Tiina Lymi (s. 1971) kirjoitti vuonna 2009 ensiesitetyn näytelmän Susi sisällä. Luin sen ja yllätyin erittäin iloisesti. Näkisin näin, että kyseessä on mestariteos. Susi sisällä on taitavasti rakennettu näytelmä jysäyttävine hetkineen. Sen päähenkilöitä voisi luonnehtia eläintermejä soveltaen alfaurokseksi ja alfanaaraaksi. Sivuhenkilöt ovat myös tärkeitä, he ovat kuin keskushahmojen säteilyä ympäristöön, mutta eivät sen enempää, mihin näytelmän alkupuolella jo useampaan otteeseen viitataan.
Luin näytelmän kirjasta, jonka kansikuvassa tuijottavasilmäinen mies katsoo suoraan kohti lukijaa, hänen valkoinen kauluspaitansa on ylhäältä auki, rintakarvat paljastuvat, vasen puoli paidasta on riekaleina, sen lävitse vaikuttaisi pilkottavan tuuheampi karvoitus, kuin turkki. Kädessään mies pitelee willendorffin veenusta tai jotain vastaavaa, veenuksia pojottaa tasaisin välein vielä lisää miehen takana. Kun tarinan tuntee, kuvan oivaltavuus nousee esiin.
Minä en tuntenut tarinaa, odotin kai jotain hempeää väärinkäsityskommellusta. Ensimmäisen näytöksen lopussa paljastuu, että sellaisesta ei ole kysymys, olisi ollut tosi kiva olla kuuntelemassa yleisön väliaikakeskusteluja. Toiseen näytökseen kierrokset ovat jo siinä määrin latautuneet, että odotettavissa on räväkkää menoa. Ja näinhän siinä käy, että kaikki näytelmän hahmot joutuvat rypemään oman soppansa ennen kuin lopussa saavutetaan jonkinlainen linnarauha. Sanailu on oikein luontevaa, kirjakieltä kuullaan lähinnä kustannustoimittajan luona vieraillessa. Tässäkin näytelmässä naishenkilö työskentelee suomentajana. Eräs hauskimpia kohtauksia on kun hänen suomenteestaan löytyy tunnetilassa kirjoitettua materiaalia, joka luonnehditaan raa’aksi, aidoksi feminismiksi, American Psycho meets Laura Ingalls.
Näytelmä kuvaa sitä, kuinka pariskunnan alfanaaras tajuaa olevansa naimisissa todellisen alfauroksen kanssa ja mitä se merkitseekään noin seksuaalis-sosiaaliselta kannalta. Oikein kekseliäs on tapa, jolla miehen pikku hypähdys paljastuu, mutta vielä monta kertaa huimempi on kohtaus ennen väliaikaa. Sivuosien hahmot vaikuttavat auringonsäteiltä, jotka kumartavat päähenkilöitten suuntaan. Näytelmän uroshenkilö on tavallaan miehinen versio Minna Canthin Agneksesta, joka valloitti pikkupaikkakunnan miehet häpsäkällä olemuksellaan. Lymin näytelmän mies löytää naisen pehmeän kohdan ja menee siitä sisään. Näytelmän nainen, ennen kuin hänet poistetaan ravintolasta, ehtii kertoa näkemyksenään:
Mä olen kääntäjä, mä olen sivistynyt ja ihanan kaunis ja kuule täälläkin moni varmana kiitollisena panis mua jos vaan antasin!
Jatkossa käy ilmi, että tämä luultavasti pitää paikkansa. Näytelmän aviopari on ykkösluokan joulukinkkua, tyyliin maistuis varmaan sullekin. Saisko olla siipipala, minä lintu, sinä kala?
Elämässä voi paljon saada anteeksi ja paljon myös antaa anteeksi. Miten antamisen ja saamisen käypi, sen näytelmä jättää viisaasti avoimeksi.
Kirjassa on 110 sivua. Lukaisin sen tässä aamun tunteina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti