Kirsi Kunnas: Uivat saaret

Kirsi Kunnas (1924 – 2021) sepitti runot vuonna 1950 julkaistuun kokoelmaansa nimeltä Uivat saaret. Lukaisin runot parissa päivässä. Sivuja sisällysluetteloineen 105.

En ollut ennen lukenut mitään Kunnaksen kirjaa. Tämän kokoelman perusteella Kunnas vaikuttaisi olleen vahvasti kiinni Tulenkantajien runoperinteessä. Toinen mieleenkimmahtava runoilija on Shakespeare, jonka näytelmien uudet suomennokset tuntuvat minusta samanhenkisiltä noin runousteknisesti.

Kunnaksen lastenrunoista, joita olen sattunut kuulemaan, tulee minulle vaikutelma mitallisista ja riimitellyistä runosepän töistä. Näissä aikuisten runoissa Kunnas tuntuisi pyrkivän välttelemään riimejä, mutta joskus hän niihin luiskahtaa varmaankin vanhasta tottumuksesta. Kokoelmassa on mukana osio Uneksijat, jossa Kunnas pulahtaa eläinsatumaailmaan. Runosarjassa Lehmikvartetti kuvaillaan Adalmiina-lehmää. Kun runoilija on iltalypsyllä, suihkaisee Adalmiina helmensä runoilijan kiuluun sitä pitkän päivän märehdittyään. Runoilija makoilee ruohikossa koppakuoriaisen kanssa ja katselee pilvien kulkua. Lopuksi sammakko kertoo näkemyksensä kuutamouinnin suosiollisuudesta.

Kokoelma alkaa kumminkin vakavammalla aihepiirillä. Neljä ensimmäistä osiota vaikuttaisi käsittelevän läheistä ja tärkeää ihmissuhdetta, ehkä rakkaussuhdetta, jolla oli etsikkoaikansa ja erkavoitumisen hetkensä. On merkityksellistä sanotaanko runossa minä vai me, sanotaanko sinä vai hän. Luontovertauskuvilla pelitellään, saaret uivat kuin vesilinnut ja vuori kasvaa puun juurten sisään. Riimipareja tarjoillaan näytiksi, mutta ei aseteta oletetulla tavalla, kyse ei ole osaamattomuudesta vaan valinnasta. Aurinko saa odottaa seuraavalle sivulle riimipariaan vanamo. Laitan näytteen runosta Ei mitään enempää siltä toiselta sivulta:

Oi ymmärsitkö sen
kun polku johti meidät vuorelle,
odotuksessaan metsä seisoi
linnut vaiti oli,
niin kohos hämärästä vanamo
ja kaikki minkä omistimme siinä oli –

Kokoelman loppupuoli kuvaa ihmistä kaupungissa, syksyä ja maisemaa. Runossa Metsässä ollaan männikössä, jota runoilija kuvailee temppeliksi, jossa hänen riemunsa kiitää kuin mettisten parvi. En tiedä tarkoittaako runoilija metsäkyyhkysiä niillä mettisillä, taitaa tarkoittaa mesipistiäisiä. Minulle tuli mettisistä mieleen se yksi virsi (105), jossa laulaa toukomettiset. Niin sitä voi haksahtaa tämmöinen runohakakin omille urilleen, öhö-öhö.

Tässähän tuota tuli tuumailuja.