Laura Latvala: Tummilla oksilla punaiset marjat

Laura Latvala (1921 – 1986) kirjoitti vuonna 1979 julkaistun runoteoksen Tummilla oksilla punaiset marjat. Kirja ei mielestäni osoittaudu kirjallisilta ansioiltaan Pikku-Marjan eläinkirjan veroiseksi. Latvala nimitteleekin eräässä runossaan itseään sunnuntairunoilijaksi. Nimitys viittaa tietenkin hänen päivätyöhönsä sairaalan lääkärinä. Monelta osin kokoelma vaikuttaa hajanaiselta, yhtenäinen linja puuttuu, ellei se sitten ole juuri tämä osapäivärunoilu, joka tuottaa runoja arjen havainnoista maailmanpoliittisiin näkymiin ja lapsista tyhjenevän kodin tunnelmiin. Nimirunon voi hyvällä tahdolla käsittää kuvastavan paitsi alkukesästä valkoisena kukkinutta pihlajapuuta, myös äitiä odottamassa lapsiaan maailmalta kotiin palaaviksi. Pääasiassa kyseessä taitaa kuitenkin olla pihlaja, jonka runsas kukinta tuottaa syksyllä runsaan sadon.

Latvala on selvästikin osallistunut Mukkulan kirjailijakokoukseen, sillä sen tunnelmista kertoo runoilijoitten pyrintöihin vähän hymyillen suhtautuva runo Mukkula 1968. Myös apartheid on kuohuttanut runoilijaa. Hän kirjoittaa, että häpeää olla valkoinen. Tämäntyyppistä yhteiskunnallista tiedostamista, joka ei juuri poikkea muitten vastaavasti ajatelleitten kirjailijoitten näkemyksistä löytyy muutamasta muustakin runosta. Runossa Lego-leikki Latvala kirjoittaa taloista ja uskosta. Tutulle arkkitehdille Latvala antaa luvan piirtää talojaan. Heidän yhteinen kokemuksensa Pietarin reissulta avaa tien seuraavanlaiselle vertauskuvalle:

Muistatko kun näimme yhdessä Iisakinkirkon kivipilarit

ja eräs niistä oli kranaatinsirun raapaisema.

Kuten tuo kirkko minun uskoni seisoo,

haavoittuneena, mutta yhäti uskaliaana

Minulle tulee näistä runoista sellainen olo, että Latvala oli ehkä taiteilija, joka saavutti parhaimman suorituksensa lastenkirjallaan jo runoilijan uransa alkuvaiheessa ja sen jälkeen hän sepitti kivoja pikku runoja silloin tällöin. Hän varmaan tykkäsi runojen kirjoittamisesta ja kun niitä oltiin valmiita julkaisemaan niin mikäpäs hänessä. Luulen, että Latvala olisi saattanut puhjetakin uuteen kukintoon tai ainakin runsaaseen marjasatoon, mikäli hän olisi paremmin voinut keskittyä runoilijan tehtäväänsä. Lyhyt runo Pitäisi loppuu mielestäni kauniin aforistisesti:

– elämä on

epälyyrillisiä runoja.

Tässä pikku kirjasessa on 71 sivua. Lukaisin sen sanotaanko vaikka päivässä. Tämän teoksen myötä päätän Olavi Siippaisen ja Laura Latvalan kirjalliseen tuontantoon tutustumiseni. Olin lainannut vielä Olavi Siippaisen kirjeenvaihdosta kootun teoksen Kirjeitä kirjailijatovereille, mutta se saa nyt jäädä, luen seuraavaksi vaikka Aapelin pakinoita.