Kirjailija
Olavi Siippainen (1915 – 1963) ja hänen puolisonsa, runoilija
Laura Latvala (1921 – 1986) kirjoittivat runot teokseen
nimeltä Toisillemme, joka julkaistiin vuonna 1965. Siippainen
oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin, mutta hän oli runoillut
osuutensa jo vuonna 1957 ja omistanut runot Laura Latvalalle.
Siippaisen runot muistuttavat minusta perheen pään ajattelun
testamenttia, en tiedä oliko Siippaisella kenties käsitys siitä,
että hän lähtisi pois huomattavasti ennen puolisoaan. Siippaisen
runot vaikuttavat olevan viesti tulevaisuuteen, vaikka hän
nimenomaisesti muuta väittääkin. Latvala on nimennyt vuonna 1964
sepitetyt runonsa otsikolla Lamentationes, hänen runonsa
soivat kaipuuta ja yksinäisyyttä, niitä on vähän, vain
kymmenkunta sivua. Siippaisen runot käsittävät suurimman osan 51
sivuisesta kirjasesta.
Olavi Siippaisen runot ovat uhmakkaita,
mahtipontisia, voimakkaita. Ehkä yhdellä sanalla niitä voisi
parhaiten kuvailla miehekkäiksi. Ne ovat kuin kädenojennus sille
perheenjäsenelle, joka sitä tulevina aikoina kaipaa. Vaikka runot
onkin omistettu puolisolle, saavat siinä lapsetkin osansa.
Siippainen kirjoittaa ennen muuta pojista ja pojille. Hän vaikuttaa
varautuvan tilanteeseen, jossa äiti voisi tarvita isän sanoja ja
ajattelutapaa tueksensa kasvattajana.
Mitä Siippainen sitten sanoo? Mitä
elämästä nyt yleensä voi sanoa – hän puhuu suurten näkyjen
kautta kirjailijan erilaisesta tiestä, puhuu ihmisten maailmasta
saalistajien ja saalistettavien maailmana ja totuuden peittelyn
tarpeesta, ihmisen epäonnistumisesta menestyksen sattuessa
kohdallekin. Minkä arvon lukija laskee isän neuvoille, riippunee
lukijasta. Esimerkkinä seuraava katkelma:
Ainoa tärkeä asia miehelle on olla
oma itsensä:
pysähtyä aivot viileinä, nähdä
peli ja pysytellä syrjässä.
Tärkeätä on nähdä, että vaikka
kukaan ei ehdi pysähtyä luoksenne,
kaikki ehtivät – niin pakenevat kuin
ajajatkin –
hädässään tai kiihkossaan havaita
hänet,
joka rohkeni seistä yksin, kun muut
saalistivat tai pakenivat.
Aina toisinaan kuulee mainittavan, että
pitäisi vain olla oma itsensä. Minulle sanoivat kurssikaverit
yhdellä kurssilla, että ole vain oma itsesi, mutta älä ole
sitä ihan niin paljon. Kun olen kulkenut omia polkujani, olen
todella saanut olla syrjässä, ei ole ollut vakituista työtä
koskaan. Sen Siippainen näillä kirjallisilla fundeerauksillaan
kyllä tulee kertoneeksi, että hän on pohdiskellut asioita. Ehkäpä
hän onkin tajunnut, että jokainen kumminkin tekee itse omat
päätöksensä, eihän toisen puolesta ei voi elää vaikka joskus
mieli tekisikin, mutta on kai se silti jännä tietää mitä
aikaisemman sukupolven edustaja on asioista tuuminut. Minunlaiselleni
täysin ulkopuoliselle lukijalle nämä Siippaisen runot ovat
mieshenkilön pohdintaa, joissa näkyy kyllä elämänkokemus, mutta
mitään yleispätevää maailmanselitystä en niistä etsiskelisi.
Laura Latvala aloittaa runonsa tyhjän
kodin kuvauksella, mustuudella ja yksinäisyydellä. Vähän
kerrassaan runonkertoja hakee lohtua siitä, että yhteiset lapset
kasvavat tulevaisuutta ja ovat toisaalta siltana menneeseen. Myös
ajatus tapaamisesta kuoleman rajan tuolla puolen on lohduttanut
runoilijaa.
Kirjassa on 51 sivua. Eilen aloittelin
ja tänään sen sitten lopettelin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti