Kolme kerettiläistä

Jussi Lehtonen suomensi ja Jussi Lehtonen ja Jukka Hytti toimittivat vuonna 2007 julkaistun kirjan nimeltä Kolme kerettiläistä, alaotsikoltaan Liettualaista nykydraamaa. Kirjan näytelmät ja niitten kirjoittajat ovat:

Marius Ivaškevičius (s.1973): Annika (Artimas miestas – Close City) vuodelta 2005

Sigitas Parulskis (s. 1965): Lautturi (Keltininkas) vuodelta 2006

Daiva Čepauskaitė (s. 1967): Pavut (Pupos) vuodelta 2002

Kirjan alusta löytyy kirjan toimittajien opastava puheenvuoro Lukijalle, jossa kerrotaan lyhyesti Liettuan historiasta, liettualaisen näytelmän historiasta etenkin. Sitten seuraa latvialaisen ohjaajaprofessorin Pēteris Krilovsin (s. 1949) kuvaus ihailemastaan omintakeisesta liettualaisesta teatteri-ilmaisusta otsikolla Uteliaan naapurin muistikirjasta. Tämän jälkeen saa puheenvuoron Audronis Liuga, kriitikko sekä elokuva- ja teatterikoulutuskeskuksen johtaja. Hänpä se kuvailee lukijalle uuden liettualaisen draaman vaikeuksia päästä ylipäätään esityslavoille vanhemman näytelmäkirjallisuuden säilyttäessä sitkeästi valta-asemansa Liettuan teattereitten ohjelmistossa. Ennen kutakin näytelmää kukin kirjailija esittelee omia mietteitään ja sanoo sanasen näytelmästään, joita aiheen tasolla yhdistää avioparin ongelmiin ajautuvan parisuhteen kuvaus.

Marius Ivaškevičius kertoo näytelmässään Annika tarinan ruotsalaisesta avioparista: Annikasta ja Svantesta. Kirjoittaja kertoo näytelmänsä lopuksi, että näytelmä todellakin on hänen mielestään kuvaus tämän avioparin osapuolien keskinäisten unelmien ja todellisuuden kohtaamisesta murskaavalla tavalla. Varmasti niinkin. Minä sen sijaan kiinnitin huomiota tapahtumapaikkoihin. Näytelmä nimittäin tapahtuu Malmössä ja Kööpenhaminassa, joita yhdistää silta. Malmöstä voi myös katsella Kööpenhaminaa ja tietenkin myös päinvastoin – voi olla katselemattakin. Näytelmässä kuvatussa tapauksessa ei kumminkaan sitten voi olla katselematta ja siinäpä sitä sitten ollaan puhtaan merenneidon kanssa. Onko keho notkeampaa Juutinrauman toisella puolen? Onko matkustaminen muuta kuin siirtymistä rautatieasemalta toiselle? Vai matkustaako ihminen ennen muuta tunteisiinsa tai peräti jonkun toisen tunteisiin? Onko toinen kaupunki toisessa maassa vain paikka, jossa olla poissa kotoa? Mietiskelin itse näitä asioja, koska olen itse lähdössä Liettuaan ja vieläpä vaimoni kanssa. Niin että meillä molemmilla on varmasti omat ajatuksemme matkasta. Toivottavasti en taas ala johdatella meitä liiaksi sinne minne itse haluan vaan vaimokin saa päättää minne mennään. Näin näytelmässä myös irvailua elintasoeroille kirjoittajan kotimaan ja täytekakku-Ruotsin välillä. Kuvailisin näytelmän tyylilajia sarkastisen hulvattomaksi. Absurdit ainekset pysyvät hyvin kasassa, sillä ne ovat kumminkin johdonmukaisesti kasatut.

Sigitas Parulskis kertoo näytelmässään Lautturi nelikymppisen pariskunnan, Henrikin ja Aleksandran suhteesta, Henrikin lääkärireissusta ja sitruunoista ynnä muusta. Tämä menevä ja juonikkaanpuoleinen näytelmä vaikuttaa siltä, että sen saisi joku osaava yksilö taipumaan kuunnelmaksi. Olisi se kiva nähdä näytelmänäkin. Näytelmän aihe, parisuhde matkamittarin lukeman karttuessa, on tietysti ihan ajankohtainen kenelle hyvänsä. Näytelmässä suhaillaan taksilla kaupungilla, piipahdetaan olusilla ja kysellään kuka maksaa cocacolat – tuskin Puškin? Näytelmästä pieni näyte:

Kun kotona on kriittisessä iässä oleva mies, rauhalle ja järjestykselle voi heittää hyvästit. Kyseessä on aina potentiaalinen rikollinen. Huomatessaan elinvoimansa hiipuvan hän pyrkii laajentamaan reviiriään ja päätyy sellaisille alueille, joista ei ymmärrä tuon taivaallista. Hänen suuruudenkuvitelmansa kannustaa häntä ylivertaisiin suorituksiin. Kauheinta tässä on, ettei hän missään vaiheessa riko lakeja, vaan muuttaa niitä, sopeuttaa ne omien tarpeidensa mukaisiksi, tai jos ei sopeuta, luo kokonaan uusia, ymmärrättekö?

Daiva Čepauskaitė on saanut näytelmänsä Pavut esille Vilnan kaupunginteatteriin ja se on myös esitetty kuunnelmana sekä Liettuassa että Suomessa. Ihan kuin olisin tunnistanut jotakin näytelmässä olevasta oman elämän ”kumittamisesta”. Kirjailija kertoo itse työskennelleensä paljon näyttelijänä ja siten hänen näytelmänsä on tarkoitettu teatterin lavalle eivätkä hänen mielestään niinkään luettavaksi. Minusta lukeminenkin sujui oikein mainiosti. Näytelmän asetelma on selkeä ja haastava. Iäkäs aviopari on viemässä kasvattamiaan papuja talonsa kellariin varastoon. Miehen rakentama hissi tekee tenän ja pariskunta jää nalkkiin hissiin papujensa kanssa. Seuraa armoton ja armollinen tilitys paitsi hissin rakentamisesta myös menneistä vuosista – ja tulevista ajoista. Muutenkin ilmeinen kuoleman odotus purkautuu pintaan ja herättää kirpeää sanailua muistojen ja pelkojen tiimoilta. Tämä näytelmä on kerrassaan oiva lopetus kolmen liettualaisnäytelmän sarjalle. Huumori ja tilanteeseen sopiva naseva otattelu keventävät kerrontaa ja uskon, että tämä näytelmä uppoaa yleisöön niin teatterissa kuin radionkin välityksellä.

Kiva kirja, jossa on 268 sivua ja muutamia kuvia, tuli luettua muutamassa päivässä. Nyt olisi sitten vuorossa se Liettua.