sunnuntai 29. lokakuuta 2017

V. Arti: Etelämeren salaisuus

Vuonna 1945 julkaistiin ensimmäistä kertaa kirjailijanimimerkki V. Artin (1885 – 1963) nuorisolle suunnattu romaani Etelämeren salaisuus alaotsikoltaan Seikkailuja salaperäisessä saaressa. Lukemani kappale edustaa teoksesta vuonna 1959 ilmestynyttä kolmatta painosta. Kirjan alkusivulle on kirjoitettu omistuskirjoitus Juhalle Jouluna 1965.

Halusin kokeilla V. Artin omaa tekstiä, sillä olin joku vuosi sitten lukenut hänen suomentamansa valikoiman roomalaisen Ovidiuksen (43 eaa. – 17/18 jaa.) Metamorphoses-teoksen runoista. Nyt lukemani romaani tietenkin poikkeaa monessa suhteessa Ovidiuksen runoista, joskin taivaallisten olentojen kanssa tässäkin ollaan tekemisissä. Kirjassa nimittäin kuvataan pikkuplaneetta Marinan putoamista jonnekin Uuden Seelannin ja Tasmanian väliselle merialueelle. Jotta taivaallisten asujaimien kanssa päästäisiin tekemisiin, täytyy pikkuplaneetan olla asuttu, ainakin joittenkin sen asukkaitten selvitä hengissä Tyyneen valtmereen molskahtamisesta ja lisäksi jonkun Maan asukkaan täytyy päästä heitä tapaamaan. Nämä kaikki ehdot täyttyvätkin romaanissa, joten maailmat voivat kohdata etelän merellä.

Ihmissukukuntaa romaanissa edustaa sankarina japanilaismies nimeltä Rishito Hokurai. Pikkuplaneetan putoamisen synnyttämän valtavan hyökyaallon tuhottua Uudesta Seelannista Australiaan matkalla olleen rahti- ja matkustaja-aluksen Hokurai haaksirikkoutuu oudolle saarelle ja saa siellä kokea monet ihmeet ja kummat. Kaiken huippu löytyy maan alta, jonne avaruuden asujaimet ovat kovertaneet itselleen kaupunkeja. Hokurai saa tutustua sivistyneitten avaruusolentojen elämään keskustellen heidän kanssaan ajatustenlukua hyväksi käyttäen. Monensorttista porukkaa maanalaisista kaupungeista löytyykin, uskokaahan pois.

Kirjailija V. Arti on selvästi ollut kiinnostunut scifi-kirjallisuudesta. Jo kirjan etukannessa häntä mainitaan suomalaiseksi Jules Verneksi. Mikään kopion kopio Artin romaani ei silti ole. Hän on keksinyt muukalaisten olemukseen monenmoisia omia jippojaan. Kirja myös säilyttää tasapainoisen kuvauksensa alusta loppuun. Loppupuolella olin sen verran tarinan lumoissa, että ihmettelin miksei kukaan ole järjestänyt tutkimusmatkaa niille seuduin, minne pikkuplaneetta putosi. Tähtitieteen ja muilla planeetoilla mahdollisesti esiintyvän elämän suhteen Artin romaanin loppuhaminoissa todetaan seuraavaa:

Tähtien kemiallinen kokoomus on huomattu pääpiirteissään samanlaiseksi; miksi niiden eläjät poikkeaisivat kovin jyrkästi toisistaan? Mitä kauemmaksi avaruuteen Maa-planeetalta mennään, sitä eriskummallisemmiksi – meidän silmillämme katsottuna – elämänmuodot mahtavat muuttua. Pikkuplaneetat, joita tunnetaan kuutisensataa, kuuluvat vielä aurinkokuntaamme. Minkälaista lienee jonkin kaukaisen linnunradan aurinkojakiertävillä tähdillä ja niiden kuilla?

Ehkäpä ei sentään niinkään kovin toisenlaista kuin meillä.

Olen sikäli samoilla linjoilla edellä mainitun kanssa, että meillä Maan asujaimillakin on paljon samaa keskenämme, vaikkei sitä ihan kaikki heti huomaa. Minäkin vaimon kanssa muutin omakotitalosta rivitaloon ja samat ohjelmat täälläkin televisiosta näkyvät, paitsi että piti hankkia käytetty digiboxi, joka ymmärtää kaapeliverkon kieltä. Nyt on meillä paljon enemmän tallennustilaa kuin siinä vanhassa boxissa, jonka kovalevy oli aina täynnä. Tosin komerot ovat täällä täyttyneet tavarasta, vaikka iso osa vietiin kierrätykseen. Moottorisahakin pääsi jonkun toisen autotalliin.

Kirjassa on 143 sivua. Lukemiseen kului neljä päivää, tosin eilen pidin huilia lukemisesta.

Löysin netistä myös tällaisen blogeerauksen lukemani romaanin varhaisemmasta versiosta eli vuonna 1929 julkaistusta V. Artin romaanista Mereen pudonnut tähti, jota kirjailija sittemmin oli hieman laajennellut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti