Olavi Siippainen & Laura Latvala: Toisillemme

Kirjailija Olavi Siippainen (1915 – 1963) ja hänen puolisonsa, runoilija Laura Latvala (1921 – 1986) kirjoittivat runot teokseen nimeltä Toisillemme, joka julkaistiin vuonna 1965. Siippainen oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin, mutta hän oli runoillut osuutensa jo vuonna 1957 ja omistanut runot Laura Latvalalle. Siippaisen runot muistuttavat minusta perheen pään ajattelun testamenttia, en tiedä oliko Siippaisella kenties käsitys siitä, että hän lähtisi pois huomattavasti ennen puolisoaan. Siippaisen runot vaikuttavat olevan viesti tulevaisuuteen, vaikka hän nimenomaisesti muuta väittääkin. Latvala on nimennyt vuonna 1964 sepitetyt runonsa otsikolla Lamentationes, hänen runonsa soivat kaipuuta ja yksinäisyyttä, niitä on vähän, vain kymmenkunta sivua. Siippaisen runot käsittävät suurimman osan 51 sivuisesta kirjasesta.

Olavi Siippaisen runot ovat uhmakkaita, mahtipontisia, voimakkaita. Ehkä yhdellä sanalla niitä voisi parhaiten kuvailla miehekkäiksi. Ne ovat kuin kädenojennus sille perheenjäsenelle, joka sitä tulevina aikoina kaipaa. Vaikka runot onkin omistettu puolisolle, saavat siinä lapsetkin osansa. Siippainen kirjoittaa ennen muuta pojista ja pojille. Hän vaikuttaa varautuvan tilanteeseen, jossa äiti voisi tarvita isän sanoja ja ajattelutapaa tueksensa kasvattajana.

Mitä Siippainen sitten sanoo? Mitä elämästä nyt yleensä voi sanoa – hän puhuu suurten näkyjen kautta kirjailijan erilaisesta tiestä, puhuu ihmisten maailmasta saalistajien ja saalistettavien maailmana ja totuuden peittelyn tarpeesta, ihmisen epäonnistumisesta menestyksen sattuessa kohdallekin. Minkä arvon lukija laskee isän neuvoille, riippunee lukijasta. Esimerkkinä seuraava katkelma:

Ainoa tärkeä asia miehelle on olla oma itsensä:

pysähtyä aivot viileinä, nähdä peli ja pysytellä syrjässä.

Tärkeätä on nähdä, että vaikka kukaan ei ehdi pysähtyä luoksenne,

kaikki ehtivät – niin pakenevat kuin ajajatkin –

hädässään tai kiihkossaan havaita hänet,

joka rohkeni seistä yksin, kun muut saalistivat tai pakenivat.

Aina toisinaan kuulee mainittavan, että pitäisi vain olla oma itsensä. Minulle sanoivat kurssikaverit yhdellä kurssilla, että ole vain oma itsesi, mutta älä ole sitä ihan niin paljon. Kun olen kulkenut omia polkujani, olen todella saanut olla syrjässä, ei ole ollut vakituista työtä koskaan. Sen Siippainen näillä kirjallisilla fundeerauksillaan kyllä tulee kertoneeksi, että hän on pohdiskellut asioita. Ehkäpä hän onkin tajunnut, että jokainen kumminkin tekee itse omat päätöksensä, eihän toisen puolesta ei voi elää vaikka joskus mieli tekisikin, mutta on kai se silti jännä tietää mitä aikaisemman sukupolven edustaja on asioista tuuminut. Minunlaiselleni täysin ulkopuoliselle lukijalle nämä Siippaisen runot ovat mieshenkilön pohdintaa, joissa näkyy kyllä elämänkokemus, mutta mitään yleispätevää maailmanselitystä en niistä etsiskelisi.

Laura Latvala aloittaa runonsa tyhjän kodin kuvauksella, mustuudella ja yksinäisyydellä. Vähän kerrassaan runonkertoja hakee lohtua siitä, että yhteiset lapset kasvavat tulevaisuutta ja ovat toisaalta siltana menneeseen. Myös ajatus tapaamisesta kuoleman rajan tuolla puolen on lohduttanut runoilijaa.

Kirjassa on 51 sivua. Eilen aloittelin ja tänään sen sitten lopettelin.