Henrik Meinander: Suomen historia

Henrik Meinander (s. 1960) on esiintynyt toisinaan television Suomen historiaa käsittelevissä ohjelmissa kommentaattorina. Koska hän on vaikuttanut järkevältä ja asialliselta puhujalta, halusin lukea hänen vaikutelmiaan ja näkemyksiään Suomen historiasta. Samalla arvelin tasapainottavani oman blogeeraamiseni hullunhauskaa meininkiä asiallisen Meinanderin harkituilla ajatuksilla. Kuopion kirjastosta löytyi teos Suomen historia, joka ilmestyi ruotsiksi ja suomeksi vuonna 2006 ja uusimmilla tapahtumilla täydennettynä vuonna 2014. Suomentaja on Paula Autio.

Porvoon Linnamäellä voi nähdä muinaislinnoituksen juoksuhautoja.

Teos alkaa Suomen esihistoriasta, siis ajoista, joilta ei paljon dokumentteja löydy. Ruotsin ja Venäjän vallan aikain läpi kuljetaan Suomen itsenäistymiseen, sotiin, hyvinvoinnin kukoistukseen ja Euroopan unioniin. Kun kaikki tämä saadaan kerrottua 316 sivun mittaisessa teoksessa ja vieläpä väljästi ja kuvien kera, on kyseessä historian kirja, joka on kuin minunlaiselleni laiskalle lukijalle tehty. Laiskuushan johtaa usein asiain pelkistämiseen, pelkistäminen taas sopii lukijan lisäksi myös kirjoittajalle, joka tahtoo sanoa asiansa ilman koreilevaa kielenkäyttöä ja muita rönsyilyjä.

Ohtaansalmessa kulki Täyssinän rauhan (1595) raja.

Meinander tekee kirjallaan minuun vaikutuksen samalla tavoin kuin tv-esiintymisillään. Nykylukijalle voi kertoa Henrik Gabriel Porthanista jotain säväyttävää, sen sijaan ei ole tarpeenkaan selittää ihmisille mikä on radio tai televisio – niitten osalta voi ryhtyä suoraan kertomaan millaisia mullistuksia ihmisten elämässä ne saivat aikaan. Kirjassa kerrotaan Porthanin huomanneen retkillään sisä-Suomeen, että olikin olemassa kaksi hyvin erilaista Suomea: toisaalta rannikoitten kulttuuriseudut ja toisaalta sisämaan suuret järvi- ja metsäseudut, joissa harvalukuinen väestö oli säilyttänyt vanhoja tapojaan ja murteitaan. Tämä teema pysyy teoksessa mukana pitkin matkaa, joskin asioita tarkastellaan ymmärrettävästi kulttuuriseutujen näkökulmasta. Pienen ihmisen elämääkin käsitellään, itse olisin toivonut rahtusen verran enemmän huomioita vapaaehtoisjärjestöjen, esim. Marttojen työlle kansanvalistuksen, kuten puutarha- ja kasvimaaviljelyn edistäjinä.

Suomen muinainen pääkaupunki Turku, Åbo.

Kirjan kerronta on ilmavaa, juttuihin ei juututa pitkiksi ajoiksi vaan asiasta edetään toiseen. Meinander tuo melkeinpä rivien välissä esiin näkemystään niistä kehityiskuluista, joista historia kehkeytyy. Sattumanvaraisuus, erilaiset ketjureaktiot saattavat ratkaista kansan kohtalon pitkäksi ajaksi. Hallitsijat pelaavat pelejään kulisseissa, mutta pasianssi ei aina mene kuten he olivat tuumanneet. Silti voi käydä niin, että Ruotsi saa Suomen tilalle Norjan ja Venäjälle jää käteen Suomi. Kaiken huippu on se, että Suomi selviää tästä pelistä voittajana! Ainakin torjuntavoittoja voi tulla ja saadaan sentään Porkkala takaisin.

Juoksuhautoja savolaispihalla 2018. Valkoista ja punaista, kulmalla mustat käsiaseet.

Tykkäsin siitä miten kirjassa esitellään presidentti Mauno Koiviston varovaisia kantoja Baltian maitten itsenäistymispyrkimyksiin. Koivisto oli huomauttanut, että Suomen kannatti pysyä idänpolitiikkaansa vahingoittavien selkkausten ulkopuolella eikä olisi ollut vastuullista kärjistää ristiriitaa, ellei aseellisen selkkauksen syntyessä ollut itse valmis antamaan sotilasapua.

Meinander on jakanut Suomen historian yhdeksään lukuun, joista ensimmäisen luvun aiheena on esihistoria, kolme kertoo Ruotsin vallan ajasta, kaksi autonomian ajasta ja kolme viimeistä käsittelee Suomea valtiona. Kirja noudattaa aikajärjestystä, jota lukujen sisällä hieman kelaillaan. Koska kukin luku on noin 30 – 40 sivua pitkä, luin aluksi luvun päivässä, lopussa sitten vauhti kiihtyi, kun aihe kävi tutummaksi ja puolet luin parissa päivässä. Oeskoon tässä viikko männynnä lueskellessa ja lumitöitä tehhessä. Kiva kirja!

Kirottu kaupunki – Suomalaisia länkkäreitä 1820 – 2010-luvuilta

Vuonna 2016 julkaistiin Juri Nummelinin toimittama antologia Kirottu kaupunki – Suomalaisia länkkäreitä 1820 – 2010-luvuilta. Teoksen alussa Juri Nummelin kertoo lännenkirjallisuuden alkuvaiheista ja sen eurooppalaisista juurista sekä tietenkin kirjan aiheena olevasta suomalaisesta villin lännen kirjallisuudesta. Tämän lisäksi jokaisen kirjassa julkaistun kertomuksen kirjoittaja esitellään lyhyesti kertomuksen yhteydessä. Kirja sisältää kaksikymmentä kertomusta yhteensä yhdeksältätoista kirjoittajalta, joten en kehtaa kertoa ihan kaikista erikseen, tulisi turhan pitkät selitykset.

Monet kertomuksista ovat ennen muuta kiinnostavia lajityyppinsä varhaisina edustajina. Ensimmäisenä kirjassa on lyhyt, sanomalehdessä vuonna 1825 julkaistu Tarina, jonka kirjoittajaa ei tunneta. Kieli on tietenkin vanhahtavaa, mutta Indiani siinä opastaa walkosta käyttäytymään oikein avunpyytäjää kohtaa. Fredrika Runebergin (1807 – 1879) kirjoittama, aluksi vuonna 1857 lehdessä ilmestynyt Indianens qvinna (Intiaanivaimo) kertoo runollisen tarinan intiaanipäällikön vaimosta, joka pysyy uskollisena silloinkin, kun ukko hänet jättää. Julius Krohnin Kuun tarinoista, vuodelta 1860, on mukana Delawaren suomalaismetsiin sijoittuva siirtolaiskuvaus. Nimimerkki Ernesti Turvamäki julkaisi kolmen lännenkertomuksen sarjan vuonna 1891. Kyseessä ovat kuitenkin lyhennelmät ulkomaisista teoksista. Intiaaneista käytetään nimitystä intialaiset. Sen sijaan Alexandra Gripenbergin vuonna 1894 julkaistu intiaanikertomus Valkea lilja lienee kirjoittajan omaa sepitettä. Konni Zilliacuksen minämuotoinen kuvaus Buffalo Billistä lukeutuu varmasti sepitteiden joukkoon, kertomus ilmestyi sanomalehdessä, julkaisuvuotta ei mainita, lienee 1890-luvulta. Arvid Lydeckenin kertomus Montezuman aarteet, vuodelta 1915, sijoittuu Meksikoon, jossa seikkailee kaksi suomalaisveljestä.

Lydeckenin kertomuksen jälkeen hypätään kirjassa toisen maailmansodan seudun teksteihin. Lajityyppi vaikuttaa jo tuolloin saaneen niitä vakiintuneita muotoja, joita tavattiin sittemmin yleisesti kioskikirjallisuuden piirissä. On huumoria, säälimätöntä juonittelua, pyssyjen pauketta ja ratsastelua. Ajanjaksolta on mukana kaksi kertomusta Reino Helismaalta, niistä paremmin minulle maistui kahdesta kullankaivajasta kertova Kaksi vanhaa taikinanjuurta, vuodelta 1940. Vaatimattomissa oloissa yhdessä asuvien ja työtä tekevien miesten kärsivällisyyttä koettelee mm. molempien sinnikkäästi jatkama, mutta lähinnä melua tuottava musiikkiharrastus.

Joni Skiftesvikin vuonna 1984 julkaistussa kertomuksessa Kuolemaantuomitun kotiinpaluu jatketaan samoilla linjoilla, joskin mukaan ilmestyy päähenkilön taustatarina, joka on selvästi mielenkiintoisempi kuin karmiva henkiinjäämistaistelu. Harri Erkin vuonna 2006 ilmestynyt Hyinen kehto, kertomus länteen matkaavasta pariskunnasta, jonka vankkuri on juuttunut lumiseen vuorisolaan, on minulle turhan tuhtia tavaraa. Sen sijaan yllätyin mieluisasti Totti Karpelan (1940 – 2015) vuonna 2006 julkaistusta kertomuksesta Maine ja kunnia. Siinä taparikollinen tuntee maan polttavan jalkojen alla ja pakenee, kunnes hänelle tehdään outo ehdotus.

Tämä suomalaista lännenkirjallisuutta esittelevä antologia on mielenkiintoinen pulahdus alan pariin. Ehkä vielä jaksan jossain vaiheessa kokeilla Simo Penttilää, joka ei tässä teoksessa ollut mukana julkaisulupien puuttumisen vuoksi.

Kirjassa on 215 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä. En löytänyt muita blogiarvioita, vaikka kyseessä on tuore julkaisu.

G. S. Wettenhovi-Aspa: Kalevala ja Egypti

Vuonna 2017 ilmestyi Salakirjat-nimisen kustantamon toimesta uudelleenpainatettuna G. S. Wettenhovi-Aspan (1870 – 1946) teos Kalevala ja Egypti, alaotsikon mukaan:

Riemujuhlajulkaisu Kalevalan satavuotispäiväksi 18 28/II 35 – 19 28/II 35. 

Teos on toinen osa Wettenhovi-Aspan Suomen Kultaisesta Kirjasta. Sain sen lukaistuksi sopivasti näin Kalevalan päiväksi.

Tutustuin ensi kertaa Wettenhovi-Aspan teorioihin suomalaisten ja egyptiläisten yhteisestä alkuperästä, kun pari vuotta sitten luin hänen kirjoituksensa vuoden 1927 Lipeäkalasta. Tuolloin en ollut ihan varma kirjoittiko hän vakavissaan vaan enimmäkseen leikillään, pidin näet Lipeäkalaa vain jouluisena huumorikirjana. Nyt lukemassani teoksessa Wettenhovi-Aspa osoittaa sellaista paneutuneisuutta asiaansa, ettei parkkiintuneinkaan humoristi pystyisi siihen ihan vitsailematta.

Kirja on omistettu Kalevalan kokoajalle Elias Lönnrotille. Alkupaloina lukijalle tarjoillaan Eino Leinon myönteinen arvio Wettenhovi-Aspan näytelmästä Lördagsqvällar (vuodelta 1917), suomeksi Lauantai-iltoja. Näytelmä kertoo Elias Lönnrotin ja kumppaneitten Lauantaiseuran vaiheista ja huipentuu Lönnrotin tohtorinväitöstilaisuuden jälkeen näytelmässä pidettyihin juhlapuheisiin, joissa vaivihkaa nousevat esiin Wettenhovi-Aspan teoriat Suomen kansan muinaisuuden vaiheista.

Wettenhovi-Aspa oli sitä mieltä, että suomalaiset ovat asuneet muinoin Egyptissä ja jääkauden päätyttyä vaeltaneet sieltä Euroopan kautta ilmastonmuutospakolaisina (Egyptin sää näet muuttui liian kuumaksi) tänne Suomen raukoille rajoille. Näitten valtasuomalaisten oleskelusta Egyptin mailla kertovat Wettenhovi-Aspan esiin nostamat paikannimet, egyptiläisten jumalien nimet ja mytologioissa havaittavat yhteneväisyydet.

On huomattava, että vaikka edellä kerrottu ajatusrakennelma saattaa säikäyttää varovaista lukijaa, on Wettenhovi-Aspa nähnyt melkoisesti vaivaa kantojensa todistelemiseksi. Hän on perehtynyt muinaisen Egyptin tapoihin, sanastoon, hieroglyfeihin, uskontoon, maantieteeseen jne. Silti hänen löytämänsä näyttö suomalaisten muinaisuudessa Egyptissä tuo mieleeni vanhan pakinan, jossa suomalainen ja egyptiläinen äityvät väittelyyn siitä, ovatko pääskyset egyptiläisiä vai suomalaisia – lopulta suomalainen pääsee voitolle huomauttamalla, että Egyptin pääskysetkin ovat syntyneet Suomessa! Mielestäni sama roplematiikka pätee esim. muinaisten mytologioitten ja ikivanhojen maailman syntytarinoitten suhteen. On luultavaa, että tarinat ovat kiertäneet maailmalla tietäjien ja kertojien välillä kuin pääskysten siivin ja jälkeenpäin on vaikea osoittaa, mikä niitten synnyinpaikka on – jos niillä sellaista on varsinaisesti ollutkaan, sillä jo Kalevalankin kertomuksista lienee löydetty monenmoisia versioita.

Wettenhovi-Aspan kirjan kiehtovuus ei minusta laimene sen vuoksi, että päätelmien perustelut kuulostavat paikoin melko epätieteellisiltä. Kirjan mukaan Niilistä ovat peräisin sellaiset suomalaiset paikannimet kuin Nilakka (järvi Pielavedellä) ja Nilsiä (Kuopioon hiljattain liittynyt paikkakunta). Sana pyramidi on kuulemma muunnos valtasuomen kielen sanoista pyhät raamit. No, ehkä ei ole. Toisaalta aika hauskoja säväreitä nuo ajatukset aiheuttavat! Ajatuksilla leikittely on oikeasti viihdyttävää ja Wettenhovi-Aspa on todella nähnyt vaivaa samankaltaisuuksien löytämiseksi. Tykkäsin erityisesti hänen esiin nostamistaan yhteyksistä suomalaisten käsityökoristeitten ja egyptiläisten hieroglyfien välillä. Kirjan kuvitus on mielestäni upea, Wettenhovi-Aspan piirrokset tekevät vaikutuksen.

Kirjassa on 151 sivua. Sen lukemiseen kului minulta kolmisen päivää.

Mehis Heinsaar: Herra Paulin aikakirjat

Virolainen Mehis Heinsaar (s. 1973) kirjoitti vuonna 2001 julkaistun fiktiivisen teoksen nimeltä Härra Pauli kroonikad. Vuonna 2003 ilmestyi Mika Keräsen teoksesta laatima suomennos nimellä Herra Paulin aikakirjat. Luin sen Viron satavuotispäivän kunniaksi. Tosin sata vuotta tuli Virolla täyteen jo lauantaina, pari päivää sitten. Nyt on kumminkin minun oma syntymäpäiväni, joten kunhan kuluu 43 vuotta, olemme samanikäisiä, Viro ja minä, paitsi että Viro on silloin 43 vuotta ja kaksi päivää vanhempi kuin minä.

Herra Paulin aikakirjat on erikoinen luettava. Suomennoksen on kustantanut Absurdia. Teoksen kuvaillaan olevan ihan omaa genreään. Höyhenpeitteessä on nähtävissä fantasiaa, surreaalia sekä absurdia vivahdetta, siipipeileissä vilahtavat myös vertauskuvallisuus ja filosofinen metafysiikka. Kirjaa voi kuvailla romaaniksi, sillä se kertoo tarinan herra Paulista, aloittaen hieman ennen luomista ja lopetellen vähän maailmanlopun jälkeen.

Kirja jakautuu kolmeen osioon, jotka ovat nimeltään Herra Paul ja Tietämättömyyden akatemia, Keskustelut aikahuoneessa ja Herra Paulin anatomia. Nämä osiot jakautuvat pienempiin lukukappaleisiin, joilla on kullakin selkeä aiheensa, olkoonkin että lukijalle ei ole tehty aina liian itsestään selväksi mikä se aihe tutuin termein määriteltynä mahtaa olla. Toisinaan nämä lukukappaleet johtavat hauskoihin tilanteisiin ja sattumuksiin, toisinaan ne jättävät lukijan surullisen turhuuden mielialoihin, ainakin tämän lukijan tässä.

Minulle helpointa on kun esitän asian katkelman avulla. Katkelma on loppu lukukappaleesta nimeltä Mikä on elämän tarkoitus? Ennen kuin lukukappaleessa on loppuun asti edetty, herra Paul on päässyt valaistuksen tilassa paratiisilliseen ympäristöön, jossa kaikki tietävät kaiken ja ovat aina oikeassa, olkoonkin että varsin yksinkertaisissa kysymyksissä. Sieltä hän on kuitenkin poistunut sattumuksen seurauksena talvipakkaseen, puistoon, jossa pieni tyttö ojentaa hänelle saappaat ja talvitakin:

”Mikä on elämän tarkoitus?” hän kysyi sitten pikkutytöltä. Tyttö kohautti hartioitaan ja hyppelehti nauraen lumista puistokatua eteenpäin. Herra Paul katsoi tytön perään niin kauan, kunnes häntä ei enää näkynyt.

”Ehkä hän on oikeassa”, hän ajatteli.

Esimerkiksi hauskasta tarinasta saa kelvata lukukappale, jossa herra Paul leikittelee ajatuksella, että hän olisi Kristoffer Kolumbus. Tällä ajatuksella herra Paul leikitteleekin ehtimiseen. Se minua erityisesti hauskuuttanut leikittely kertoo siitä miten Kristoffer Kolumbus loikoiltuaan päivät pitkät sängyssään haaveilemassa ihmisten elämän parantamisesta, keksiikin lopulta jotain ja nousee sängystä. Hän haluaa kaunistaa rumien ihmisten elämää ja valmistaa roppakaupalla haalareita. Haalareitten pintaan hän sirottelee multaa ja kylvää multaan kukansiemeniä sekä vielä ompelee päälle harson, etteivät siemenet karisisi. Hän kutsuu kaikkien kaupungin kadunkulmien rumat ihmiset luokseen ja vaatettaa heidät haalareilla. Hän lämmittää uunit ja antaa heidän olla pari viikkoa huoneessaan itämässä. Kun huoneessa lainehtii kukkameri, hän käy sijoittelemassa rumat ihmiset (joitten kasvotkin ovat haalareitten ja sitä tehen sitten kukkien peittämät) kadunkulmiin kaunistamaan kaupunkia ja keräämään ohikulkijain ihastelevia katseita. Eikö olekin hauskaa!

Luin kirjan ehkä neljässä päivässä olympiakisoja lopetellessa. Kirjassa on 151 sivua. Muista blogeista poimin seuraavan lukukokemuksen: kirjakko

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Elokuvakriitikko ja toimittaja Pertti Avola kirjoitti vuonna 2017 julkaistun teoksen Ruutia valkokankaalla alaotsikkona Elokuvien villi länsi. Kirjassa Avola kertoo villin lännen elokuvista oman näkemyksensä sävyttämänä.

Avolan näkemys villin lännen elokuvista tai westerneistä, kuten hän tapaa kirjoittaa, hahmottuu lukijalle vähän kerrassansa. Ilmeisesti aito ja alkuperäinen western on draamaelokuva, joka linkittyy mieluiten todelliseen Yhdysvaltojen läntisten osien valloituksen historiaan. Historiallisista tosiseikoista poikkeaminen on hyväksyttävää mikäli se tehdään sellaisten ratkaisujen myötä, jotka kohottavat elokuvan taiteellista arvoa. Niinpä Avola kohottaa westernien arvoasteikossa korkealle sellaiset elokuvat kuten Howard Hawksin ohjaama Punainen virta (Red River, 1948), John Fordin Aavikon laki (My Darling Clementine, 1946) ja Sergio Leonen Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West, 1968). Mainitsen nämä, koska ne ovat omiakin suosikkejani.

Avola pitää westerneistä, jotka pysyvät lajityypin raameissa samalla kun ne noudattelevat tunnettuja tosiseikkoja. Lajityypin tarkkojen rajojen sisään eivät nähtävästi Avolan mukaan lukeudu komedialliset länkkärit kuten Tom Deyn ohjaama Shanghai Noon (vuodelta 2000) tai John Landisin Kolme kaverusta (Three Amigos, 1986). Myöskään kirjassa mainittujen seuraan eivät ole mahtuneet musiikkiesitysten sävyttämät ja viihteelliset elokuvat kuten Elliot Silversteinin Paukkurauta-Kati (Cat Ballou, 1965) tai oma suursuosikkini Howard Hawksin Rio Bravo (1959).

Parasta Avolan teoksessa on sen miellyttävän selkeä ja toimittajamaisen ripeästi etenevä kerronta. Elokuvakirjoihin usein eksyvä puuduttavuus puuttuu kokonaan, asiakokonaisuudet esitellään tehokkaasti ja informatiivisesti, mutta silti lukukokemus pysyy koko ajan miellyttävänä. Jäsentely on erinomaisen selkeä, Avola nostaa westernien teemoista esiin karjanajot ja cowboyt, lainsuojattomat ja heidän jahtaajansa sekä intiaanien, meksikolaisten ja mustien aseman elokuvissa. Oman lukunsa saavat myös italowesternit (joita itse en oikein viitsi katsella Huuliharppukostajaa lukuunottamatta) sekä westernien välittämä kuva Yhdysvaltain lännen todellisesta historiasta. Pieninä, aukeaman mittaisina tietoiskuina esitellään westernien ikonisia seikkoja: karjanajoreitit, rajaseudun käsite, farkkujen historia, rodeo, Colt Peacemaker, Pony Express, rautatiet ja kullankaivajien kaupunki. Erinomainen kuvasto tukee kerrontaa, varsinkin lännen todellisten asuttajien kuvat ovat mieleeni.

Pikku katkelmana tekstistä tarjoilen seuraavan:

Henkilöhahmojen muuttuessa moniulotteisemmiksi myös westernien välittämä ajankuva alkoi olla realistisempi. Kyse ei ollut kuitenkaan samanlaisesta arvojen romahduksesta, jonka italowestern toi lännenelokuvaan 1960-luvulla. Punaisen virran moraaliset asetelmat ovat selkeitä, vaikka henkilöiden ristiriidat niihin heijastuvatkin.

Sama arvostus ristiriitaisia, karheita henkilöhahmoja kohtaan välittyy muutenkin Avolan arvioista. Hän ei vaikuta toivovan elokuvalta musta-valko-astelmaa vaan nauttii moraalisten asetelmien vaihtelusta kuvatuissa henkilöhahmoissa.

Oikein kiva kirja. Sivuja 205, lukaisin läpi viidessä päivässä.

Muista blogeista löytyvät seuraavat arviot:

Tarukirja, Donna mobilen kirjat ja Ruudinsavun juttuja.

Konni Zilliacus: Taavetti Anttilan kohtalo ja muita kertomuksia Amerikan suomalaisten elämästä

Konni Zilliacus (1855 – 1924) kirjoitti teokset Utvandrarehistorier (vuonna 1892) ja Nya utvandarehistorier (vuonna 1897). Ilmeisesti ainakin näistä kahdesta teoksesta poimittiin kertomukset suomen kielellä vuonna 1898 ensimmäistä kertaa ilmestyneeseen teokseen Taavetti Anttilan kohtalo ynnä muita kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä. Suomennoksen laati Juhani Aho. Luin vuonna 2017 ilmestyneen uuden painoksen em. suomennoksesta.

