Veijo Meri: Sotamies Jokisen vihkiloma

Veijo Meri (1928 – 2015) kirjoitti vuonna 1965 Kansallisteatterissa  kantaesitetyn näytelmän Sotamies Jokisen vihkiloma. Näytelmä julkaistiin kirjana samana vuonna. Kirjan alun henkilöluetteloon on merkitty myös kantaesityksen roolijako, minkä ansiosta henkilöhahmot saivat lukiessani kasvot ja vähän olemuksenlisääkin. Jokista esitti Pentti Siimes  ja hänen morsiantaan Tuulia, parturiapulaista, Leena Häkinen. Vaikka näytelmä lukeutuukin mielestäni komedioitten kaartiin, en sitä sentään sotilasfarssiksi nimittäisi.

Vuonna 1965 oli kulunut vasta kaksikymmentä vuotta toisen maailmansodan päättymisestä. Minun syntymästäni oli kulunut neljä vuotta. Minulta kesti vuosikymmeniä tajuta, että vietin lapsuuteni tavallaan sodanjälkeisellä aikakaudella. Sota oli 1960-luvulla mukana ihmisten puheissa, ei ehkä niinkään pommeina ja konekivääreinä, vaan yleisenä varautumisena laihempien vuosien varalle, niukkuutena, vakavuutena ja virikkeitten vähyytenä. Toisaalta tuloaan tekivät uudet keksinnöt, meillekin hankittiin televisio, naapuritonteilla oli korkeita kerrostaloja ja monet vanhat pikku-pietarin pihat elivät purkutuomiota odotellen.

Sotamies Jokisen vihkiloma ei ole pelkkää viihdettä sota-aihetta hyödyntäen. Kyllä se tosin sitäkin on. Hurtista huumorista huolimatta näytelmässä käydään sotaa, tapahtumat käynnistyvät etulinjasta, vaarallisesta asemapaikasta jäisen järven rannalta. Vihollisen hyökkäystä odotetaan ja kuten Korkeajännitysten ystävät oppivat tietämään: odottaminen oli pahinta. Pahasta paikasta etulinjassa siirrytään seuraavassa kohtauksessa suorastaan sokeeraavasti parturinliikkeeseen. Sota vaikuttaa olevan kaukana, mutta silti vartija kiertää muistuttamassa pimennysmääräyksistä ja katselemassa kaunista Tuulia. Ennen pitkää paikalle saapuu myös Jokinen.

Tietyllä tavalla kotirintaman arkisen ilmapiirin ja sotatantereen kuoleman etuvartion vaihtelu vaikuttaa sopivan näytelmän kirjoitusajankohtaan. Eletään rajoilla: kotona on rauha, idässä sota. Vihkiloma-aiheen kautta Meri pääsee kääntämään katselijan ja lukijan ajatuksia perinteisen arjen ja muutoksen & myllerryksen maailman välillä. Se mikä sodan kokeneitten ihmisten mieliä painosti 1960-luvulla saa uudenlaisen, lempeämmän käsittelyn. Näytelmän ilmapiiri ei ole liian ahdistava vaikka sota julmaa onkin. Uskoisin näytelmän sopineen mainiosti omaan aikaansa. Minunlaiselleni lukijalle se on ehkä muistutus siitä millaista elämä oli aikana, jolloin samassa teatteriesityksessä saattoi nähdä vaikkapa Sakari Jurkan, Heikki Savolaisen, Kosti Klemelän, Oke Tuurin, Rauha Rentolan  ja Rauni Luoman  sekä uudempina tähtinä Esko Salmisen, Tuula Nymanin  ja Soila Komin. Minä en heistä ketään ole teatterissa nähnyt, mutta television kautta ovat tulleet tutuiksi.

Näytelmässä on mukana lauluja, ilmeisesti Meren omia sanoituksia. En oikein niistä saanut paljoa irti. Kai niillä oli koetettu keventää tunnelmaa ja sikäli kuin sävellykset ovat onnistuneet, on niin voinut käydäkin.

Kirjassa on 124 sivua. Lukaisin sen tänään. Hauskasti juuri parturikohtausta lukiessani tuossa tien toisella puolella leikattiin tukkia, he-heh.