Paavo Haavikon (1931 – 2008) vuonna
1960 julkaistu esikoisromaani on nimeltään Yksityisiä asioita.
Luin siitä vuonna 1973 ilmestyneen Delfiini-pokkarin, jonka lopusta
löytyy Tuomas Anhavan kirjoittama jälkilause nimellä
”Toivo”. Romaanin loppusivuilta, kirjan välistä, löytyi
kuitti, joka on päivätty 1.1.1971 – eli viisikymmentäyksi vuotta
romaanin lopun päivämäärää myöhemmin. Uutta vuotta lienee oltu
vastaanottamassa Osuusliike Kallan ravintolassa.
Haavikon romaani on minämuotoinen,
aikajärjestyksessä etenevä kuvaus. Minäkertoja on mieshenkilö,
pienen avustuskassan hoitaja. Hänellä on muutama alainen. Mies on
naimisissa, hänen vaimonsa oli nuori mennessään avioon, intohimo
liitossa on kokonaan miehen puolella. Alussa eletään kevättalvea
1917 Helsingissä. Helmikuun vallankumous on muuttanut valtaa
Venäjällä, Suomessa vaikutukset ovat ulkokohtaisempia. Koko
romaanin läpäisee kuvaus miehestä, joka seuraa Suomen tapahtumia
lähinnä sivusta, omaan elämäänsä keskittyen. Hän tekee pientä
kulanssia, saa siitä rapsutkin, mutta hänen kerrontansa säilyy
lakonisena, alusta lähtien tuntuu kuin nautittaisiin haaleaa
kesäkeittoa. Tarina kulkee hyppäyksittäin kuin hajanaisten
päiväkirjamerkintöjen myötä yli Suomen sisällissodan,
vankileirien ja puutteen, kunnes rauhoittuu oudosti, jotain pahaa
ounastellen vuoden 1920 ensimmäiseen päivään. Omien enteilyjensä
seurassakin minäkertoja pysyttelee arkisten seikkojen
havainnoinnissa: miten tiilirivillä on koristettu rapattua seinää,
miten valonsäteet uivat sisään varastorakennuksen lautojen
raoista.
Ihme kyllä pidin kirjasta. Haavikon
tekstit, joita tunnen (ei niitä monta ole), ovat olleet minulle
liian vaikeatajuisia. Tämän romaanin teema tuntuisi olevan sen
esitteleminen, miten ihminen ympärillä vellovan kriisin keskelläkin
joutuu ja pystyy toimimaan omista asioistaan huolehtien – elämään
jonkinlaista kavennettua arkea. Kirjan kansikuvassa (Kosti Antikaisen
tekoa) on kuvattuva lierihattuinen mies ulsteri päällä ja salkku
kädessä. Hänen sisällään on sama mies. Kansikuva kiteyttää
sen, että kyseessä on minäkerronta, mutta toisaalta tuo mieleen
sanonnan Omnia mea mecum porto.
Voi olla, ettei ole niin tarkoitus, minusta vain päähenkilö tuntuu
kypsyvän tämänkaltaiseen ajatukseen kaiken näkemänsä keskellä.
Hänen sisällään on hän itse, vain se mikä hänellä itsellään
on sisällään, on hänen.
Luin
tätä kirjaa aika monta päivää, kun on muuton takia pitänyt
opetella kaikennäköiset yksityiset asiat alusta uudellen. Romaanin
loppu tuli yllättäen, Anhavan jälkilause on 28 sivua pitkä.
Huomasin sen muutoin kuin pituutensa puolesta muistuttavan
blogikirjoitusta, joten kirjoitin ensin oman sepustukseni ja luin
Anhavan tekstin vasta sitten.
Tuomas Anhavan
näkemys Haavikon romaanista poikkeaa täysin minun näkemyksestäni.
Sikäli kuin tajuan Anhava lukee Yksityisiä asioita
jonkinlaisena lapsuudesta kumpuavan tunnekyvyttömyyden kuvauksena.
Hän kirjoittaa näin:
Toivo
ei ole niinkään itseensä sulkeutunut kuin itseltään
tietymättömissä, miltei itsetön, niin tyyten ympäristön
ehdoilla eläjä. Se mikä hänessä tuntuu 'pidättyväisyydeltä'
on heikon minän vajavaista yhteyttä keneenkään sinään.
Jostain
syystä Anhava näkee romaanista kertomista helpottavaksi nimetä
kirjan minäkertoja Toivoksi. (Minusta vaikkapa Heikki sopisi
paremmin.) Anhava myös näkee kirjassa rivien väliin kirjoitetun
suhteen minäkertojan vaimon ja minäkertojan veljen Villen välillä.
Millainen suhde olisi ollut kyseessä, sitä Anhava ei täsmennä. Ja
parempi niin.
Kirjassa
jälkipuheineen päivineen on 228 sivua. Luin sitä toista viikkoa
vähän kerrassaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti