Latvialainen
Inga Ābele
(s. 1972) kirjoitti vuonna 2003 valmistuneen näytelmän Jasmīns.
Vuonna 2007 ilmestyi Anniina
Hankkion laatima suomennos
nimellä Jasmiini.
Suomenkielinen alaotsikko kuuluu Kolminäytöksinen
primitiivinen näytelmä.
En oikein tiedä mitä primitiivistä tässä näytelmässä on,
sillä se kertoo pääosin ihmisistä, tosin pari apinaakin on
mukana, ovatko ne ihmisiä primitiivisempiä, en osaa sanoa.
Näytösten tai kirjassa osien
nimet ovat Sininen,
Kulta ja
Norsunluu.
Näin joulun alla noissa nimissä tuppaa vaistoamaan jotain
jouluista, mystistä ja sen semmoista. Mitään peräti mystistä ei
kuitenkaan esiin pompsahda ellei sitten ajattele näytelmää
joiltain osin sanoilla Deus
ex Brasilia. Näitä
sanoja ei näytelmässä kyllä mainita, mutta joku muukin lukija tai
näytelmän katselija voi ehken tulla niin ajatelleeksi. Tässä
syyllistyin kyllä ankaraan spoilaukseen, mitä pyydän kaikilta
anteeksi. Puolustuksekseni sanon, että kaikki ratkaisut eivät ole
loppuratkaisuja ja sikäli kuin elämästä on kysymys, onko
lopullisia ratkaisuja oikeastaan olemassakaan? Sitä paitsi voi
mielestäni hyvällä syyllä kysyä, ratkeaako tässä näytelmässä
paljon mikään. Sekään ei sinänsä tarkoita, etteikö näytelmä
olisi katselemisen tai lukemisen arvoinen. Minulla meni näytelmän
lukemiseen kolme päivää, missä ajassa tietenkin intensiteetti
vähän kärsii, kun ottaa huomioon, että näytelmä on tarkoitettu
esitettäväksi parin-kolmen tunnin aikana väliajat mukaan lukien,
jos sellaisten viettämiseen päädytään. Väliaikatarjoilun
kannalta väliajat ovat paikallaan, niillä se teatteri vasta
nettoaa.
Latvialaisuus
tulee näytelmässä esiin sillä tavalla kuin vain vilkkaalla
mielikuvituksellani voin arvailla. Ihmiset ovat varattomia tai
velkataakan uuvuttamia, heillä on takanaan sotaa ja metsäveljiä,
maastamuuttoa, vierastyöläisyyttä ja vanha ompelukone. Nykyisyys
pitää sisällään kotimaan pieniä palkkoja, kehnokuntoisia
asuntoja, ulosottoa, lasta, joka ei ole paikalla, mutta on läsnä ja
tietysti alkoholia, irtosuhteita, riistoa, muistoja, unohdusta ja
kuolemaa. Niin ja tietysti läsnä on joki, joka on tulvinut taloon
monta kertaa ja soljuu sen ohitse kuin aika. Näytelmä tapahtuu
talossa, jonka Ekojen suku on omistanut jo vuosikymmeniä, välillä
oleillaan talon sisällä, välillä puutarhassa, jossa kasuaa vanha
jasmiinipensas.
Tykkäsin
näytelmässä etenkin siitä, että hahmot ovat selkeitä,
toisistaan erottuvia. Ainoastaan mieshenkilöistä Artis ja Viktors
muistuttivat jonkin verran toisiaan muutenkin kuin naismakunsa
suhteen. Kaikki naishahmot tuntuivat miehiä vahvemmilta, tietenkin
yhtä miestä lukuunottamatta, onhan kyseessä naisen kirjoittama
näytelmä. Nyt kun oikein pysähdyn miettimään, en tainnut
samaistua oikeastaan mihinkään hahmoista. Luin siis näytelmän
kuin ainakin ulkopuolinen katselija sen näkee teatterissa. Se ei
sinänsä ole mikään paha asia. Jalkapallo-ottelua seuratessani,
jos kyseessä ovat minulle ei mitenkään värittyneet joukkueet,
seuraan lähinnä pelitapahtumia ja pelin kehitystä, eikä minun
tarvitse kannattaa erityisemmin kumpaakaan osapuolta. Selostajaa voin
välillä korjailla.
Näytelmän
päähenkilö Jasmīne
on jämähtänyt alavireiseen avioliittoon miehensä Artisin kanssa.
Poika Tomās
on kesäleirillä, mutta soittelee kotiin. Puutarhassa kukkii ja
tuoksuu siementä tekevä jasmiinipensas, mummo Gertrūde
on sitä mieltä, että mokoma pensas pitäisi raivata pois ja
istuttaa tilalle perunaa, sillä syksy tulee pian. Mummo juttelee
kuolleittensa kanssa, näkee heitä päivittäin, saunan taakse
ammuttua miestään ja poikaansa. Vuokrahuoneessa kuhertelevat
Viktors ja Lana. Kun tähän keitokseen lisätään ulosottomies,
pankin täti, Brasilian vieraat ja pari apinaa, riittää siinä
hämmennettävää ja hämmästeltävää. Kirjassa on 191 sivua,
vietin sen seurassa kolme päivää.
Hyvvää
Joulua kaikille! Joulunpyhinä saamme tuttuja vieraita. Jos luen
jotain, niin ehkä Jaan Krossin Uppiniskaisuuden
kronikkaa, josta on vielä
tuhatkunta sivua lukemati.
Olen vierastanut näytelmien lukemista, mutta ehkä siinä ei ole sen kummempaa näyttämötunnelmaa - tai miten tuon nyt kuvailisi- kuin romaanin lukemisessa. Tämä latvialainen vaikuttaa mielenkiintoiselta.
VastaaPoistaMukavia joulun pyhiä tuttujen vieraiden ja Jaan Krossin seurassa!
Minusta tuntuu usein siltä, että näytelmiä ja elokuvia pitäisi voida kelailla takaisin ja katsella jokin kohta uudelleen ja ajatuksella. Niin teenkin elokuvien suhteen. Luettuna sellainen on mahdollista, mutta kuten sanottu, jännitehän siinä kärsii.
PoistaJaan Kross on waltarimainen kirjailija, helppo lukea ja pysyä mukana.
Näitä Baltia-postauksiasi on ollut mukava lukea. Olet antanut myös monta lukuvinkkiä, joista olen toistaiseksi ottanut luvun alle Aino Kallasta. Liivinmaan ja uppiniskaisuuden kronikat odottelevat vielä Alastalon salin alapuolella.
VastaaPoistaSinulle ja perheellesi hyvää joulua ja kiitokset vuoden kommenteista ja henkisestä vaihdosta.
Hyvää Joulua teillekin! Tulin nyt piipahtamaan netissä, kun digiboxi vetelee viimeisiään, sammahtelee itsestään, vanhuuttaan varmaan. Pitää katsoa nettikirppareilta, olisiko jollain vähemmän käytettyä myytävänä.
PoistaBaltiassakin oli satavuotisjuhlat tänä vuonna ja ihan hyvin se on kirjablogeissa huomioitu, varsinkin Viron satavuotiset. Henrikin Liivinmaan kronikkaa on vaikea hankkia itselleen, saisi SKS laittaa uuden painoksen tulille. Kiitokset sinulle siitä vinkistä Lauri Kettusen kirjoihin! Vähän toista tuhatta sivua tuli niitä lukaistua ja hyvä ne oli lukea, monestakin syystä.
Itse luin juuri elämäni ensimmäisen latvialaisen romaanin (ja ylipäätään latvialaisen kirjan), Mara Zaliten Viisi sormea. Mielenkiinto heräsi sitä maata kohtaan, joka on niin lähellä ja kuitenkin niin tuntematon. Näytelmiä minäkin olen kyllä vierastanut. Mutta näköjään olet lukenut myös Anna Zigurea, hänen teoksiinsa voisin jossain vaiheessa tutustua. Kirjaston hyllyssä olen niihin törmännytkin.
VastaaPoistaKaikissa Baltian maissa on tänä vuonna juhlittu satavuotista itsenäisyyttä. Olen lukenut Baltiaan liittyvää kirjallisuutta erittäin kohtuullisessa määrin tänä vuonna.
PoistaVarmaan Zigure on hyvä tutustuttamaan nykylatviaan. Baltian venäjänkielisen väestön nykytilanteesta kertoo Kalle Kniivilän tehokas ja monipuolinen tietokirja Neuvostomaan lapset. Myös Andres Kasekampin teos Baltian historia avaa näkökulmia siihen, mikä Baltian maissa keskenään on erilaista, mikä samanlaista.
Luulen, ettet usko, mutta saksalaisten 1200-luvulla Latviaan ja Viroon tekemien ristiretkien mukanaan tuoma maaorjuus taitaa vieläkin jollain tapaa kaiherrella latvialaisten ja virolaisten mielissä - myöhemmästä neuvosto-orjuudesta puhumattakaan. Saksalaisten ristiretkistä Baltiaan kertoo 1200-luvulla laadittu Henrikin Liivinmaan kronikka, joka tosin keskittyy Viron miekkalähetykseen Latviasta käsin. Mika Waltarin propagandahenkinen paljastuskirja "Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta" kertoo mielenkiintoisesti siitä häikäilemättömästä tavasta, jolla Neuvostoliitto imaisi Baltian hallintaansa 1940-luvulla. Latvian novellistiikasta saa pieniä annospaloja lukemalla vuonna 1985 suomeksi ilmestyneen teoksen Koti-ikävä, jossa on Anna Ziguren kirjoittama johdanto suomalaiselle lukijalle.