Eeva Joenpelto: Liian suuria asioita

Yle Areena: ”Kirjailija Eeva Joenpellon kultabrokaditunika ja sifonkihousut olivat yksi vuoden 1968 Linnan juhlien huomiota herättäneistä asukokonaisuuksista.” Kuitenkin jo vuonna 1967 Eeva Joenpelto (1921 – 2004) oli osallistunut näytelmäkilpailuun näytelmällä Liian suuria asioita. Luin näytelmän kirjana, joka julkaistiin vuonna 1968. Henkilöhahmot ovat kuulemma samoja kuin Joenpellon romaanissa Ritari metsien pimennosta, mutta he seikkailevat jotenkin eri tavalla. Teemat näytelmän taustalla ovat suuria, henkilösuhteissa tosiaan vähän liian suuria.

Aiheena on veljesten välinen otattelu. Samalla kuvataan Suomen tietä Venäjän yhteydestä Neuvostoliiton kylkipalaksi (vuosina 1920 – 1944). Veljekset muuttavat keskinäisiä asemiaan monta kertaa, kuten hyvässä näytelmässä asiaan kuuluu. He ovat kuitenkin aika staattisia hahmoja sikäli, että nuorempi veljes, Akseli, on opportunisti, valtaa tavoitteleva puolenvaihtelija, kun taas vanhempi veli, Kustaa, on luja periaatteen mies, joka on periaatteesta valmis tekemään pahaa vaikka rakkailleen, jos laki sitä vaatii. Ja tottahan se nyt vaatii, mikäs näytelmä tämä muutoin olisi. Itse asiassa molemmat veljekset kunnostautuvat tässä kyseenalaisessa rakkaittensa raivaamisessa, joskin erilaisin perustein.

Vaan kuten tuossa taisin jo sanoakin, nämä hemmot ovat hahmoina melko staattisia, oman persoonallisuutensa pakotteisiin sitaistuja. Molemmilla veljeksillä on vaimo ja lapsia. Akselin vaimo on krooninen papin tytär ja menevän miehensä rinnalla hän ei kestä läheskään loppuunsa asti. Heidän lapsiaankin vain sivumennen mainitaan. Sen sijaan Kustaalla on erittäin mielenkiintoinen puoliso. Kustaa on työskennellyt virkamiehenä tsaarin Suomen asiain konttuurissa Pietarissa ja omaa uraansa edistääkseen nainut varakkaan venäläisen kaunottaren, Irinan. Minusta Irina on näytelmän kiinnostavin hahmo.

Näytelmä käynnistyy vuodesta 1920, jolloin Kustaa ja Irina asuvat Kustaan lapsuudenkodissa maaseudulla Suomessa. Irina on joutunut jättämään kotimaansa ja rakkaansa, joista monet ovat kuolleet Venäjän vallankumouksessa. Irina puhuu niin huonosti suomea, että hänen anoppinsa halveksuu häntä siitä sekä Irinan toivottamasta epäkäytännöllisyydestä. Irina kertoo itse, ettei Pietarissa tuntenut kelloa, koska saattoi aina tarvitessaan kysäistä sisäköltä paljonko kello mahtoi olla. Kun Kustaa sitten saa lopulta viran ulkoministeriöstä sujuvan venäjäntaitonsa vuoksi, pariskunta pääsee muuttamaan Helsinkiin ja Irina saa omien sanojensa mukaan taas kävellä ”Morskaja ulitsalla”. Kantapään kautta Irina oppii suomalaiseksi kotirouvaksi, joka hoitaa perheensä ja pesee itse lattiansa. Hän taitaa myös Maria Jotunin mainitseman ”kotikehvellyksen”, eli nipistää talousvaroista omaan käyttöönsä pieniä summia tai myy perintöhopeaisia. Irina ruokkii salaa kahta venäläistä emigranttia, jotka hän tunsi jo Pietarissa. Aikaa myöten Irina myös antaa neuvoja Akselin traagillisen kiltille vaimolle, Helville, kannustaen häntä lukuharrasteeseen:

Minä iltasella luen vanhoja ranskalaisia romaaneja, niitä minä luin jo naisopistossa. Nuorena – sitä kuvitteli elämää semmoiseksi kuin se niissä romaaneissa on. Nyt ei kuvittele, nauraa, nauttii. Toiset rakastelevat, näkevät vaivaa, sekoittavat elämänsä –. Kustaa lukee lehtiään, ravistelee päätään, murisee –, minä sänkykohtauksia vanhoista romaaneista.

Näytelmä ulottuu viime sotien jälkeiseen aikaan Valvontakomissioineen. Myös Kustaan ja Irinan lapset Boris ja Katja ovat tapahtumissa mukana. Heidän osaltaan Joenpelto menee minun makuuni liian pitkälle, vaikka voisihan ne lopun negatiiviset huipennukset dramatisoida poiskin, minä ainakin tekisin niin. Pikemminkin korostaisin maltillisesti sitä tunteisiin käypää seikkaa, että asuttuaan vuosia Venäjällä myös Kustaa on kasvanut niin kiinni venäläisyyteen, että ihan ilahdutti lukea Borjan ja Katjushan nimet isänkin suusta hellittelymuodossa näytelmän loppukohtauksissa. Tällä varmaan Joenpelto hienovaraisesti kuvaa Suomen sotien jälkeistä poliitillista siirtymää.

Kirjassa on 85 sivua, lukaisin sen eilen.