Elina Karjalainen: Reppurin tarinoita

Elina Karjalainen (1927 – 2006) kirjoitti vuonna 1993 julkaistun matkakertomuksen nimeltä Reppurin tarinoita. Lukaisin wikipediasta mitä Elina Karjalaisesta kerrotaan. Hänellä on ollut mittava tuotanto, Uppo-nalle -kirjat alkavat kai olla jo modernin klassikon asemassa, ainakin päiväkodeissa, näin olen kuullut. Olen lukenut häneltä tämän pienen kirjan lisäksi vain jonkin matkaa muisteloteosta Kuulolla, joka anopin kirjahyllyssä oli. Elina Karjalainen oli käynyt oppikoulun ja lukion Kuopion Yhteiskoulussa, jossa hänet sain nähdä, kun hän käväisi kertomassa luokallemme kirjailijan työstä. Saatan muistaa väärin, mutta ihan kuin olisi jäänyt mieleeni, miten hän kertoi lomamatkalla Sveitsissä sattuneesta tapauksesta. Sokerastia oli hotellissa mennyt rikki ja sen sisältä oli kipittänyt pieniä muurahaisia, mikä oli kauhistuttanut muuatta kahvipöydässä istunutta vanhempaa daamia. Jotenkin tämä tapaus oli Karjalaisen mukaan saanut hänet ajattelemaan Uppo-nallea, josta hän sittemmin tarinoi laajemmalti.

Nyt lukemani matkakirja perustuu Karjalaisen omiin kokemuksiin. Hän matkusti keväällä 1993 interraililla Euroopassa kirjailijaystävänsä kanssa, ystävää Karjalainen nimittää kirjassaan Helmaystäväksi. Minua tarina koskettaa siitä syystä, että matkan aikana Karjalainen oli 66-vuotias. Minä olen viitisen vuotta nuorempi enkä oikein usko kykeneväni enää pitkälle reissulle. Kirjan lopussa Karjalainen evästääkin minunkaltaisiani sanoin:

Päätän tarinani todeten, että jos sinä lukija, kavahdat esimerkkiäni reppurin tiestä, niin säästät paljon vaivaa ja hankaluutta mutta menetät yhtä paljon iloa ja kokemuksia.

Melkein tekisi mieleni uskoa ilon ja kokemuksien merkittävyyteen, mutta perustaltani pessimistinä uskon mieluummin vaivaan ja hankaluuteen, sillä niitä ei voi välttää (vrt. sanonta ”varma kuin köyhän kuolema”). Tekisi myös mieleni väittää, että juuri tällaiset omakohtaiset kertomuskokoelmat ovat omiaan välittämään muille jaettavaksi miellyttävän turvallisessa ja hermeettisessä muodossa kaikki ne kavahdettavat ja ilahduttavat vastaan hyökyvät elämän ilmiöt, joihin vaikkapa matkalla voi törmätä. Kirjat ja sähköiset tiedotusvälineet hyppyyttävät tarkasteltaviksi kaikennäköistä muitten jo kokemaa, niin että itseensä empaattisesti ja voimavaroihinsa ekologisesti ja ekonomisesti suhtautuva henkilö voi varsin mainiosti nauttia matkoista vaikkapa kirjan sivuilla ja siten toisen siivellä.

Karjalainen ja Helmaystävä matkustivat siis interrail-kortilla, jota ainakin tuohon aikaan saivat isot ihimisetkin käyttää. Helmaystävän tavarat kulkivat mukana rinkassa, Karjalaisella oli kannannaisena vävyn iso reppu, siitä reppuri. Karjalainen ei ollut reppurinakaan mikään light traveller, pinkeässä repussa kulkivat mukana Euroopassa niin korkokengät kuin Karamazovin veljekset, kulkua vakautti kävelykeppi. Mukana seurasivat myös muistot aiemmilta matkoilta samoin kuin luettu kirjallisuus, josta huomioni kiinnittyi varsinkin Aaro Hellaakosken runoihin. Niitä naiset lausuivat toisiaan täydentäen ulkomuistista.

Matka alkoi Kuopiosta, sieltä Helsinkiin junalla ja Ruotsiin laivalla. Keskisessä Euroopassa junaa vaihdettiin ainakin Berliinissä, josta jatkettiin Wieniin. Sieltä Karjalaisella onkin monta muistoa kerrottavanaan ja siellä myös matkaseuralaisen kanssa menivät sukset ristiin ensimmäisen kerran. Matka kuitenkin jatkui yhdessä Sveitsiin, sitten Ranskaan, takaisin Sveitsiin ja sieltä Saksan kautta Suomen suuntaan. Minä en kyllä jaksaisi tuollaista sekavaa, huonosti suunniteltua ruljanssia. Pitäisi olla selkeä aikataulu ja etukäteen mietityt vierailukohteet. Epävarmuus ei koituisi nautinnokseni. En ole seikkailijaluonne. Nämä tytöt sen sijaan paahtoivat junalla tuntisotalla ohi kohteestaan ennen kuin huomasivat kysäistä junailijalta, ollaanko sitä oikeassa junassa. Joskus lähdettiin Helsingistä Siilinjärven suuntaan junalla. Pasilan aseman seutuvilla junailija kuulutti kaiuttimien kautta painokkaasti: ”Tämä juna ei mene Rovaniemelle!” Karjalaisen matkassa oli monta sellaista kriisihetkeä aikataulujen pettäessä ja taksien jättäessä, että oma helmaystäväni ei sellaisesta reissaamisesta nauttisi, mutta onhan siitä jännittävää ja hauskaa lukea.

Kirjassa on 120 sivua. Lukaisin sen pääosin tänään aamupäivällä. Karjalaisen toimittajakokemus näkyy, jaarittelut ja asiasta poikkeamisetkin ovat hallittuja. Voi olla, että palaan vielä Karjalaisen kirjojen pariin.