Vaikka tämä on ensimmäinen lukemani Konni Zilliacuksen teos, en silti malta olla runoilematta, että olisi varmaankin liioittelua väittää Jack Londonin olevan Ameriikan Konni Zilliacus, mutta sen sijaan hyväksyisin kevyesti, jos Konni Zilliacusta kutsuttaisiin Suomen Jack Londoniksi. Näitten kirjailijoitten kertomuksissa on paljon samaa henkeä, samoja aihepiirejä.

Londonin tavoin Zilliacus kirjoittaa Ameriikan maata kiertävistä työtä etsivistä miehistä, kullankaivajista ja erinäisin epämääräisinkin keinoin elantonsa hankkivista hemmoista. Parissakin Zilliacuksen tekstissä mainitaan kierittely tervassa ja höyhenissä. Intiaanit ja heidän kohtalonsa ovat esillä molempien teksteissä. ”Villin lännen” katoaminen ja todellisten erämaitten ja preerioitten muuttuminen osaksi säädeltyä yhteiskuntaa mainitaan näyttävästi jo po. valikoiman ensimmäisessä tekstissä, nimikertomuksessa Taavetti Anttilan kohtalo. Kertomuksella on vuoden 2017 painoksen mukaan laskien reilun kuuden sivun pituinen johdantojakso, jossa Zilliacus kuvailee Ameriikan saloseutujen ja preerioitten elämää ja sen muuttumista. Tämä johdanto on kertomuksen hienointa ainesta, tuntuu, että suomentaja Ahokin on sen myötä parhaimmillaan. Kirja kannattaa lukaista jo kyseisen johdanto-osan takia. Laitanpa esille näytteen, kun kerran eivät tekijänoikeudet rajoittane asiaa enää tätä nykyä:

Se romanttinen seikkailuelämä, joka loi rajamaan elämään niin viehättävän tarumaisen valon, se on melkein kokonaan kadonnut, mutta vaaroja ja vaivoja tarjoaa rajamaa vielä tänäkin päivänä yllin kyllin. Hurja, kiihottava, huumaava kilpailu elämästä ja kuolemasta on siellä lakannut, mutta taistelu toimeentulosta, kireä, jokapäiväinen ponnistus luontoa vastaan, on yhtä kova tänään kuin ennenkin, vieläpä kovempikin niille, joilla tuskin on muita aseita tai varustuksia mihin luottaisivat kuin sitkeät jänteet ja jäsenet ja lannistumaton kestävyys.

Jokunen sananen jokaisesta kirjan kertomuksesta:

Taavetti Anttilan kohtalo. Suurenmoisen johdattelevan osion jälkeen Zilliacus kertoo sadunomaisen tarinan suomalaismiehestä, joka löytää preerialta pienen tyttösen kuolleen äitinsä vierestä ja päättää ottaa tytön hoitaakseen.

Elias Möykän Amerikan matka. Köyhä ja vähääntyytyvä mies kohtaa Amerikan-laivalla kalajokisen naisimmeisen ja kaksi yksinäistä toisiinsa tarraa.

Eversti Beckbridge ja hänen gorillansa. Ravakkaa huumoria sisältävä minä-muotoinen kertomus, jossa terva ja höyhenet mainitaan ensimmäistä kertaa. Eversti Beckbridge vaikuttaa olevan tuttu jo jostain aiemmasta kertomuksesta.

Kun Eerikki Käykkä särki pankin. Seikkailut ev. Beckbridgen seurassa jatkuvat. Uutena tuttavuutena suomalainen cowboy.

Pastori Lahti. Pieni suomalaispaikkakunta Minnesotassa saa ristikseen pastorin.

Antti Ulukka. Huumorin ja tragikomedian välillä taiteilu jatkuu tässä kertomuksessa jurosta ja tasatahtisesta kuusamolaisesta työkoneesta Costa Rican ratatyömaalla.

Oikein mukava oli tutustua tähän Suomen Jack Londoniin. Pitää nyt katsella löytyisikö häneltä kohtuullisella vaivannäöllä vielä muuta samanhenkistä luettavaa.

Tässä kirjassa on 152 sivua. Luin sen parissa päivässä. Lumitöitäkin tuli huhkittua.

Janne Huilaja: Hevonen

Janne Huilaja (s. 1961) kirjoitti vuonna 2013 julkaistun novellikokoelman nimeltä Hevonen. Luin sen, koska Huilajaa oli netissä suositeltu, lisäksi kirja oli tarjouksessa. Vaikuttivat Huilajan novellit koko lailla kotimaisilta novelleilta, joissa käsitellään nuorten miesten maailmaa. Sijoittuvat pohjoiseen. Huilaja on novellien julkaisun ajankohtaan ollut nuorempi kuin minä, nyt olemme samanikäisiä.

Muutama sananen jokaisesta novellista:

Hevonen. Oikein mainio novelli, joskin hieman erkanee kokoelman yleisestä nuorten miesten maailmasta, sillä päähenkilö on naimisissa oleva kirjoittaja, joka elää työttömyysavustusten lisäksi vaimonsa palkalla. Lapsiakin perheeseen kuuluu. Tälle kerronnalle olisin toivonut jatkoa.

Minä. Pienessä kylässä asuva nuori mies hakee jatkopolkuja elämänsä keväässä.

Väisäsen pojat. Opettajan kurittomat pikku-oppilaat järjestelevät yllätyksiä. Aika kiva.

Juhannusloma. Nuoret miehet juovat, oksentavat ja isottelevat suviyössä.

Turistit. Keskikaljabaarin ympärillä pyöriskelevä kuvaus nuorista miehistä ja parista keski-ikäisestä naisesta. Niin ja saksalaisista turisteista.

Pieni armeijasikermä.

(aamu). Varusmiesalikersantti kertoo alokasryhmänsä ensimmäisestä aamusta.

Heitti vittuilemasta. 30 km:n ahkionvetokisa koituu kohtalokkaaksi. Minulle oli aika kova homma jo vastaavanpituinen hiihtomarssi sotilasvalalle.

Kesäaikaan. Reserviläisiä väijyvä sissiosasto kohtaa varusmiespalvelun ulkopuolisen todellisuuden.

Hiljainen mies. Muistan omasta varusmiespalveluksestani nämä kaasunaamari- ja napalm-harjoitukset, joista laistoin todella sulavasti.

Hillastaja. Kadonnutta etsivät varusmiehet löytävät kadonneen.

(ilta). Varusmiesalikersantti kertoo alokasryhmänsä ensimmäisestä illasta. En itse edennyt edes korpraaliksi, joten olin aina ottavana osapuolena. Ei oikein naurata vieläkään.

Kesämestari. Novellissa on hieno tunnelma. Tarinan kehittely antaa odottaa hieman mystisempää ratkaisua. Aidosta kyläkoulun kuvauksesta täydet pisteet.

Erina. Väkivallanteon uhrin kohtalon tiimoilta rakennettu tarina jättää aika ristiriitaiset fiilikset tähän lukijaan.

Kohmelopäivä. Myös tämä novelli huipentuu väkivaltaiseen ratkaisuun. Muitakin mahdollisuuksia tulisi mieleeni.

Kiitos käynnistä. Lapin autoreissun tunnelma tuntuu tutulta. Ihan kaikkiin ei se hulluus iske edes muutamalla käynnillä. Mutta pullat kahvilassa on tosi hyviä!

Novellikokoelma käynnistyy ja loppuu perhekeskeisen novellin merkeissä. Ne olivat minun makuuni parhaimmat kokoelman kertomuksista, myös Kesämestarin tunnelma tuntui kiehtovalta. Armeijanovellit toivat oman varusmiespalveluksen ajat mieleen, ei kaikilta osin ihan kivalla tavalla.

Niinpäs sain yhden kirjan luettua tammikuussa 2018. Kirjassa on sivuja 175 ja päivän aikana sen lukaisin, eilen ostin kirjakaupasta. Lisäksi lämmitin uunin ja pudottelin lumet leikkimökin katolta, oli siihen hommaan oikein kaunis keli.

Muista blogeista löysin kirjasta seuraavat arviot: Kirjat kertovat ja Kirjasähkökäyrä.