Aaro Hellaakoski: Runot (osa 3)

Aaro Hellaakosken runoista koottu Runot-valikoima, ilmestymisvuosi 1953, on jaettu yksien kansien sisällä kolmeen osaan. Tässä kerron lukemastani kolmannesta osasta. Se käsittää loput Hellaakosken runokokoelmat, jotka julkaistiin vuosina 1949 – 1953.

Hiljaisuus (1949). 30 runoa, joissa runoilija sukeltaa pinnan alle löytääkseen jotain, mutta sopinee kai kysyä jääkö käteen kaunotaidetta syvempää. Tämän kokoelman runoissa on sitä tuntua, että runoilija seisoo tyhjin käsin, kun hän koettaa saada jotain selkoa elämän tarkoituksesta, ihmisen osasta tai joistain nimeämättömistä mysteereistä. Mustien mujujen ja vetten hirveän painon alla pohjalietteen tuijottaja (jumaluus?) kääntää kasvonsa ihmisen pyyntivälineistä ylhäiseen aaltojen kulkuun. Toisaalta eikö suurinta viisautta ole hukuttautua salamyhkäisyyteen, ettei viisauden ohuus käy ilmi? Väitän, että Hellaakoski sortuu lievään yliyrittämiseen tässä kokoelmassa. Hän ei tosin itse väitä liikoja, mutta hän runoilee niin mutkikkaalla tavalla, ettei sanoman kirkkaus saavuta sitä huimaa läpikuultavuutta kuin vaikkapa Hauen laulussa tai aikaisemman kokoelman päättäneessä runossa Viesti, jossa kala (jumaluus?) ohikiitävän hetken ajan näyttäytyy tarkkailijalle kunnes se on poissa jättäen jälkeensä vain aaltopiirin. Varmaan joku toinen lumoutuu Hiljaisuuden runoista, mutta minä tykkään selkeämmistä vertauskuvista. Huimanpuoleinen rakkausruno Heittäjäiset muistuttaa unkarilaista kansanlaulua Otto Mannisen suomentamana. Runoissa Isoa pienessä ja Velallinen olen lukevinani Antti Hyryn tyyppistä viisautta arkipäiväisten asioitten edessä.

Sarjoja (1952). Sisältää yhdeksän runosarjaa eli yhteensä 56 runoa. Näitä runosarjoja lukiessa vahvenee käsitys Hellaakoskesta hengellisenä etsijänä. Runojen sisällä katsellaan maailmaa, jossa kaikki on yhteydessä, yhtä tärkeänä osana suurta kuvaa, jonka tarkkailija näkee usein heijastuvan veden kalvosta. Runot voi tulkita ekologisena kannanottona luonnon puolesta, toisaalta luonto näyttäytyy myös kaikkeususkonnon kaltaisena (”uppoan kaikessa-olemiseen” Piippulevolla, 5. runo). Erällä runosarja kertoo ilveksenpyytäjästä, ote sarjan toisesta runosta, jossa kuvataan luonnon yksinkertaista sallivuutta:

Täällä ei kysytä mitään. Täällä luodaan,
ei tosin jyrähtäin: tulkoon valkeus.
Sehän on käsky. Ja täällä ei käsketä ketään,
ei edes ihmistä. Hän saa tulla ja mennä
– palaten kerran ja kysyen: kuka minä olin?
Täällä on kaiku. Se vastasi. Vai sekö jotain
turhaa unohti? – huhuten vain: minä olin.

Läpikotaisena uskontojen tuntijana tulkitsin löytäväni Hellaakosken runoista viittauksia paitsi kristilliseen ajatteluun, myös buddhalaisiin ja taolaisiin käsityksiin.

Runosarja Piippulevolla kuvaa ihmisten parista luontoon vaeltelevaa veljeä, joka pohtii maanpäällistä (olevaista?) ja vedenalaista (ei-olevaista?) maailmaa niin että veden kalvo on kuin ihmetyksen avoin ovi, kuten joku vanhempi taolainen saattaisi asian ilmaista. Sarjan kuudes runo päättyy mielestäni eräänlaisen nirvanan kuvaukseen:

Vain tämä piippulepojen olo ja kaikki taivallettu
voi kokonaisen sisälle päästä ja päätyä vapauteen,
kaikessa mukana olemiseen ja sykähtämiseen
niinkuin olisi itsestänsä iäksi irroitettu.
Elämässänsä kuolemiseen kuka täysin kykenee,
hän on varjoton, askeleensa ei jälkeä hiekkaan tee.

Runosarjan Piilokuvia kolmas runo heijasteleikse erästä mystillistä kristillistä kuvaa:

Olet kuin peili:
samean lävitse kajastaa
valoa jostain
jota et tiedä et tunne.
Kätkitte kalaan,
jumalat, ajattelunne:
turvallisesti,
ajassa, irralla ajasta
vaikene, mutta
ympärillesi kajasta.

Huomenna seestyvää (1953). 36 runoa. Hellaakosken viimeinen runokokoelma tuntuu hänen tasoiselleen runoniekalle lähinnä loppuverryttelyltä. Hellaakoski palaa totuttuun selkeäsävyiseen tunnelmia ja tapahtumia kuvaavaan runoon syventyen tosin lopuksi ajatuksiin siitä mikä on ollut ja mikä on odotettavissa. Jumaluusopillisiin pohdintoihinsa hän palaa selkeimmin runossa Raamatuita, joka sallittakoon tähän loppuun kokonansa:

Raamatuita

Herra, ethän kahlitse siihen raamattuus,
jolla on mustat kannet ja suuri virallisuus.

Onhan tarjolla kirja aivan toinenkin,
joka ei mahdu pöydille, ei lasikaappeihin,

kannet sen avarat niin olkoot kuin on maa,
sisällys niinkuin ilma, joka lintua kannattaa,

sanojen pohjalta huokuu nurmien vihreys,
metsien hämy, ja tuuli, ja ulapan kimmellys,

ihminen mukana olkoon, sitä työtään uurastain,
joka on hänelle suotu, hänelle yksin vain.

Herra, se on hyvä kirja. Mieleeni muistuu nyt:
sitä kun luin, olet aina hymyten nyökännyt.

Näkemykseni Hellaakosken runoudesta syveni ja laveni tämän kirjan lukemisen myötä. Lapsuudenkodissani lausuttiin ja luettiin sitä yhtä Hellaakosken valikoimaa, 50-vuotissynttäreilläni lausuin äitini kanssa yhdessä Lentävän Hollantilaisen (sikäli kuin muistimme). Kirjassa on kaikkiaan 579 sivua, lukemiseen kului pari viikkoa, välipäiviä oli monta. Tilasin kirjan Brahen Antikvariaatista Turusta, kirja oli näpeissäni tilausta seuraavana päivänä.