Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina

Hanna Hauru (1978 – 2021) kirjoitti vuonna 2008 julkaistun pienoisen romaanin nimeltä Utopia eli erään kylän tarina. Kirjalla on mittaa 109 sivua, joista useampi sivu on tyhjä johtuen ilmavasta asettelusta. Teoksella on silti sanottavaa mittaansa enämpi ja siitä huolimatta sain sen lukaistua muutamassa tunnissa tässä aamupäivällä. Nopealukuisuuteen vaikutti kerrontatapa, kylän tarina on pelkistetty viimeisten kyläläisten tarinaksi ja kyläläiset kertovat oman tarinansa kansanomaisen kompaktisti. Teosta voisikin luonnehtia monologien sarjaksi, mutta enpä kehtaa luonnehtia. Ja on siinä mukana myös unien poro sekä lopussa se vihoviimeinen kylään jääpä, joka on nähnyt kaiken tarpeellisen ja sen myötä yhtä sun toista muutakin.

Utopia paikantuu pohjoisen Suomen kylään, josta väki on poistunut palvelujen kadottua. Kylässä asuu enää viisi immeistä – nelihenkinen perhe ja heidän naapurinsa, yksinäinen keski-ikäinen nainen. Perheen lapset ovat jo aikuisia, nuorempi lapsista, Tyttö, on parikymppinen. Hän vaikuttaa kehityskelpoisimmalta ja tervehenkisimmältä, sillä hän kohtaa tuolloin tällöin unissaan poron, joka houkuttelee häntä lähtemään maalimalle mokomasta näivettyneestä kylästä. Perheen isä ja poika metsästävät ja lukevat vanhoja jalluja, kaikki harrastavat ryypiskelyä, kilju, kotiviini ja pontikka tarjoovat kyytiä isälle, pojalle, äidille ja tyttärelle sekä naapurin Birgitalle. Myös ruokakestejä järjestetään. Elämä vaikuttaa letkeältä ympärivuotiselta kesäasumiselta. Vuodenajat vaihtelevat ja vanhat maalaistalot elävät tavallaan, metsistä nousee marjoja ja sieniä, pottuhalmeesta perunii, järvestä kalaa ja saloilta metsänviljaa. Kahvi on vanhaa varastoa, mutta meneehän se kun laittaa eilen lypsettyä maitoa sekaan.

Sattumalta radiosta tuli lukemisen lomassa Roman Schatzin ohjelma, jossa kyseltiin, miksi miljoona suomalaista unelmoi maallemuutosta. Asia ei oikeastaan ohjelmassa selvinnyt, koska kaikki puhelivat isolta osin omista asioistaan. Toisaalta niinhän se onkin, että omien asioittemme suhteen olemme edes jonkinmoisia asiantuntijoita, ainakin itsemme aikalaisia ja vertaisia. Asuin minäkin joskus maalla, neljäntoista kilometrin päässä Siilinjärven keskustasta, peltojen ja erämaitten keskellä. Sen puoleen voin samastaa oman kokemukseni Haurun kirjaan. Valmistin siellä kotiviiniä ja aika hyvin se maistui. Nähtiin villiä luontoa, hiiret rapistelivat ullakolla, hirvet ja kauriit mennä humistivat pelloilla, joutsenet uivat läheisellä lammella, kerran nähtiin harmaahaikaroitakin. Vaikka maalla kolasin vielä isompaa pihaa kuin nyt puutarhalähiössä, ymmärrän silti jotenkin kutsuvana sen tunteen, kun talvella lumi työntyy kohti ikkunanpuitteita, mutta leivinuunin lämmössä kaikki ulkona näyttää vain kauniilta, talviselta sadulta. Tapahtuma-aika romaanissa on viimoisin vuosituhannen vaihde, vähän sitä ennen minä perheineni maalle muutin. Viisitoista vuotta sitten alkoi lasten opiskelu vaatia asumista maalikylissä, joten muutimme tähän nykyiseen kotikoloomme. Täytyy myöntää, että tiettyä kaipuuta maaseudulle tunnen.

Haurun romaanin utopiassa ei sähköä kylässä ole, kaikki toimii vanhaan malliin, edes postia ei tule eikä mene, televisiosta ja netistä puhumattakaan. Luulen, että sähköt pitää maallemuutosta unelmoitsijan mielestä kotona olla, kuka sitä nyt ilman astianpesukonetta pärjäisi.

Tekstinäytteeksi kävisi melkein mikä tahansa kohta tästä mainiosti kirjoitetusta romaanista, joten taidanpa valita summassa jonkin sattumanvaraisen katkelman. Voittajaksi valikoitui otos, jossa Birgitta kertoo kylän autioitumisesta:

Pirjon kapakka meni siinä vaiheessa konkurssiin, kun tänne eksyi bussilastillinen venäläisiä huoria ja jokainen kaljaa kitannut vanhapoika löysi mieleisensä Ljudmilan. Baariin jäi minun lisäkseni Mauri, ja penskat kävi joskus limukalla. Nyt sitä sitten elellään täällä viidestään.

Kerttu-Kaarina Suosalmi: Satahampaiset

Luin vuonna 1981 julkaistun kirjan, joka sisältää Kerttu-Kaarina Suosalmen (2021 – 2001) näytelmät Satahampaiset ja Vanha morsian. Lunttasin wikipediasta sen verran, että Kerttu-Kaarina Suosalmi oli huomattava kirjailija, jonka tuotanto sisälti runoja, romaaneja, näytelmiä ja elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Äkkiä laukaisten hänen tunnetuin teoksensa lienee käsikirjoitus tv-sarjaan Takiaispallo (1970, myös elokuvana). Esitänpähäntä jotain kummastakin lukemastani näytelmästä.

Satahampaiset eli Vyötiäisten perhe-elämää. Modernin balladin tapaan. Kuopion näytelmäkilpailun voittaja vuodelta 1980. Näytelmän alussa, keskikohdassa ja lopussa kuullaan kauniisti sanoitettua laulua, jonka tuomenlehtien takana piilottelevissa toukissa voi nähdä viittauksen Runebergin pisempään runoon Hanna. Näytelmän viritys on traagillinen.

Keski-ikäinen pariskunta suunnittelee miehen äidin saattamista holhoukseen, jotta hänen omaisuudellaan voitaisiin tehdä kuten parhaaksi nähdään. Vanhan Mamman hallussa on arvokas merenrantatontti ja vanha, iso, rappeutunut talo sekä muita huonekaluja. Asiaa on valmisteltu jo pitkälle, viimeinen silaus eli holhoukseen johtava lääkärinlausunto ja kauppakirjojen allekirjoitus vain puuttuvat. Lallusmainen poika ei ole matador-ainesta, hänen vaimonsa ja vaimon rakastaja sen sijaan ovat. Mamma on kuitenkin juonista perillä ja hammastelee vastaan. Paikalle kutsuttu psykiatrian erikoislääkäri heittäytyy runolliseksi. Hän on nähnyt monta vastaavaa tapausta, jossa vanha ihminen takertuu kiinni omaisuuteensa, jota toiset ovat häneltä viemässä. Hän nimittää potilaitaan pieniksi satahampaisiksi vyötiäisiksi, joihin on suhtauduttava lempeän diskreetisti. Psykiatri on näytelmässä sivuhenkilö, mutta lainaan hänen vuorosanojaan, jotka mainiosti kertovat ihmisen kiinnittymisestä maalliseen:

Eihän sitä enää kukaan saisi edes omaisuudeksi nimittää, se heidän elämänsähän siinä on, pitkät päivät ja valvotut yöt, itketyt itkut, kivut ja tuskat, siinä se kaikki on pienenä ja konkreettisena läjänä heidän edessään.

Asetelmia mutkistavat pariskunnan aikuiset lapset, poika ja tytär, joilla on omat ongelmansa. Menneisyys kummittelee isossa talossa kuin Ibsenin näytelmissä. Toisaalta lasten kautta kirjailija rakentaa toivon madonreiän kohti puhtaampien arvojen maailmaa.

Vanha morsian. (Kantaesitys Kansallisteatterissa vuonna 1978). Elellään 1930-lukua. Asemapäällikkö Ivarilla on melkein aikuiset lapset Uljas ja Päivikki, vaimo Synnöve on kuollut. Nyt mies on löytänyt uuden vaimon, joka ei ole ihan nuori neito, koska on jo 36-v. Ivar vaihtaa työhön eteläisen Suomen asemalle Pohjanmaalta. Mukana seuraa Anna-täti, joka on hoitanut Ivarin taloutta vuosikaudet. Uuden vaimon, Esterin tukena on hänen luotettava ystävänsä Linda. Koko näytelmä tapahtuu asemapäällikön virka-asunnon olohuoneessa, jossa kaikki ahdistuvat omaan ja toistensa menneisyyteen ja nykyisyyteen. Tulevista puhumattakaan. Ivarin mukaan tässä vain elellään oppimassa toisiamme.

Ajankohdan valinta ja Pohjanmaa eivät ole sattumaa. Ajan ahdistukset lyövät näytelmän hahmoja Pohjanmaan kautta. Näytelmässä nautitaan enemmän ja vähemmän hienostuneesti alkoholipitoisia virvokkeita, näytöksiä on kolme, joten arvelisin väliajoilla kopsun maistuneen, Hamlettiin ihan viitataankin. Ahdistus näytelmässä on sen verran sakeaa, jotta ajattelin välillä missä hengessä tämä näytelmä kannattaisi esittää. Voisiko jonkinlainen valoisa absurdismi keventää tunnelmaa? Toisaalta kirjailija armahtaa katsojaa lopetuksellaan. Toivoa perheen eheytymiselle rakennetaan tosin kulkemalla hyvinkin ahtaasta portista.

Näyttämöohjeet huonekaluista ja niitten sijoittelusta sekä ikkunasyvennyksestä ovat tässä todellakin paikallaan. Tekstissä mainitaan huomiota herättävästi jännitysromaani ”Tohtori Fu Manchu, eli kauhujen mies”, sattui jännästi, että pari viikkoa sitten katselin Teemalla esitetyn Fu Manchu -elokuvan vuodelta 1932.

Kirjassa on 200 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Hiekkaa sandaaleissa: näytelmiä ja vaelluksia kirkkovuoteen

Pastori Elina Koivisto kokeili nukketeatteria ja näytelmiä seurakuntien lapsi- ja perhetyössä. Kun sanoma vaikutti uppoavan yleisöön, hän jatkoi ja kehitti tätä ilmaisua ja kutsui teatteriammattilaisen Rosa Nymanin mukaan kirjaprojektiin, jossa kirkkovuoden sanomaa välitetään. Vuonna 2018 julkaistiin Elina Koiviston ja Rosa Nymanin yhteistyön tuloksena kirja nimeltä Hiekkaa sandaaleissa: näytelmiä ja vaelluksia kirkkovuoteen. Kirja koostuu pienistä esityksistä, jotka ulottuvat adventista mikkelinpäivään. Lisäksi mukana on lapsia koskettavia aiheita kuten kouluun lähtevien siunaaminen, Lapsen oikeuksien päivä sekä Raamatun kertomuksia ja muita pikku näytelmiä, jotka käsittelevät teemoja ehtoollisesta lähetystyöhön ja rukouksesta kuolemaan.

Näissä pienissä näytelmissä ovat toistuvina hahmoina alakoululainen Joonas, hänen sisarensa, koulua aloittava Emma sekä Mummo, joka on vasta muutama vuosi sitten jäänyt eläkkeelle opettajan ammatista. Toisinaan mukana ovat myös Isä ja Äiti ja Vaari. Mummo on todellakin melkoinen sensei, häneltä ei mene sormi suuhun, kun pitää vastata lasten kysymyksiin. Vaikuttaa siltä, että tärkeintä Mummolle uskossaan on rukous. Mummo opettaa lapsille, että Jumala kyllä kuulee, vaikkemme aina ymmärrä hänen ratkaisujaan.

Raamatun kertomuksista tehdyissä näytelmissä ja vaelluksissa on usein kertoja ja tietenkin kertomusten hahmot Raamatusta. Jeesus on useimmiten tärkeässä sivuosassa. Pääosa Raamattuaiheista on poimittu Uudesta Testamentista, mutta mukana on myös Daniel leijonien luolassa. Daavid ja Goljat mainitaan, mutta heitä ei sentään lavalle marssiteta kaksinkamppailuun. Apokryfikirjoista mainitaan Tobitin kirjan suojelusenkeli Rafael.

Laitan tähän onnistuneen näytteen kirjan tyylistä näytelmästä Ikävä isää ja äitiä (Ikävä ja rukous). Mummo lohduttaa Emmaa, kun Emman vanhemmat ovat reissussa Englannissa. Mummo tarjoaa Emmalle ystäväksi Jeesusta:

Emma: (Pohtien.) Minkälainen ystävä Jeesus on?

Mummo: (Pohtien.) No, hän rakastaa, auttaa ja suojelee. (Onnellisesti.) Jeesus pitää aina huolta, eikä koskaan suutu.

Emma: (innostuu.) No se on kyllä kiva! (Allapäin.) Enni aina suuttuu mulle ja sanoo sitten, ettei halua leikkiä mun kanssa. Se tuntuu tosi pahalta.

Kävin 14-vuotiaaksi asti Eelim-seurakunnan pyhäkoulua. Siellä tädit esittivät meille taustoille liimattavilla paperinukeilla Raamatun kertomuksia. Kun he ehdottivat, että minäkin voisin ruveta joskus pyhäkoulunopettajaksi ja kun tajusin, että pienimmät pyhäkoululaisetkin naureskelivat minulle, tajusin jäädä pois. Luulen säilyttäneeni lapsen uskoni pitkälle aikuisuuteeni. Nyt lapsen uskoni on sakannut sen verran karkeasti, että uskon maljassani on vain sakkaa ja pölyä pohjalla. En tiedä miten uskoni jatkossa käy, voihan sieltä sakan seasta sinapinsiemenkin löytyä, vaikka vahvasti epäilen. Tätä taustaa vasten näitten näytelmien lukeminen ei nyt ollut minua varten.

Kirjassa on 168 sivua. Sain sen luetuksi kahdessa päivässä.

Anna Krogerus: Kuin ensimmäistä päivää

Anna Krogerus (s. 1974) kirjoitti vuonna 2007 Kajaanin kaupunginteatterissa kantaesitetyn näytelmän Kuin ensimmäistä päivää. Luin sen.

Krogeruksen näytelmä sijoittuu Lepolan Hoitokotiin, joka on vanhemmille kansalaisille tarkoitettu majoitus- ja hoitolaitos. Näytelmän keskeinen henkilö Ritva työskentelee Lepolassa perushoitajana. Näytelmä kertoo hänen kuormittavasta työstään sekä vanhusten elon ehtoosta kremppojensa, muistojensa ja toistensa pitkäkestoisessa seurassa. Muuta henkilökuntaa edustavat osastonhoitaja Seikku ja sairaanhoitaja Minna. Lepolassa on myös kaksi siviilipalvelusmiestä Mara ja Kaide. Lisäksi sinne saapuu näytelmän alussa työllistettynä Adam, tummaihoinen maahanmuuttaja Sudanista.

Lepolan asukkaat on rajattu katsojalle sopivaan määrään, lähinnä neljää heistä kuullaan eniten, 95-vuotiasta Taimia, muistinsa hukannutta 80-vuotiasta Untoa ja hänen ikätovereitaan Marttaa ja Toivoa, jotka ovat aviopari. Näitten hahmojen lisäksi näyttämöllä piipahtaa muutamia sivuhenkilöitä. Ryhmän jäseniin on katsojan paljon helpompi tutustua, kun ryhmä rajataan näin suppeaksi, toisaalta henkilöitä on syytä olla enemmän kuin yksi tai kaksi, jotta ryhmän dynamiikkaa saadaan kuvattua. Ainakin lukiessa nämä jutut toimivat oikein mainiosti, varsinkin kun hahmot on toisistaan eriyttävästi tyylitelty.

Ritva on näytelmän hyvis katsojan silmissä. Oman elämänsä hän sen sijaan uhraa tekemällä muittenkin työt. Synnin palkka on kuolema, mutta Ritvankaltaisten maanpäällinen valtakunta on sitä luokkaa, että Vihtahousun kupliva järvikin kelpaa sen jälkeen porealtaaksi. Ritva on leski, hänellä on aikuinen, kehitysvammainen poika, Arvo, joka aloittelee ryhmäkodissa asumista sopeutumisjakson jälkeen. Lepolan henkilöstö lienee vahvasti alle mitoitusten, palattuaan vapailta Ritva saa tehdäkseen ympäripyöreän päivän. Koska näytelmä kertoo ajasta ennen hoitajalakkoja, ovat juonessa mukana myös leikkaustoimet. Kyseessä on duunarinäytelmä, jossa runsaat komedialliset osuudet laupiaasti pehmentävät taakkansa alla taapertavan päähenkilön osaa. Eikä sitä osaa useimmiten helpota työtovereitten dynaamisuus. Ritva uskoutuu Taimille näytelmän keskivaiheilla seuraavasti:

Kakskytviis vuotta mä oon tehny tätä työtä, tehny työtä ja huolehtinu Arvosta. Että jos vielä tän viikon jaksaa ni sitte, jos kesään vielä jaksaa ni sitte. Mikä se on se sitte? Entäs jos sitä ei ole olemassakaan? Jos ei koskaan tulekaan mitään toisenlaista, aina vaan tätä samaa. Päivät vierii ohi ku junan vaunut ja minä en pääse kyytiin.

Kirjassa on 113 sivua. Luin sen tänään.

Laura Latvala: Tuulien talo

Laura Latvala (1921 – 1986) kirjoitti vuonna 1963 julkaistun kaunokirjallisen työpäiväkirjan Tuulien talo. Kirjassa Latvala kertoo omista ajatuksistaan toimiessaan lääkärinä Siilinjärvellä sijainneessa Harjamäen mielisairaalassa. Päiväkirja kattaa ajan 20.7.1962 – 17.7.1963. Päiväkirjansa merkintöjä Latvala kartutti yön hiljaisina hetkinä päivystävän lääkärin huoneessa, Hiljaisuuden talossa, kuten hän runoilee, jossa linnut saarnaavat, tuulien urut soivat.

Kuten tuli mainittua, kerronta on kaunokirjallista, välillä lääkärin työ väistyy ja tilalle astuvat Shakespeare, Tšehov, Kierkegaard ja muut elämän kuvaajat. Loppupuolella kirjaa mietin, että Latvalahan tarkastelee sairaalan eloa näköalapaikaltaan kuin Meursault parvekkeeltaan ja pian hän kirjoittaakin näkemyksiään Camus’n kirjoista. Myös tapa, jolla sairaalaa kuvataan, on jumalaisen komediallisuuden saattelema: sairaalan osastot jakautuvat Latvalan mielestä kolmeen tasoon, jotka ovat Inferno, Kiirastuli ja Taivas. Taivastasolla on käytetty rauhoittava lääkitys tavoittanut tuohon maailmanaikaan halutun tuloksen, niin jotta jos ei olisikaan rauha maassa, niin Taivaassa sitten on. Voiko sellaista hoitoa nimittää parantamiseksi vai olisiko tainnuttaminen paremmin paikallaan, vastaan: olisi. Latvala sen sijaan mainitsee paranemisprosentin olevan 80 luokkaa. Ehkä kotiuttamisprosentti voi ollakin niin korkea? Latvala välillä ihmettelee, mitä tehdä kroonikkopotilaille, kun aina vain uusia potilaita tulee taloon. Mutta kuten todettu kaunokirjallinen teos. Samaa tyyliä kuin vaikka Paavolaisen synkät yksinpuhelut, joita en ole lukenut, mutta kuuntelin kuunnelmasarjana. Tätä kirjaa luin eilen pitkät matkat ääneen, voisin ihan hyvin tarjoutua lukijaksi äänikirjaan, jos tästä sellainen väsättäisiin. Tavoittelin luennassa jotain Erkki Luomalan kaltaista äänellistä syvyysvaikutelmaa, sillä teksti on parhaimmillaan pohdiskelevan runollista ja ansaitsee värikylläisen tulkinnan.

Harjamäen sairaala oli kuin kaupunki maalaiskunnassa. Latvala kertoo vastuullaan olevan tuhannen ihmisen hoito. Myöhemmin Latvala muistaa, että lääkäreitä on talossa kymmenen. Tämä vähäsen suhteuttaa asioja. Kerran Latvala toteaa, että meillä on paljon hyviä hoitajia täällä. Sen lähemmin hän ei tätä henkilöstöryhmää kuvaile. Potilaista sentään Latvala kertoo enemmän ja aina ymmärtämyksellä. Siilinjärven kunnasta hän huomioi soraharjut, joitten hän mainitsee olevan jääkauden töitä. Myös tuleva apatiittilouhos saa maininnan. Kirkko kunnaallaan on kuin jumalan kämmenellä. Syvä suppa kirkon vieressä jää huomiotta. Yksityiskohtaisesti Latvala kuvailee sisätiloja maalaistalosta, jossa vieraili Pielavedellä.

Että hienosti on kirjoitettu tämä kaunokirjallinen päiväkirja, varmaan tekijänsä näköinen. Liitän tähän häntään pienen katkelman kerronnasta:

Mikä on joukon alitajunta? Osastoilla on joskus äärettömän levotonta. Tuntuu, että se lähtee jostakusta potilaasta ja säteilee ympäristöön, kunnes kaikki ovat levottomia. Sitten taas voi olla aikoja, että on rauhallista, oikein kodikasta. Tällä lienee yhteyttä ilmanpaineeseen ja täysikuuhun, moni on sen huomion tehnyt. Jäittenlähdön aika on pahinta, silloin riivaa levottomuus niitäkin, jotka muuten ovat suhteellisen tyyniä.

Jäitä lähössä, Pohjois-Kallavesi.

Minulla on jossain kuva missä erästä Harjamäen sairaalan rakennusta puretaan kaivinkoneella, mutta en nyt löytänyt sitä, niin olkoon tuo jäittenlähtökuva siitä eistä.

Kirjassa on 174 sivua. Lopusta löytyy sivistyssanaluettelo. Lukaisin muutamassa päivässä.

Anu Kaipainen: Arkkienkeli Oulussa 1808 – 1809

Anu Kaipainen (1933 – 2009) kirjoitti vuonna 1967 julkaistun Suomen sodan aikaan sijoittuvan romaanin Arkkienkeli Oulussa 1808 – 1809. Luin sen.

Niin jostakin lähti liikkeelle huhu että arkkienkeli oli tullut Ouluun.

Ja joku tiesi kertoa että se oli juuri se arkkienkeli Miikkael, jonka tuloa kuningas oli odottanut.

– – –

Sillä oli pitkät kiiltävät siivet ja hulmuava tukka, ja ihmiset sokaistuivat sen kirkkaudesta niin etteivät osanneet sanoa kuin halleluja. Ja kun se kulki, puhkesi sen viitanliepeistä kukkia ja kaikki lapset ja eläimet tulivat syömään sen kädestä. Ja kun se tuli venäläisten kohdalle, venäläiset sanoivat: Anteeksi että me olemme tulleet tänne! ottivat pyssynsä ja tykkinsä ja vetäytyivät pois kaupungista ja koko maasta.

Mutta kaikki eivät halunneet tällaista arkkienkeliä.

Kaipaisen kerronta on kepeää ja ilkikurista, hän on itse kuvaillut kirjoittaneensa satiirin oman aikansa Oulusta etäännytettynä historiaan (Oulun kaupunginkirjaston sivuilta). Minun oli lukiessani mahdotonta tällaista satiiria paikantaa juuri Ouluun, vaikka tapahtumat sinne sijoittuvatkin. Romaanin tyyli toi mieleeni Bertolt Brechtin näytelmät, joita en osaa niitäkään mihinkään immeistä kummempaan kiinni sitaista.

Päähenkilönä onkin kumma immeinen, Leena Schagg, onneton nuori nainen, joka on lapsesta asti kärsinyt änkytyksestä ja epilepsiaoireista (vetotauti). Naapurin tytön Agneksen hukuttua jokeen hääpäivänsä aamuna Leena on flipannut siinä määrin, että hänen perheensä, merkittäviä kauppiaita, on määrännyt tytön asumaan erillään muusta perheestä. Leenan asuntona toimii vanha sauna. Hän on käynyt kumaraiseksi, kulkee usein kädetkin maassa ja harjoittaa keräilytaloutta. Hän käy keskusteluja Agneksen ja Ruotsin kuninkaan kanssa, eikä suinkaan päänsä sisällä vaan kahdella eri äänellä. Agnes hänen sisältään lähettää pahansisuisia kommentteja oihkulkijoille, jotka nauravat herjaajalleen. Kuningas sen sijaan ruotii sotansa kääntymistä vetäytymisen puolelle. Leena haluaisi itselleen miehen ja Agneksen kannustuksella hän noukkii itselleen sellaisen sotaa käyvän Ruotsin armeijan sairashuoneen ruumiskasasta. Pian tämän jälkeen ruotsalaiset jättävät kaupungin kasakoitten armoille.

Kaipainen antaa väillä Leenan kuvitelmien vapaasti sekoittua todellisempien tapahtumien kanssa. Hilpeänsekavaa vaikutelmaa korostavat kansanlaulunpätkät ja erilaiset vanhat uskomukset. Tietysti kristinusko on mukana sekametelisopassa. Joulukirkkoon matkaavat Taavetti ja Tiina, tosin Tiina on tipahtanut kannoilta, mutta ikkunoissa on silti kaksi kynttilää. Leenan varakkaan kauppiasperheen keskinäinen dynamiikka tuo osuutensa kuvioihin, samoin kuin sekä ruotsalaisen että venäläisen sotilasjoukon touhuilu. Oululaisia venäläiset pitävät oudon juroina ja karuina ihmisinä, jotka eivät naura eivätkä itke eivätkä puhu mitään ymmärrettävää kieltä. Pääasiassa venäläisistä onkin esillä sotilaslääkäri, johon on helppo samaistua, kun ei miehestä muuhun niin sitten lääkäriksi (minusta ei ollut lääkäriksikään).

Kerronnasta vielä sen verran, että onneksi on aika paljon vuoropuhelua, sitä on kiva lukea. Selvästi huomasin lukemiseni tahmovan, kun tekstissä oli kuvailevia osuuksia. Tätä se tv-sukupolvisuus on. Kirjassa on 240 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Anna-Maija Ylimaula: Taskulolita

Anna-Maija Ylimaula (s. 1950) kirjoitti vuonna 2003 julkaistun hauskasti pienikokoisen novellikokoelman Taskulolita. Se sisältää 17 taitavasti kerrottua novellia. Uskaltaudun kirjoittamaan sanasen jokaisesta kirjan novellista.

Maailman ihanin asia. Rapsakka avaus, jossa puhutaan naimisesta eikä tarkoiteta avioliittoa.

Il Papan kakku. Paavin kannanotto raiskauksen jälkeiseen pilleriin kirvoittaa mieltä kääntäviä muistoja työtoverilta.

Misantrooppinen vaimo. Kotikutsujen ja iltalaukkuin ystävä saa lopultakin haluamansa, vai saako?

Tikarinpisto. Unohtajan aika on pitkä.

Arastus. Tavataanko uudelleen ja tavataanko se joka haluttiin tavata?

Firenzen kaunein poika. En ollut edes ajatellut että Michelangelon David = Vanhan testamentin Daavid. Katselin Daavidista tehtyjä taideteoksia wikipediasta, Caravaggion ja Gustave Dorén versiot vaikuttivat vastaavan edes suunnilleen omia mielikuviani.

Taskulolita. Hieno kertomus, jonka pommi on piilotettu loppuun.

Petetty. Todelliselta tuntuva miekka on lävistänyt kertojan rintakehän kahvaa myöten. Tuskaan löytyy oululainen ratkaisu. Lopuksi kynttilänpätkää.

Hiiri-ihmisiä. Nuorten nörttien maailmaan sijoitettu Steinbeck-päivitys.

Ystävän kuolema. Ystävän kuoltua saa murheeseen murtua toisen ystävän seurassa.

Suusta sylkäisty. Lapsettomuusklinikan geenisakset kuiskivat hiljaa.

Avaintodistaja. Kaupunkiasuja altistuu turhien purojen solinalle ja murhien havainnalle.

Hirtetyt enkelit. Kuusenkoriste-enkeleille on ripustusnaru disainattu kaulan ympärille, tämä symboloi novellissa naisen asemaa miesten maailmassa. Pidän loppusanoista:

Bachin Jouluoratorio soi suoraa huutoa enkeleiden suusta.

Promootio. Naisimmeinen tohtorinhattuineen saa runokäärön nuorelta jumalalta. Runon ekan säkeen: ”Kuolemattomista jumalista suloisin on Eros” muunsi lukunäköni siten, että Eroksen tilalle vaihtui aamuruskon jumalatar runosorminen Eos. Vaikka eiköhän minulle riittäisi pelkkä Seos.

Jouluikoni. Upea jouluinen tarina.

Ylistyksiä arjen asioille. Novelli nostaa esille kivoja ja tärkeitä asioja. Kuten villapaidan ja talvisen pimeän, joihin molempiin voipi kääriytyä.

Kesä ja Caravaggio. Kertomusta talonmiehen pestistä Rooman pohjoismaisessa taiteilijatalossa voisi helposti pitää muistelona, mainitseehan kertoja oman kirjansa Papintyttö. En olisi sijoittanut tätä novellia kirjan loppuun vaan vaikkapa Jouluikonin. Ymmärrän kyllä että Rooma on tehnyt vahvan vaikutuksen taiteilijaan.

Helsingin Sanomien haastattelun mukaan (katkelma haastattelusta löytyy Oulun kaupunginkirjaston nettisivuilta) Ylimaula on proosansa tyylistä todennut: ”Vanhempi polvi odottaa [laveampia] tarinoita, mutta uskon nuoremman televisiopolven pitävän lyhyemmästä kaunokirjallisuudesta.”

Tämä toteamus sopii erinomaisesti Taskulolitan novelleihin ja vaikka en olekaan kuin kymmenisen vuotta kirjailijaa nuorempi, lukeudun ilman muuta tähän televisiosukupolveen ja varmasti juuri siitä syystä tykkäsin kovasti näistä tarinoista.

Taskukokoisessa kirjassa on 150 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Elina Karjalainen: Reppurin tarinoita

Elina Karjalainen (1927 – 2006) kirjoitti vuonna 1993 julkaistun matkakertomuksen nimeltä Reppurin tarinoita. Lukaisin wikipediasta mitä Elina Karjalaisesta kerrotaan. Hänellä on ollut mittava tuotanto, Uppo-nalle -kirjat alkavat kai olla jo modernin klassikon asemassa, ainakin päiväkodeissa, näin olen kuullut. Olen lukenut häneltä tämän pienen kirjan lisäksi vain jonkin matkaa muisteloteosta Kuulolla, joka anopin kirjahyllyssä oli. Elina Karjalainen oli käynyt oppikoulun ja lukion Kuopion Yhteiskoulussa, jossa hänet sain nähdä, kun hän käväisi kertomassa luokallemme kirjailijan työstä. Saatan muistaa väärin, mutta ihan kuin olisi jäänyt mieleeni, miten hän kertoi lomamatkalla Sveitsissä sattuneesta tapauksesta. Sokerastia oli hotellissa mennyt rikki ja sen sisältä oli kipittänyt pieniä muurahaisia, mikä oli kauhistuttanut muuatta kahvipöydässä istunutta vanhempaa daamia. Jotenkin tämä tapaus oli Karjalaisen mukaan saanut hänet ajattelemaan Uppo-nallea, josta hän sittemmin tarinoi laajemmalti.

Nyt lukemani matkakirja perustuu Karjalaisen omiin kokemuksiin. Hän matkusti keväällä 1993 interraililla Euroopassa kirjailijaystävänsä kanssa, ystävää Karjalainen nimittää kirjassaan Helmaystäväksi. Minua tarina koskettaa siitä syystä, että matkan aikana Karjalainen oli 66-vuotias. Minä olen viitisen vuotta nuorempi enkä oikein usko kykeneväni enää pitkälle reissulle. Kirjan lopussa Karjalainen evästääkin minunkaltaisiani sanoin:

Päätän tarinani todeten, että jos sinä lukija, kavahdat esimerkkiäni reppurin tiestä, niin säästät paljon vaivaa ja hankaluutta mutta menetät yhtä paljon iloa ja kokemuksia.

Melkein tekisi mieleni uskoa ilon ja kokemuksien merkittävyyteen, mutta perustaltani pessimistinä uskon mieluummin vaivaan ja hankaluuteen, sillä niitä ei voi välttää (vrt. sanonta ”varma kuin köyhän kuolema”). Tekisi myös mieleni väittää, että juuri tällaiset omakohtaiset kertomuskokoelmat ovat omiaan välittämään muille jaettavaksi miellyttävän turvallisessa ja hermeettisessä muodossa kaikki ne kavahdettavat ja ilahduttavat vastaan hyökyvät elämän ilmiöt, joihin vaikkapa matkalla voi törmätä. Kirjat ja sähköiset tiedotusvälineet hyppyyttävät tarkasteltaviksi kaikennäköistä muitten jo kokemaa, niin että itseensä empaattisesti ja voimavaroihinsa ekologisesti ja ekonomisesti suhtautuva henkilö voi varsin mainiosti nauttia matkoista vaikkapa kirjan sivuilla ja siten toisen siivellä.

Karjalainen ja Helmaystävä matkustivat siis interrail-kortilla, jota ainakin tuohon aikaan saivat isot ihimisetkin käyttää. Helmaystävän tavarat kulkivat mukana rinkassa, Karjalaisella oli kannannaisena vävyn iso reppu, siitä reppuri. Karjalainen ei ollut reppurinakaan mikään light traveller, pinkeässä repussa kulkivat mukana Euroopassa niin korkokengät kuin Karamazovin veljekset, kulkua vakautti kävelykeppi. Mukana seurasivat myös muistot aiemmilta matkoilta samoin kuin luettu kirjallisuus, josta huomioni kiinnittyi varsinkin Aaro Hellaakosken runoihin. Niitä naiset lausuivat toisiaan täydentäen ulkomuistista.

Matka alkoi Kuopiosta, sieltä Helsinkiin junalla ja Ruotsiin laivalla. Keskisessä Euroopassa junaa vaihdettiin ainakin Berliinissä, josta jatkettiin Wieniin. Sieltä Karjalaisella onkin monta muistoa kerrottavanaan ja siellä myös matkaseuralaisen kanssa menivät sukset ristiin ensimmäisen kerran. Matka kuitenkin jatkui yhdessä Sveitsiin, sitten Ranskaan, takaisin Sveitsiin ja sieltä Saksan kautta Suomen suuntaan. Minä en kyllä jaksaisi tuollaista sekavaa, huonosti suunniteltua ruljanssia. Pitäisi olla selkeä aikataulu ja etukäteen mietityt vierailukohteet. Epävarmuus ei koituisi nautinnokseni. En ole seikkailijaluonne. Nämä tytöt sen sijaan paahtoivat junalla tuntisotalla ohi kohteestaan ennen kuin huomasivat kysäistä junailijalta, ollaanko sitä oikeassa junassa. Joskus lähdettiin Helsingistä Siilinjärven suuntaan junalla. Pasilan aseman seutuvilla junailija kuulutti kaiuttimien kautta painokkaasti: ”Tämä juna ei mene Rovaniemelle!” Karjalaisen matkassa oli monta sellaista kriisihetkeä aikataulujen pettäessä ja taksien jättäessä, että oma helmaystäväni ei sellaisesta reissaamisesta nauttisi, mutta onhan siitä jännittävää ja hauskaa lukea.

Kirjassa on 120 sivua. Lukaisin sen pääosin tänään aamupäivällä. Karjalaisen toimittajakokemus näkyy, jaarittelut ja asiasta poikkeamisetkin ovat hallittuja. Voi olla, että palaan vielä Karjalaisen kirjojen pariin.

Juuli Niemi: Tara

Näin Eino Leinon päivän kunniaksi luin kotimaisen naisrunoilijan Juuli Niemen (s. 1981) vuonna 2003 julkaistun esikoisrunokokoelman nimeltä Tara. Kuvaileva alaotsikko Runotarina viittaa siihen, että kyseessä on proosarunoelma, kertomuksen tapaan etenevä kokoelma runoja, jotka on otsikoitu tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta.

Tässä keväämmällä katselin vaimoni kanssa nopeaan tahtiin tänä vuonna valmistuneen Ylen tuottaman tv-sarjan Mieheni vaimo, jonka pääkäsikirjoittajana toimi Juuli Niemi. Hänen sisarensa Inari Niemi ohjasi sarjan. Puheenaoleva runotarina on omistettu Äidille ja Inarille.

Runotarinan kertojana on Tara, joka kertoo olevansa kaksossisarista se nuorempi. Hän kertoo syntyneensä kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta myöhemmin kuin kaksossisarensa Irina, jota hän nimittää Kissasiskokseen. Niinpä Taralla on ollut elämänsä aikana kirittävää, kun on pitänyt ottaa kiinni siskonsa etumatka. Hän kertoo onnistuneensa siinä monin fyysisin mittarein, mutta Kissasisko on aina ollut hänen kotinsa ja taivaansa – mieshenkilö saattaisi puhua peruskalliosta. Näytteeksi katkelma runosta Tunnustellaan :

Kirsikkaviina kupli kurkussa, polvinivelet paukkuivat liiasta juoksemisesta
ja minä itkin ja hän nauroi, kunnes huomasi, että minä

itken ja sitten hän otti minut syliin ja heijasi kunnes rauhoituin ja peitteli
minut sänkyyn ja toi vadin viereeni ja sanoi
Minä olen vuori, minä olen vuori.

Noin seitsemän kaksi kissaveljestä.

Tarinan loppuvaiheessa paljastuu merkittävä syy, miksi tarinassa puhutaan kaksosista. Se saattaa aivan hyvin olla vain tarinaan keksitty käänne eikä tätä kuten ei muutakaan kaunokirjallista teosta kannata totena liiviinsä painaa. Itselläni on ollut noita veljiä ja olen sitä mieltä, että joittenkin yksilöitten on vain syytä leikata itsensä irti lapsuudenperheestään. Mutta onhan se silti mainiota, jos joku voi elää elämänsä kaiken keskellä kaksin.

Muuten tulee mainita, että runoissa on todella paljon huumoria, niitä on ilo lukea eikä tarvitse kivistykseen asti päätään vaivata. Näkökulma on melko pysyvästi naisen katsetta elonsa vaiheisiin, sitä suuntausta myös aiemmin katselemani tv-sarja selvästi piti yllä.

Kirjassa on 91 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Maarit Verronen: Saari kaupungissa

Maarit Verronen (s. 1965) kirjoitti vuonna 2007 julkaisun kaunokirjallisen teoksen nimeltä Saari kaupungissa. Onko kyseessä sitten romaani vai Aisla-nimiseen naisimmeiseen liittyvä kertomuskokoelma? Mitteepä tuosta. Luin sen kumminkin.

Kirja jakautuu neljää osioon, joitten nimet ovat Kaupunki, Sukupolvet, Tuttavat ja Aisla. Mutta pisin niistä on Aisla, joka käsittää noin puolet tästä pikku teoksesta. Sitä paitsi Aisla on kokijana myös omituisia kohtaamisia kuvailevassa Kaupunki-osiossa. Sukupolvet voisi kuvailla Aislan esivanhempia ja Tuttavat voisi esitellä Aislan tuntemien ihmisolentojen elämäntarinoita – niistä tulikin vähän mieleen Petri Tammisen mainio pieni teos Elämiä, tosin Verronen kertoo tarinansa omalla tavallaan ja hieman laveammin kuin Tamminen. Verrosen Tuttavissa minua miellytti tarina Kristiinasta, jolla ei ollut ammattia eikä työkokemustakaan. Lapsia siitäkin edestä. Tarinassa on sadunomaisuutta ja todellisuuden kosketus, joka saattaisi olla karukin, mutta Kristiinan lempeä olemusko sitten lienee se, mikä tasoittaa pahimmat karheikot.

Kirjan päähenkilö Aisla muistuttaa minun mielessäni kirjailija Verrosta itseään, varsinkin kun en häntä henkilökohtaisesti laisinkaan tunne. Aisla vaikuttaa aluksi itseriittoiselta, kuin saarelta kaupungissa, mutta kun aikansa lukee, paljastuu, että hänelläkin on ihmiskontakteja ja hän pitää niitä arvossa. Ihmiset vaikuttavat häneen, jotkut ärsyttävät, joittenkin seurassa on kuin kotonaan. Toisaalta hän asuu yksin, tekee pisempiä kävelyreissuja yksin (kuten minäkin varsinkin nuoremmiten) ja alkaa lopussa jopa melontaharrastuksen ilmatäytteisellä kanootilla. Myös monet muut hänen touhuilunsa ovat yksin tehtävää puuhastelua, kuten vaikkapa 1900-luvun vuosilukuihin liittyvät laskutoimitukset. Pitäisikö laittaa tästä esimerkki? En ole mikään matemaatikko, edes lentonäytökset eivät minulta onnistuisi, mutta kokeillaan nyt viihteen vuoksi:

Vuosi 1961:
Laskun lopputulokseksi saatava kokonaisluku 1. Käytetään lukuja 1, 9, 6 ja 1:

-1 – √9 + 6 – 1 = 1
Laskun lopputulokseksi saatava kokonaisluku 2:
1 – √9 + 6 – 1 = 2
Laskun lopputulokseksi saatava kokonaisluku 3:
-1 – √9 + 6 + 1 = 3
Laskun lopputulokseksi saatava kokonaisluku 4:
1 – √9 + 6 + 1 = 4
jne. 

Sain aikaiseksi todella yksitoikkoisia laskutoimituksia, Aisla on luovempi. Aisla vaikuttaisi ristisanatehtävien tai kryptojen ratkaisijalta, mutta ehkä hänen ominaispiirteisiinsä kuuluu valita itselleen harvinaisempia harrasteita? Toisaalta voisin kuvitella Aislan kiinnostuneen myös sudokuista, joissa päässälaskua saapi suorittaa.

Kai tästä kirjasta voisi pienen tekstuaalisen näytteen esille asettaa. Mikäs sopisikaan paremmin kuin juuri kertomus nimeltä Harrastukset, jonka loppuvaiheissa Aisla tuumailee mihin puuhaan voisikaan ruveta:

Yksi mahdollisuus olisi ollut jättää puuhastelut vähemmälle ja keskittyä niiden sijasta viininjuontiin. Aisla oli kokeillut sitä joskus. Yhdessä vaiheessa hän oli vähän kuvitellut, että hoksasi asioita paremmin parin lasillisen jälkeen. Mutta se ei ainakaan enää pitänyt paikkaansa. Rentoutumista ja turtumusta hän olikin enemmän hakenut, ja saanut. Se oli kuitenkin alkanut tuntua tylsältä.
Aisla arveli, ettei hänestä ollut alkoholistiksi.

Kirjassa on 162 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Lopuksi haravoin lehtiä. Siinä hommassa olisi Aislan apukin kelvannut. Ja vielä niitä jäi ja lisää tulee päivä päivältä, jos Aisla sattuu tämän lukaisemaan. (Votkaakin jäi jäljelle yli puoli putelia.)