyttävä yhteensattuma on sekin, että eräässä runossa Huldén vertaa vuoden vanhaa runoutta autonkoreihin romuttamolla. Minä taas olen menossa maanantaina palauttamaan tämän lukemani kirjan Kuopion kirjastoon ja samalla käyn vaihtamassa meille vähän uudemman käytetyn auton entisen ruostuttua melkein puhki kurakaarien kohdalta.

Tämän kirjan lukivat myös Ulla ja Bleue.