Pirkko Kurikka: Tytär, poika ja miniä

Pirkko Kurikka (s. 1949) kirjoitti vuonna 2007 kantaesityksen Espoon kaupunginteatterissa saaneen näytelmän Tytär, poika ja miniä. Alaotsikkona näytelmässä on Kahdeksan kohtausta surusta. Näytelmässä on juuri vietetty äidin muistotilaisuus, sen jälkipuintiin helsinkiläisessä hotellihuoneessa osallistuvat nimenmukaisesti äidin tytär, poika ja miniä. Lukemassani kirjallisessa julkaisussa näytelmää luonnehditaan sanoilla: haikea komedia. Onko kyseessä haikeus vai haikeuden vaikeus – senhän suomalainen arvaa.

Arvaamisesta näytelmässä on monessa kohdin kyse. Äiti on ollut lastensa elämän vahva henkilö, vaikka hänet heti alussa, tyttären monologissa, leimataan hermoherkäksi hämähäkin pelkääjäksi. Äidin vahvuus on ollut ehkä juuri hämmähäkkimäistä, hän on puristanut lapset verkkoonsa ja muokannut heistä mieleisiään, tähän tapaan monet ihmiset pyrkivät kouluttamaan tuttaviaankin. Lapset ovat kasvaneet kuin steiner-koulussa ikään, ei televisiota, mutta kirjoja sen sijaan ja heitä on kannustettu oman luovan mielikuvituksen käyttöön jo pienestä pitäen. Näytelmässä aikuiset lapset luovat kuvitteellisia kertomuksia asioista, joita ei ole tapahtunut tai tapahtumista, joista heillä on vain yleiseen tiedonvälitykseen liittyvää tietoa. Äiti on ollut sanankäyttäjä ammatiltaan, suomentaja, joten täsmällinen, mutta vivahteikas kielenkäyttö on iskotettu lapsiinkin. Äidin keskeneräiseksi jäänyt työ oli hänen kuolleen miehensä aloittama kuvaus stoalaisesta Rodoksen Posidoniuksesta, antiikin viisaasta miehestä. Tytär aikoo saattaa sen kustantajalle.

Yleisemmällä tasolla näytelmässä korostuu se, että lapset pitävät itseään älykkäinä ja sivistyneinä. Hybristä löytyy, miniä on ihmeissään vaikka saa omat pikku touchénsa pistosanojen vaihdossa hänkin. Miniällä on myös tukenaan tyttärensä, Amerikoissa tv-kanavalla työharjoittelussa oleva Jarinja. Kurikka antaa Jarinjan varastaa loppuhuipennuksen – pojantytär luo linkin isoäitiinsä mystillis-emotionaalisesta kokemuksestaan kertovalla tekstiviestillään, niin että hän tulee hyväksytyksi jatkumoksi perheen yhteisen luovan mielikuvituksen sivistäminä varttuneille isälleen ja tädilleen.

Haikea komedia avautuu minulle kyllä komediana, mutta haikeus jää hakuseen. Pikemminkin huomio kiinnittyy sisarusten näppärään sanailuun, sarkastisiin pistoihin, jotka osuvat varmaankin ajoittain, mutta joitten merkitys tuntuu olevan lähinnä pistelyn osaamisen julkituonti. Ehkä haikeus on kirjoitettu vuorosanojen väliin? Jos äiti olisi osallisena keskustelussa, hallitsisiko hän tilannetta taustalta vai keikaroisiko keskushenkilönä? Ovatko sisarukset nyt uudessa tilanteessa, sukunsa vanhimpina? Siitä he eivät pukahda juurikaan, orpoudesta vain mainitaan ja sitten todetaan, että eihän sitä tässä iässä. Poika tuntuu löytäneen kunnioituksen anoppiaan kohtaan, anopin uusi mies on vain opistoinsinööri, mutta on tehnyt poikaan vaikutuksen kovalla elämällään.

Tämmöstä. Kirjassa on 53 sivua. Lukaisin sen tässä aamulla.