Maria Jotunin lyhyttä proosaa

Irmeli Niemi toimitti vuonna 1980 ilmestyneen Maria Jotunin lyhyttä proosaa sisältävän teoksen Novelleja ja muuta proosaa I. Niemi kirjoitti esipuheen otsikolla Maria Jotunin pienproosan ääriviivoja. Tekstissään Niemi käy läpi kunkin kirjassa esillä olevan Jotunin novellikokoelman sekä kokoelmien ulkopuoliset, yksittäiset novellit taitavasti niitä luonnehtien. Niemen hienosta tekstistä pieni katkelma kokoelman Rakkautta kuvailusta:

Entistä rohkeammin ja syvemmälle Jotuni porautuu ihmisen itsekkyyteen ja tuo kaunistelematta esiin luonteen alkeelliset pohjakerrostumat. Kansanihminen ei tässä säästy paljastavalta kuvaukselta sen enempää kuin älymystön tai keskiluokan edustaja, mutta kansanihmisten kuvaukseen leikillinen ilmaisu tuo pehmentäviä koomisia piirteitä.

Niemi kuvailee mainiosti Jotunin käyttämää kansan puhekieltä tyylitellystä savon murteesta kehitetyksi puhekieleksi, joka kantaa mukanaan kansanomaisen sanajärjestyksen ja verkkaisen puherytmin. Silti Jotunin hahmojen asenne on, kuten Niemi toteaa, arkisen suora. Niemi mainitsee Jotunin esikuvista erityisesti norjalaisen Knut Hamsunin ja huomauttaa myös tanskalaisen Karin Michaëlisin mahdollisesta vaikutuksesta kirje- ja päiväkirjamuodon käyttämisestä novellien kerronnassa.

Maria Jotuni (1880 – 1943) syntyi Kuopiossa ja muutti sittemmin Helsinkiin, hänen elämäkertansa ei ole tässä kumminkaan aiheenani vaan luin ne novellit ja kerron niistä tunnelmiani kokoelma kokoelmalta, sillä yksittäisten novellien arviointia en kestäisi itsekään.

Suhteita (1905). Alaotsikkona Harjoitelmia. Ekan kokoelman novelleissa on ihan sitä mitä Jotunilta odottaa sopii, kypsän (25 v.) tarkkailijan teräviä havaintoja kerrottuina novellin päähahmon näkökulmasta, joko hänen ajatuksenjuoksunaan, vuoropuheluna tai ulkoisen kertojan kuvaamana. Jotkut novellit ovat vain sivun mittaisia. Joukkoon mahtuu myös vertauskuvallista viritystä, luonnon ja kulttuurin personifikaatiota, hauskoja uskonnon kampurakohtien kuvauksia. Pääpaino kuitenkin miehen ja naisen suhteessa, siinä voiko rakkauden tavoittaa, onko se vain edellä kulkeva kangastus vai kasvaako se oman osansa täyttämisestä, kumppanuudesta, vanhemmuudesta.

Rakkautta (1907). Novelleja. Näitä novelleja lukiessani hämmästelen miten nuorelta kirjailijalta on löytynytkin niin syvällistä näkemystä erilaisten ihmisten elämästä, kokemuksista ja tuntemuksista. Novelleissa ihminen toiveineen ja odotuksineen tavoittelee rakkautta tai on luopumassa näistä toiveistaan tai on elämänsä käännekohdassa, jonka hän kestää pystypäin, jaksaa vaikka elävänä hautaansa astua. Toisinaan hahmojen outo käsitys elämästä vain hämmästyttää minua, kuten tunnetussa novellissa Matami Röhelin tai novellissa Herman, jossa Aliina rakastaa miestä, jonka käsitykset elämästä nousevat niin tähtitieteellisiin korkeuksiin, että ne vievät koko suhteen mennessään. Haikea, kitkerä tai peräti musta huumori kannattelee joitakin novelleja.

Arkielämää (1909). Kertomus. Pienoisromaanin mittainen kertomus kuvaa tapahtumia noin vuorokauden aikana maalaiskylässä. Jotuni vyöryttää esiin henkilöhahmoja sopivaan tahtiin, niin että kertomus on kuin yhteenliimattujen novellien muodostama kokonaisuus. Tarinaa vie eteenpäin kuusikymppinen kulkuri, jota kyläläiset kutsuvat pappi Nymaniksi, sillä hänellä on tapana pitää saarnoja sopivissa paikoin. Nyman saattaa olla ahdistunut tai peräti toivonsa menettänyt henkilö, mutta hän koettaa nähdä maailman hyvässä valossa ja niinpä kertomuksen vuorokausikin päättyy auringonnousuun.

Kun on tunteet (1913). Novelleja. Minusta tämän kokoelman novellit kääntyvät voittopuolisesti lämpöisempään suuntaan, vaikka onhan tässä toki traagillistakin muassa. Mutta on myös huumoria, joka ihan nauruksi pistää vaikka voi olla kirpakkata taikka ihan mustanpuhuvaakin, kuten novellissa Aappo, jossa isäntämies saa lähetyssaarnaajalta kuulla oloista Ovambomaassa, jossa kuten isäntä asian käsittää, leipäkin kasvaa ja kypsyy puussa. Hän tilaa saarnaajan kehotuksesta itselleen lähetyssanomat. Lukutaito ei vain ole ensimmäisiä osaamisen alueita maanviljelyksessä, joten piika saa lukea isännälle Ambomaan asioja. Kolmiyhteinen Jumala järjestää asiat niin, että uusi renki alkaa katsella piikaa sillä silmällä, mikä vaatii Aappo-isännältä pikaisia järjestelyitä.

Martinin rikos (1914). Novelli. Alkukuvana katselin tv-teatterin esityksen vuodelta 1980. Marjatta Lohikoski oli sovittanut tämän novellin tv-näytelmäksi, jossa nähtiin monia tunnettuja näyttelijöitä. Novelliin verrattuna tv-teatterin esityksessä on ihan jonkin verran lisättyä ainesta. Kyseessä on keskiporvarillisen perhehivutuksen kuvaus, jossa harvempi jää onnellisena näyttämölle. Jossain määrin olin huomaavinani jonkinlaista ihmisen ennalta määrättyyn osaan uskomista novellissa. En osaa sanoa sekoitinko kirjailijan omat mietteet hänen hahmojensa tuumailuihin, mutta joka tapauksessa itse uskon, että ihminen voi muuttaa elämänsä suuntaa! Tässä novellissa ollaan mielestäni eri linjoilla.

Musta härkä (1915). Kertomus lapsille. Tai kaikille sellaisille, jotka hyväksyvät tarinan sinänsä satu/taika-elementteineen päivineen. Mielenkiintoinen heppu on isä Jope, joka ei kykene pitämään tyttärestään Liisasta, joka on samantapainen outo, tietäjätyyppinen hahmo kuin isäkin. Kilpailuako Jope pelännee? Vai oman osansa periytymistä? Ehkä vain outoutta kuten muutkin. Musta härkä on Jopelle rakkaampi, sen nimi on Kointähti.

Jussi ja Lassi (1921). Kaksi koulunkäyntinsä alkua odottavaa veljestä käsittelee keskusteluissaan erilaisia asioja pikkupoikain näkökulmasta. Koin tämän lukemisen lähinnä rasittavana. Taitaa olla minulle vähän turhan pitkä kirja. Enemmän lasken sivuja kuin luen niitä. Tässä oli kivana lisänä lasten piirtämät kuvat.

Palvelustytön romaani on Irmeli Niemen esipuheen mukaan kirjoitettu 1920-luvulla ja ilmestyi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Niemi kutsuu tekstiä viimeistelemättömäksi, sen yhteiskunnallista satiiria en huomannut. Se että sivistyneistön edustaja paljastuu vaimonsa pettäjäksi, kitupiikiksi ja itsetehostajaksi, ei varsinaisesti liene satiiria. Ihmiset puhuvat nykyäänkin yhtä ja tekevät toista, eikä siihen satiiria tarvita. Palvelustyttö Eeva haluaisi lähentyä isäntäperheen poikaa, mutta kun poika ei ole kiinnostunut, saa vanha isä kelvata. Sivistynyt fennougristi kehottaa piikaansa kirjoittamaan ajatuksiaan ylös ja siitä syntyy päiväkirjamainen kertomus, ei sentään romaani kumminkaan. Lyhempi parempi.

Tyttö ruusutarhassa – Ynnä muita novelleja (1927). Alusta löytyvä Onnellinen Heliina lienee tulkittava vallattomaksi satiiriseksi hupailuksi. Käärme paratiisissa taas kertoo onnen vaihtumisesta synkkyyteen ja kokoelman päättävä niminovelli tuntuu lähettävän paarihuonelle nöyrän päähenkilön mukana inhimillisen hyvyyden hauraan ruumiin – ehkä siksi jotta se voisi syntyä uudelleen?

Jouluyö korvessa (julaistu 1946). Karhakka tarina, jonka luin Valitut teokset -nimisestä kirjasta. Jere ja Anna asuvat syrjäistä tilaansa kaukana Jeren vihaamista ihmisistä. Anna edustaa yksin vihattua ihmiskuntaa. Jeren sairaus ei estä häntä pieksämästä vaimoaan. Tähän kurjuuteen lykkäytyy vielä Annan sisarentytär Eveliina. Joulu on musta ja tarinalla on sama luonne. Novelli tuo mieleen Arkielämää-kertomuksen sivutarinan Tahvanasta ja Serahviiasta, joitten syrjäinen asuinsija sai myös todistaa kaikenlaista kamaluutta.

Unto Kupiainen kirjoitti esipuheen Jotunin Valittuihin teoksiin. Hän tuo selkeällä tavalla esiin Jotunin novellien erityispiirteitä, kuten tiiviyden, impressionismin, huumorin sekä ympäristönkuvauksen poisjättämisen. Erityiseen asemaan Jotunin tuotannossa Kupiainen nostaa näytelmän Miehen kylkiluu ja kertomuksen Arkielämää, jonka huumoria hän kehuu vaikka huomioi myös sen takaa kuultavat traagilliset näkymät.

Sivuja on paksummassa kirjassa yli 600 ja toisessakin aika monta, tosin siinä toisessa on melkein kaikki tekstit samoja kuin paksummassa, niin että yhden novellin ja johdannon vain siitä lukaisin. Aikaa kului näköjään 12 päivää. Huikeita novelleja, mutta aika monta niitä oli.