Aaro Hellaakoski (1893 – 1952) kirjoitti paljon runoja. Luin teoksen, joka sisältää kuulemma runoilijan tuotannon ytimen: laajan valikoiman aikaisempaa runoutta sekä miltei täydellisenä miehuudenkauden mestariteokset.
Kirjan ensipainos lienee vuodelta 1953. Alusta löytyy kahdet johdantosanat, joista ensimmäinen on kirjoitettu vuonna 1940 julkaistuun teokseen Valitut runot, joka sisälsi runoja siihen asti julkaistuista kokoelmista, viimeisenä Jääpeili vuodelta 1928. Anna-Maria Tallgrenin (1886 – 1949) teksti on otsikoitu nimellä Nuori Hellaakoski. Sen jälkeen on kirjassa Eino S. Revon (1919 – 2002) teksti otsikolla Kypsä Hellaakoski. Repo käy siinä läpi loppuosan Hellaakosken runotuotannosta.
Tämä lukis ensin nuoren Hellaakosken runot ja sitten vasta Revon tekstin ja kypsät runot.
Johdantotekstissään Tallgren koettaa arvailla Hellaakosken runoilijanlaadun syntyaineksia. Sain näistä arvailuista kiinni ainakin ensimmäisen, joka on ensimmäisen maailmansodan aiheuttama myllerrysten aika Euroopassa ja kotimaassa. Se on kammennut miestä pessimismiin ja toisaalta irrotteluun. Toisena tarttui mieleeni ehken Juhani Siljoon viittilöivä ehdottomuus, totuuden tavoittelu. Kolmas saattoi olla pohjalainen verenperintö, johon sisältyy isottelevainen sanomisen tapa ja suoruus. Tallgren on vaikuttunut etenkin kokoelmasta Elegiasta oodiin. Hän korostaa mielestäni aivan oikein Hellaakosken taipumusta symboliseen kuvaukseen. Hellaakosken runoilijanlaadusta symbolisine kuvineen hän nostaa esimerkiksi sanan villin-raskaan, runosta Hauen laulu.
Kirjan runot on esitetty kokoelmittain aikajärjestyksessä. Kirja jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen esittelee Valitut runot -valikoiman runot jonkin verran täydennettyinä. Kolmen ensimmäisen kokoelman (Runoja, 1916, Nimettömiä lauluja, 1918, Me kaksi, 1920) runoista on mukana yhteensä 20 runoa. Näistä runoista suurin osa tuntui tutulta. Meillä oli kotona joku Hellaakosken varhaisten runojen kooste, josta osaan muutaman runon ulkoakin. Alun runot vaikuttavat jäyhiltä, niissä voi vaistota vertauskuvallisuutta. Runoilija tuntuu pohtivan lähteäkö runoilijan tielle vai painaako runolliset pyrkimyksensä johonkin ullakkokomeroon. Uhmakkuus ponnistelee esiin, runon uudistamisen halu ja totuuden hakeminen. Siljomainen voima suuntautuu kuitenkin pitkiin balladirunoihin kuten Lentävä Hollantilainen ja Ritari Rankki. Tallgren huomauttaa jälkimmäisen kohdalla Hellaakosken runouden nousevan siinä ensimmäistä kertaa siivilleen. Ritari Rankki etsii totuutta ihmisen osasta ja kysyy sitä kuolleitten maasta. Hänen saamansa vastaus lähentelee hindujen oppia, sillä ihmisestä kerrotaan jäävän jäljelle vain kärsimyksen. Ritari laskeutuu lamaantuneena alas tornistaan. Pakko lisätä, että jo nimettömässä runossa, joka alkaa sanoin Taas ihanteet on tuotu esihin päädytään samantapaiseen nietzscheläiseen kylmään lohduttomuuteen. Lienee lukijasta kiinni miten ritarin vastaus ihmisen osasta tulisi tulkita. Sen voinee katsoa edustavan Eino Leinon helkavirren Tumma Tuonelan mailla olevan elävälle antamaa opetusta, joka on äkkiä ilmaistuna: elämä on ihmisen parasta aikaa.
Elegiasta oodiin (1921). Anna-Maria Tallgrenin kehuma kokoelma ei valitettavasti tehnyt minuun erityisempää vaikutusta. Tarjolla on 28 runoa, suurin osa mitallisia ja loppusoinnuteltuja. Useimmat runoista on taitavasti sepitetty ja kissat nukkuivat rauhallisesti samalla sohvalla, kun luin runot ääneen. On merkillistä, etten tunnistanut näitä runoja. Tavallisin aihe runoissa on etsivän runoilijan tie. Hellaakoski kuvaa haukkaa, yökköä ja myyrää – kaikki luultavasti symboleja runoilijasta. Haukka lentää korkealla ja kuollessaan myös putoaa korkealta, totuus ylhäällä on jääkylmä, kotina on avaruus ja tavoitteena jumaluus. Yökkö sen sijaan lentää öisin, eikä kukaan tiedä sen olosijaa päiväsaikaan. Myyrä asuu maan alla, poissa maailman metelöinnistä. Koskettavin runoista on nimeltään Uni. Siinä kertoja unessaan ajautuu yöpymään pahaisessa majapaikassa, joka muistuttaa koirankoppia. Edellinen asukas oli runoilija, kehno värssymaakari, joka kuoli nälkään yritettyään mutustella omia tuotoksiaan. Kuolleella runoniekalla oli kuitenkin ollut rohkeutta lähteä runoilijan vaativalle tielle ja hyljätä helpompi elämä. Kokoelma sisältää myös luontorunoutta, mutta silloinkin takana piileksii usein viileä viisaustieteilijä.
Maininki ja vaahtopää (1924). 19 runoa, joitten aiheena ovat luonnonkuvaukset, jotka painuvat enämpi pessimistisiin tutkielmiin. Onneksi puolen välin paikkeilla mukaan tulee rehevä kansankuvaus Tuppuran Jussi ja Olympoon jumalista kertoileva Parantajat. Näitä seuraavat myönteisiksi kääntyvät runot ja puolison löytämisen kuvaukset. Toiseksi viimeinen runo Tyhjin käsin oli ainoa, jonka entuudestaan tunnistin ja se kertoo yhteisen asunnon hankinnasta hyvin lennokkain kääntein:
Me ostamme
osakehuoneuston
– ne on halpoja
nykyisin.
Näet: etelän
puoleen akkuna on,
näet pienen
alkoovin.
– – – –
Runovärsyjä
pannussa paistellaan
ja kahviks keitetään
ja me laakerinlehtiä
paiskataan
joka rokkaan
kitkerään.
Jääpeili (1928). Tämän kirjan Jääpeili sisältää 26 runoa. Ne olivat suurimmaksi osaksi minulle tuttuja. Käännös myönteiseen parisuhteen kautta jatkuu kokoelman sivuilla, perheenlisäystäkin saadaan. Rakkausrunoja seuraavat hurmioitunut runo Keväinen junamatka ja työpäivän jälkeistä raukeutta modernismin hengessä kuvaava Dolce far niente. Ihan ilman raskasmielisyyttä ei tässäkään kokoelmassa selvitä. Sielunsairas Huhtikuu ja Yön hurtta johdattavat runoilijan uskonnollisiin pohdintoihin. Rukous kuvaa eräänlaista synnintunnustusta ja Ylösnousemus avaa runon kertojan haudan. Sen jälkeen on asetettu Hellaakosken kuuluisin runo Hauen laulu, jossa siinäkin tapahtuu ylösnousemus, kun hauki kapuaa kuusen latvaan. Lukiossa saatiin kuunnella äänilevyltä, miten Hellaakoski itse esitti tämän runonsa. Hänellä oli hurja rytmi ja vahvat painotukset tietyille sanoille. Luulenpa, että tämä Jääpeili oli minulle parasta antia tähän mennessä. Erityisesti tarvii mainita upea rakkausruno Vieras, jonka liitän tähän loppuun. Jatkan sitten lukemisen edetessä uudella tekstillä, nytkin on ylipitkä kirjoitus.
Vieras
Rakas silmä
ummistui,
hymyyn huuli
unohtui.
Ken on, ken on
vierelläni
hengittäin mun
henkeäni?
Onnen pöydän
osakas,
aatosteni asukas,
oudon tuttu
jäseniltään,
vieras
mielenliikkehiltään.
Uneen silmä
ummistui.
Hymyyn huuli
unohtui.
Rakas vieras
vierelläni,
hengitätkö
henkeäni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti