Powered By Blogger

maanantai 26. joulukuuta 2022

Gotthold Ephraim Lessing: Viisas Natan

Saksalainen valistusfilosofi ja näytelmäkirjailija Gotthold Ephraim Lessing (1729 – 1781) kirjoitti vuonna 1779 julaistun viisinäytöksisen runonäytelmän nimeltä Nathan der Weise. Lukaisin nyt joulunseutuun Matti Rossin siitä tekemän, vuonna 1997 ilmestyneen suomennoksen Viisas Natan. Näytelmästä on olemassa jo pari aiempaa suomennusta, hdcanis lukaisi Juhani Siljon suomennoksen Nathan Viisas, joka julkaistiin vuonna 1919, sen voi lukea Gutenbergin kotisivuilta. Rossin suomennokseen on otettu mukaan myös Vesa Tapio Valon laatima evästys Lessingin Viisas Natan kuuluu maailmanteatteriin. Valo laati teoksen lopusta löytyvät selitykset, jotka aivan riittävästi täydentävät minunlaiseni hienosti sivistyneen henkilön näytelmätekstistä kohtaamia aukkopaikkoja. Lopusta löytyy myös luettelo Lessingin Suomessa esitetyistä näytelmistä ja häneltä julaistuista teoksista. Mukana on myös katkelmia Lessingin kirjeistä koskien oman elämänsä traagillista vaihetta, joka edelsi Viisaan Natanin syntyä sekä näytelmän kirjoittamisen etenemistä kuin myös sitä, että Lessingin mielestä hänen näytelmänsä oli yhtä lailla ellei enemmänkin tarkoitettu luettavaksi kuin teatterissa seurattavaksi. Lessing kirjoitti näytelmäänsä esipuheen, joka on lukemani teoksen alussa Valon suomentamana. Hän myöntää kirjoittaneensa näytelmänsä tarkoituksena korjata yhteiskunnallista epäkohtaa. Toisaalta voi ajatella näytelmän olevan puheenvuoro Lessingin käymässä kiistakirjoittelussa Hampurin kirkkoherra Goezen kanssa. Lessing tuumaa esipuheessaan, että jos väitetään että:

tendenssin kärkevyys taittaa kärjen näytelmän kauneudelta, silloin vaikenen, mutta en häpeästä.

Tapahtumat näytelmässä sijoittuvat kolmannen ristiretken aikaiseen Jerusalemiin. Näytelmän aiheena on monikulttuurisuus. Nimittäin sellaisena ylätason aiheena. Vanhojen hyvempien aikojen tapojen mukaisesti opetus on leivottu tarinaan, tässä tapauksessa jo aiemmin julkaistuun ja Lessingin näytelmäänsä varten jalostamaan tarinaan Boccaccion Decameronesta. Sormus-tarinaa hyödynnetään näytelmässä, kun sulttaani Saladin haluaa viisaaksi kehutun Natanin vastaavan kysymykseen, mikä kolmesta uskonnosta: juutalaisuus, kristinusko vai islam on parhaiten soveltunut viisaalle Natanille, etsijälle ja kauppiaalle, hänen elämässään. Natan yllättyy kysymyksestä, sillä hän on arvellut sulttaanin kinuavan häneltä rahaa, Natan on näet varakas mies ja on juuri palannut menestyksekkäältä kaupparetkeltään Babylonista tai jostain. Natanin vastaus siirtää arvion asiassa kaupunkilaisjärjen hotteille, hän ei sorru keskusteluun uskontojen tai niihin liittyvien tapojen eroista. Jos vastausta viekastellen kuvailen, on Natanin vastaus monikulttuurisuuteen monikulttuurisuus. Niin että ei kannata odottaa mitään ”hedelmistään puu tunnetaan” -vastausta. Tai miten sen nyt ottaa...

Päähahmoina näytelmässä ovat Natanin lisäksi Jerusalemia hallitseva sulttaani Saladin ja nuori ristiritari (temppeliherra) Kurt. Tärkeissä sivutehtävissä toimivat Natanin ottotytär Reha, hänen seuralaisensa Daja, Saladinin sisar Sita sekä munkkiveli, joka osaa pelata moukanosansa taitavasti. Jerusalemin kristittyjen patriarkka esitetään julmiin tuomioihin kykenevänä juonijana, hänen osansa on lyhyehkö mutta merkittävä. Lisäksi on mukana muutamia muita hahmoja, jotka ovat melkein osa lavasteita, vievät tarinaa etiäppäin.

Mahdollisesti tämän näytelmän näin tv:stä joskus 1970-luvun lopulla ainakin osittain. Se oli muistaakseni itäsaksalainen esitys. Oli kiva kun löysin näytelmän nyt Siilinjärven kirjastosta, jossa se on jo siirretty varastoon. Näyte tekstistä:

Reha: Olet niin koruton ja suora. Oma itsesi.
Et teeskentele…

Sita: Niinkö luulet?

Reha: Isä sanoo, että sellainen ihminen
on harvoin kirjaviisas.

Kirjassa on 220 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä.

4 kommenttia:

  1. Tendenssin kärkevyydestä tulee vääjäämättä mieleeni äskettäin lukemani Minna Canth. Minusta Köyhää kansaa menee tendenssi voimakkaasti edellä toisin kuin elämänmakuisempi Kauppa-Lopo.

    Mitä Lessingiin tulee niin häpeäkseni ei ole edes tuttu. Ehkä olisi, jos olisin sen yliopiston ainokaisen saksan kirjallisuuden kurssin käynyt paikan päällä istumalla enkä tenttimällä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta kirjailijalla saa olla sanoma teoksessaan. Nykyään en aina tahdo saada kiinni mikä se sanoma mahtaa olla. Silloin on hyvä jos teoksessa on edes tarina. Jos kummatkin vaikuttavat olevan siellä jossakin, asettaa se minut lukijana heikoille jäille. Tästä näytelmästä löytyy sekä tarina että sanoma.

      En voi sanoa tuntevani Saksan kirjallisuutta kovinkaan paljoa. Ihan arvaamalla heitän, että mahtanevatko keskivertoa paremmat lukijatkaan Saksassa tuntea suomalaisia kirjailijoita.

      Poista
  2. Nathaniin liittyen on monelaista muistoa. Vuonna 1978 hankin SKS:n vuonna 1919 julkaiseman Nathanin painoksen, Juhani Siljo oli draaman kääntänyt. Kaunista, vanhaa runokieltä.

    Nuorena minuun puri teoksen sormus-vertaus, vanhempana olen jo hieman skeptisempi ainakin islamin suhteen. Seuraava muisto liittyy Nathanin teatteriesitykseen Münchenissä joskus 1970-luvulla. Pääosan näyttelijä puhui ehkä liian hiljaa, kun lähellä ollut vanhempi nainen huusi kovaan ääneen kesken esitykksen, että "ein bisschen lauter Nathan!". Suomalaiselle tuollainen oli hieman outoa.

    Viimeinen Nathan-muisto on koulumuisto, koska teos kuuluu Saksassa koulussa opetettavan kirjallisuuden kaanoniin. Jokainen saksalainen ylioppilas on lukenut Nathanin, ja osaa myös jotenkin sitä analysoida, Nathan on kaikin puolin kannatettavaa kirjallisuutta, joka lisännee myös toiseuden arvostamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta Nathanin sanoma on se, että ihmisen kannattaa kiinnittyä omaan perinteeseensä ja pysyä siinä. Viulunsoittaja katolla -musikaalissa on sen suuntainen laulu "Tradition". Aivan loistava! Ilman perinnettä olemme huteralla pohjalla kuin viulunsoittaja katolla.

      Juu, Suomessahan teatteriesitykset ovat pyhempiä kuin kirkonmenot, ei saa katsella kelloa, ei ottaa valokuvia eikä taputtaa kesken esityksen eikä varsinkaan huudella omia kommenttejaan lavalle. Ja kaikesta pitäisi ihastuneesti tykätä. Klockrike-teatterin Vanja-enon ruotsinkielisessä esityksessä Kuopion Yhteiskoululla jokunen vuosi sitten eräs herra huusi kyllästyttyään uuteen näkemykseen näytelmästä omia kommenttejaan ja pian sen jälkeen näyttelijät kivittivät häntä luumunkivillä. Saattoi tietysti liittyä näytelmään, sillä väliajan jälkeen tätä herra ei ilmaantunut enää vierelleni istumaan.

      Toiseuden arvostaminen on kaksisuuntainen tapahtumien sarja. Ei voitane edellyttää että Suomi ja Ruotsi arvostaisivat Turkin ja Unkarin toiseutta sen enempää kuin että Ukraina arvostaisi Venäjän toiseutta. Tai ehkä sitten voidaan, en tiedä.

      Poista