Urpo Huhtanen: Tuuli kääntyy pohjoiseen

Kuvittaja ja graafikko Urpo Huhtanen (1935 – 2011) tuli minulle tutuksi Samuli Paulaharjun kirjan Tunturien yöpuolta kuvittajana. Samaa upeasti yksityiskohtia kunnioittavaa graafista kuvitusta on runsaasti tarjolla myös Huhtasen omaan tekstiin perustuvassa, vuonna 1988 julkaistussa teoksessa Tuuli kääntyy pohjoiseen, alaotsikkona Merkintöjä ja impressioita eräältä ajanjaksolta Lapissa. Kyseessä on matkakirja, joskaan ei välttämättä ihan perinteisessä merkityksessä. Huhtanen kertoo kuukausien pituisesta oleskelustaan Lapissa, jossain Lemmenjoen liepeitten erämaissa, pienessä talossa. Kirjassa liikutaan paljon metsissä, vaarojen rinteillä ja vesillä, eräkirjasta voidaan hyvin puhua.

Kirjassaan Huhtanen kertoo saapumisestaan talolle. Seutu ja ihmiset ovat hänelle entuudestaan tuttuja, samoin paikallinen elämäntapa, jossa luonto on vahvasti läsnä kaikkina vuodenaikoina. Etäisyydet ovat pitkät, lähin naapuri asustelee parinkymmenen kilometrin päässä. Tästä huolimatta Huhtanen kylästelee naapureittensa luona ja saa myös itse vieraita. Lapin asukkaitten elämä kulkee ennalta määrättyjä teitään siellä tiettömien taipaleittein takana, he-heh. Erilaiset kulkureitit, keinot, peittyvät talvisin paksuun lumeen. Silloin on kulkijalla viisainta olla tarkka näkemys alueesta ja oikeanlainen ajoitus, sillä Lapin talvessa valoa ei riitä kovin pitkäksi aikaa. Perille on parasta löytää ennen kylmää yötä.

Lapin väki hoitaa poroja, kalastaa, joskus jahtaa karhujakin. Työnteon ohessa vieras otetaan vastaan ja häntä jututetaan, pyönävellit keitellään ja pyydetään yöpymään. Seudulla asuu muitakin muualta tulleita, Huhtaselle rakentaa saunan Nilsiän sydänmailta Lappiin päätynyt entinen savottamies, Ville. Luonnon elämän seuraaminen on ilmeisesti mukaansa imaisevaa ajanvietettä, kuten seuraavasta lukukappaleesta selviää:

Vuodenajat, luonnonvoimat... olla lähempänä niitä, vai paossako jotakin. Kun tuntikausia tuijottaa ikkunasta järventakaisen vaaran rinnettä, on vain hyvä ja levollinen olo. Päässä ei risteile kysymyksiä.

Kirjeissään ystäville ja vähän muillekin Huhtanen pohtii miksi ylipäätään tuli lähteneeksi Lappiin. Oliko kyseessä pako vai Seitsemästä veljeksestä tutun Taula-Matin eräkertomusten hohde vai halu tyhjentyä ajatuksista ja toisaalta avautua todellisuudelle:

Jonkinlainen flegmaattinen, imbesilli piirre ilmiössä minä, on tullut tyrkylle. Teoreettinen ajatus ei saa ulottuvuuksia. Riittää kun haistaa, näkee ja kuulee. Niin ja ruoka tietysti maistuu.

Kirjassa nautitaan useita yksinkertaisia aterioita, jotka on tarkoitettu tyydyttämään ihan aitoa nälkää ja antamaan voimia. Kuvien ja kertomusten myötä Huhtanen tarjoaa lukijalle pelkistetyn, musta-valkoisen näkymän todellisuuteen, jossa pieni ihminen vielä elää luonnon keskellä, sopusoinnussa muitten elävien kanssa – niin ja kuolleitten kanssa myös. Sillä Lapin tarinoihin kuuluvat oudot kohtaamiset syrjäisillä yöpymispaikoilla. Mutta on kirjassa huumoriakin, sellaista hiljaista, tahallaan kätkettyä, niin kuin se, että joessa on isot hauit, kun aina koskipaikoissa veneen pohjaa käyvät koputtelemassa.

Kirjassa on 181 sivua ja paljon upeita kuvia. Lukaisin sen kolmessa päivässä. Vieläköhän ennätän yhden kirjan rääpäistä huhtikuun aikana, saisin kympin täyteen?