Laura Ruohonen (s. 1960) on ensi vuonna jonkin aikaa saman ikäinen kuin minä. Lisäksi hän on kirjoittanut paljon näytelmiä ja toiminut muutenkin aktiivisesti ja arvostusta saaden teatterialalla. Luin valikoiman Ruohosen näytelmiä vuonna 2004 ilmestyneestä kirjasta Kuningatar K ja muita näytelmiä.
Olga. (ensiesitys vuonna 1995) Näytelmässä on kaksi päähahmoa ja kahdeksan sivuosaa. Homma pysyy silti kasassa. Kaikki näytelmän henkilöt tukevat mielikuvaa Olgan yksinäisyydestä, myös hän itse. Olga ei ole masentunut ja luovuttanut, vaikka onkin elämästä vieraantunut ja pikkuisen höperö. Hän tutustuu outoon kulkijaan. Rundis on nuori mies, jonka mielestä maailma on sen verran sekaisin, ettei haittaa jos sitä sotkee vähän lisää. Hän elättää itsensä pikku omaisuusrikoksilla ja eräänä päivänä kohdalle sattuu Olga. Näytelmä on näitten kahden asemiinsa kiinnittyneen hahmon kaksintaistelu, jossa voi olla muitakin kuin häviäjiä. Tyly maailmankuva saa aikaan sen, ettei tämä minusta tunnu komedialta, takakansi puhuu hirtehishuumorista. Voi olla, että näyttämöllä toimii paremmin kuin luettuna.
Suomies ei nuku. (2000) Mian perheellä on kätketty salaisuus. Sekopäisyys se ei voi olla, sillä sitä ei saada kätkettyä. Perinnönjakoon ja rakkauslapsiin liittyviä salaisuuksia putkahtelee pintaan joka käänteessä kuin suonsilmästä vettä kumppareihin. Äiti lukee ääneen Mian 8-vuotiaana sepittämän runon raivosta, jolloin Mia ihmettelee mistä äiti on runon saanut, hänen päiväkirjansa kun ovat lapsena hävinneet. Äiti tuumaa, että tuskin siinä mitään kuolematonta kirjallisuutta menetettiin. Tästä tuli mieleen, miten äitini kertoi käyttäneensä nukkenäytelmäni pääkirjaa pönttöuunin sytykkeenä. Niin katosi tuonilmaisiin ensimmäinen teatterityöni Hessu ja Pluto – erottamattomat ystävykset eksyksissä. Siinä oli lopussa mieliinpainuva tehosteosuus, jossa nautittiin kylpyvaahdosta ja vesiväreistä valmistamaani samppanjaa, joka valitettavasti tuhri käsikirjoituksen ja saattoi osin vaikuttaa sen hävittämiseen. Olin tuolloin kymmenvuotias.
Suurin on rakkaus. (1998) Kylläpäs yllätyin iloisesti, kun huomasin, että tämä onkin historiallinen näytelmä, joka sijoittuu isolta osin 1800-luvun loppupuolen Kuopioon. Näytelmä käsittelee Juhani Ahon ja Elisabeth Järnefeltin suhdetta. Tärkeässä sivuosassa on Minna Canth. Käsittääkseni näytelmässä on lainattu ainakin Minna Canthin ajatuksia, joista olen vähäsen lueskellut. Tiedän sen kuvernöörin palatsin, sittemmin lääninhallituksen talon, jossa Järnefeltit Kuopiossa asuivat. Ja Arvid Järnefelt kirjailijana ja muutoinkin Suomen Tolstoina on tullut tutuksi. Tosi kiva näytelmä!
Kuningatar K. (2003) Kuningatar Kristiina katsoo silmiin kaivossa elävää ankeriasta. Ankerias on kai kömpinyt merestä kaivoon ja elää sinne suljettuna. Kristiina eli hoviin suljettuna, kunnes muutti paavin luo ja makaa nyt Pietarinkirkon kryptaan suljettuna. Ihan turhan monimutkainen näytelmä minulle. En tiennyt, että ankeriaat voivat vaihtaa sukupuoltaan. Kirjailija kertoo, ettei lapsena tykännyt Kristiinasta. Minä kuulin hänestä vasta yläasteella tai lukiossa. Kaverini yritti luntata historiankokeissa katselemalla minun vastauksiani Kalmarin unionista, mutta luki väärin ja kirjoitti kuningas Kristianin sijasta kuningatar Kristiinasta.
Kirjan lopussa Laura Ruohonen kertoo näytelmien synnystä. Kuningatar K:sta on kuulemma tehty kuunnelma, se vaikuttikin kuunnelmalliselta. Hän väittää myös, että näytelmiä on vaikea lukea. Minusta näytelmissä vaikein luettava ovat yleensä näyttämökuvaukset, jotka tuntuvat turhilta. Hyvässä näytelmässä kaikki pitää löytyä vuorosanoista, maisemia ja sisätiloja varten on riittävässä määrin proosaa.
Kirjassa on 224 sivua. Sain sen luettua parissa päivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti