Anu Kaipainen: Arkkienkeli Oulussa 1808 – 1809

Anu Kaipainen (1933 – 2009) kirjoitti vuonna 1967 julkaistun Suomen sodan aikaan sijoittuvan romaanin Arkkienkeli Oulussa 1808 – 1809. Luin sen.

Niin jostakin lähti liikkeelle huhu että arkkienkeli oli tullut Ouluun.

Ja joku tiesi kertoa että se oli juuri se arkkienkeli Miikkael, jonka tuloa kuningas oli odottanut.

– – –

Sillä oli pitkät kiiltävät siivet ja hulmuava tukka, ja ihmiset sokaistuivat sen kirkkaudesta niin etteivät osanneet sanoa kuin halleluja. Ja kun se kulki, puhkesi sen viitanliepeistä kukkia ja kaikki lapset ja eläimet tulivat syömään sen kädestä. Ja kun se tuli venäläisten kohdalle, venäläiset sanoivat: Anteeksi että me olemme tulleet tänne! ottivat pyssynsä ja tykkinsä ja vetäytyivät pois kaupungista ja koko maasta.

Mutta kaikki eivät halunneet tällaista arkkienkeliä.

Kaipaisen kerronta on kepeää ja ilkikurista, hän on itse kuvaillut kirjoittaneensa satiirin oman aikansa Oulusta etäännytettynä historiaan (Oulun kaupunginkirjaston sivuilta). Minun oli lukiessani mahdotonta tällaista satiiria paikantaa juuri Ouluun, vaikka tapahtumat sinne sijoittuvatkin. Romaanin tyyli toi mieleeni Bertolt Brechtin näytelmät, joita en osaa niitäkään mihinkään immeistä kummempaan kiinni sitaista.

Päähenkilönä onkin kumma immeinen, Leena Schagg, onneton nuori nainen, joka on lapsesta asti kärsinyt änkytyksestä ja epilepsiaoireista (vetotauti). Naapurin tytön Agneksen hukuttua jokeen hääpäivänsä aamuna Leena on flipannut siinä määrin, että hänen perheensä, merkittäviä kauppiaita, on määrännyt tytön asumaan erillään muusta perheestä. Leenan asuntona toimii vanha sauna. Hän on käynyt kumaraiseksi, kulkee usein kädetkin maassa ja harjoittaa keräilytaloutta. Hän käy keskusteluja Agneksen ja Ruotsin kuninkaan kanssa, eikä suinkaan päänsä sisällä vaan kahdella eri äänellä. Agnes hänen sisältään lähettää pahansisuisia kommentteja oihkulkijoille, jotka nauravat herjaajalleen. Kuningas sen sijaan ruotii sotansa kääntymistä vetäytymisen puolelle. Leena haluaisi itselleen miehen ja Agneksen kannustuksella hän noukkii itselleen sellaisen sotaa käyvän Ruotsin armeijan sairashuoneen ruumiskasasta. Pian tämän jälkeen ruotsalaiset jättävät kaupungin kasakoitten armoille.

Kaipainen antaa väillä Leenan kuvitelmien vapaasti sekoittua todellisempien tapahtumien kanssa. Hilpeänsekavaa vaikutelmaa korostavat kansanlaulunpätkät ja erilaiset vanhat uskomukset. Tietysti kristinusko on mukana sekametelisopassa. Joulukirkkoon matkaavat Taavetti ja Tiina, tosin Tiina on tipahtanut kannoilta, mutta ikkunoissa on silti kaksi kynttilää. Leenan varakkaan kauppiasperheen keskinäinen dynamiikka tuo osuutensa kuvioihin, samoin kuin sekä ruotsalaisen että venäläisen sotilasjoukon touhuilu. Oululaisia venäläiset pitävät oudon juroina ja karuina ihmisinä, jotka eivät naura eivätkä itke eivätkä puhu mitään ymmärrettävää kieltä. Pääasiassa venäläisistä onkin esillä sotilaslääkäri, johon on helppo samaistua, kun ei miehestä muuhun niin sitten lääkäriksi (minusta ei ollut lääkäriksikään).

Kerronnasta vielä sen verran, että onneksi on aika paljon vuoropuhelua, sitä on kiva lukea. Selvästi huomasin lukemiseni tahmovan, kun tekstissä oli kuvailevia osuuksia. Tätä se tv-sukupolvisuus on. Kirjassa on 240 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.