John Haldon: Bysantin historia

Princetonin yliopiston historian ja Kreikan tutkimuksen professori John Haldon laati 2000-luvun alkuvuosikymmenellä teoksen nimeltä Byzantium: A History. Teoksen suomennos ilmestyi vuonna 2010, suomentajana Kaisa Sivenius, toimitustyön suomenkieliseen laitokseen teki Mika Hakkarainen. Kirjan alusta löytyvät Bysantin tutkimuksen seuran puheenjohtajan Matti Kotirannan alkusanat lukijalle sekä professori Haldonin esipuhe suomalaiseen laitokseen. Lopusta löytyvät kirjoittajan jälkisanat sekä sanasto, luettelo Bysantin keisareista, Bysantin historian tärkeimpien tapahtumien kronologia, luettelo pääasiassa englanninkielistä lisäluettavaa sisältävistä teoksista sekä hakemisto. Kirja sisältää myös karttoja sekä valokuvia bysanttilaisista kolikoista.

Bysantin historia -teos on tekijänsä mukaan suunnattu pääosin opiskelijoille sekä sellaisille lukijoille, jotka haluavat syventää Bysantin-tuntemustaan romantisoivia kertomuksia ja taideteosluetteloita pidemmälle. Tyyli onkin kansantajuista, putosin kärryiltä jymmäkammin oikeastaan vain hallintorakenteita kuvailtaessa. Organisaatiokaaviot olisivat saattaneet selkiyttää asiaa.

Haldon on viipaloinut kuvauksensa Bysantista aihealueittain kahdeksaan osaan, jotka paikoin täydentävät toisiaan. Kahdessa ensimmäisessä luvussa kuvataan Bysantin valtakunnan historiaa aluksi antiikin Rooman valtakunnan osana ja sitten keskiaikaisena keisarikuntana. Mielenkiintoista on miten Haldon käsittelee valtakunnan rajojen ja keisareitten vaihtumisen yhteydessä sujuvasti myös kristinuskon opillisia kiistoja, joihin keisaritkin ovat joutuneet ottamaan kantaa. Kristinusko onkin Itä-Roomassa kirjan mukaan sitoutunut aina vain tiukemmin osaksi valtiota. Niinpä Bysantista muodostui minulle kuva kristillisenä Rooman valtakuntana, joka säilytti mahtinsa vuosisatoja Länsi-Rooman tuhoutumisen jälkeen.

Luvut 3-8 kuvaavat Bysantin valtakunnan eri elämänalueita liikenneyhteyksistä elinkeinoihin, valtionhallinnosta ja armeijasta kaupunkien kehitykseen, Bysantin poliittista järjestystä, uskontoa ja lyhyesti myös taiteita. Näistä minua kiinnostavin ilmiö nousi esiin verojärjestelmän, kaupunkirakenteen ja ulkomaankaupan muutoksissa. Haldon kertoo, että ainakin 80 % väestöstä sai elantonsa maataloudesta ja laidunnuksesta. Niinpä verotuksessa olikin keskitytty maatalouden verotukseen. Maatalouskiinteistöt oli luetteloitu ja kyläkunnat järjestelty verotuksellisesti. Kun Bysantti menetti Egyptin ja Syyrian viljavat alueet arabeille 600-luvulla, valtion verotulot laskivat dramaattisesti. Sitä paitsi myös nykyisen Turkin alueen kaupungit Konstantinopolia myöten joutuivat arabilaivastojen hyökkäysten kohteeksi. Tämä muutti aikaisemmin laajat kaupunkialueet, polikset, tiiviisti asutuiksi linnakekaupungeiksi, kastroiksi, mikä supisti niitten taloudellista ja muutakin merkitystä. Valtio piti yhteyksiä maakuntiin ja keräsi verotulonsa maanviljelijöiltä. Vuosisatojen vieriessä italialaiset kauppakaupungit ulottivat kaupankäyntiään Bysanttiin. Pikku hiljaa ne alkoivat käydä kauppaa myös pienten linnakekaupunkien kanssa välttäen valtion suoran valvonnan, joka kohdistui lähinnä pääkaupunkiin. Näin Bysantin valtiolta jäivät ulkomaankaupan verotulot keräämättä, mikä näivetti valtiontaloutta ja huolimatta ajoittaisista nousukausistaan Bysantti menetti merkitystään ja maa-alueitaan, kunnes lopulta vuonna 1453 osmanit valtasivat Konstantinopolin. Tosin siihenkään Bysantin taru ei oikeastaan kokonaan loppunut, sillä ortodoksinen kirkko vaalii omalta osaltaan edelleen kristillisiä perinteitä, joitten juuret ovat vankasti Bysantissa.

Kirjassa on 230 sivua (+lukemistot ja hakemistot) ja lueskelin sitä muutaman viikon.

Theseuksen taru romaanimuodossa

Englantilainen Mary Renault (1905 – 1983) sai julkaistua romaaninsa The King Must Die vuonna 1958. Mario Talaskiven tekemä suomennos ilmestyi vuonna 1961 nimellä Kuninkaan on kuoltava. Romaani perustuu antiikin Kreikan mytologiaan ja historiaan. Päähahmo, kirjan minäkertoja, on ainakin joillekin taruista tuttu Theseus. Kirjan lopussa on kirjailijan itsensä kirjoittama Tekijän sana sekä kuvaus Theseuksen tarusta.

Theseus on Troizenin kaupunkivaltion kuninkaallista sukua, hänen äitinsä on paitsi kuningatar, myös maan äidin, Dian, ylipapitar. Isättömänä kasvanut Theseus uskoo olevansa Poseidonin poika, hänellä on kyky ennakkoon tuntea maanjäristyksen tulo. Vasta vartuttuaan Theseus saa kuulla, kuka hänen todellinen isänsä on. Hänen seikkailunsa käynnistyvät, kun poika lähtee tapaamaan isäänsä toiseen kaupunkivaltioon. Seikkailut ovat tarunomaisia ja juonikuvio sopisi varmaankin nykypäivän fantasiakirjallisuuteen. Kirjailijan pyrkimyksenä on kuitenkin ollut kuvailla tapahtumia jonkinasteisella todentunnulla. Kaikissa taruissa lienee myös totta takana. Näin asiaa pohdiskelevat Theseus ja Deloksen pappi:

Papin lopetettua kertomuksensa minä kysyin häneltä: ”Hän ei itse puhunut siitä. Mahtaako se olla totta?”

”Totuutta on niin monenlaista”, vastasi Deloksen pappi. ”Totta se omalla tavallaan on.”

Noin puolet romaanin tapahtumista sijoittuu Kreetan saarelle, Knossoksen palatsin härkätanssijoitten pariin. Kirjassa Kreeta on saavuttanut hegemonia-aseman itäisellä Välimerellä faraoitten Egyptiä lukuunottamatta. Pienet kaupunkivaltiot maksavat Kreetalle veroa nauttiakseen Kreetan merivoimien suojeluksesta. Jalometallien ja elintarvikkeitten lisäksi veroon kuuluvat nuoret pojat ja tytöt, jotka lähetetään Kreetalle härkätanssijoiksi. He ovat ihmisuhri Kreetan jumalalle.

Uhraaminen, myös itsensä uhraaminen, on eräs teema romaanissa. Toinen on Theseuksen tehtävä suurena uudistajana, ”maan tärisyttäjänä” yhteiskunnissa, jotka ovat aikansa eläneet. Theseus itse esitetään syvästi jumaliin uskovana nuorena miehenä, joka on halukas auttamaan itse itseään. Hän on kuningas, joukkonsa arvostama johtaja, joka ajattelee joukkonsa parasta. Sen sijaan Knossoksen palatsin ylhäisö kuvataan ylellisyyteen väsähtäneenä juhlakansana, jonka usko jumaliin ja kaikkeen muuhun paitsi uusiin huvituksiin on täysin kadonnut. Theseus sanoo Kreetan ylhäisön elävän toista lapsuuttaan.

Härkätanssi esitetään romaanissa paitsi pyhänä tanssina myös jonkin verran espanjalaista härkätaistelua muistuttavana tapahtumana. Katsojia on tuhansia ja vedonlyönti kuolleitten ja haavoittuneitten tanssijoitten määrästä on yleistä kansanhupia. Koska härkätanssijoita tuodaan Kreetalle kaikkialta, on heidän joukossaan monenmoista väkeä. Erään Sauromantian neitosen kohdalla kuvaus uhosi niin kotoisaa savolaisuutta, että liitän sen tähän loppuun:

Tullessaan hän vaikutti kovin oudolta topatussa takissaan ja kauriinnahkahousuissaan ja haisi hapantuneelta vuohenmaidolta. Hänen kotimaansa on koillistuulen takana, Kaukasian tuolla puolen, ja siellä riisuudutaan vain kerran vuodessa.

Tämän luettuani päätin, että ehkä jo ensi viikolla vien villapaitani pyykkikoriin.

Kirjassa on 443 sivua ja kymmenisen päivää sen lukemiseen elämää kulahti.

Maaninkavaara Kuopion teatterissa

Kuopion kaupunginteatteri vetelee kevään viimeisiä esityksiään edelleen evakossa Kuopion Yhteiskoululla ja Puistokoululla. Käsittääkseni syksyllä on vuorossa juhlava paluu arkeen varsinaiselle teatteritalolle Valkeisen lammen läheisyyteen. Nyt älysin sentään käydä katsomassa Yhteiskoulun suurella näyttämöllä Miika Nousiaisen romaaniin perustuvan esityksen Maaninkavaara. Kyseessä on urheiluvalmennuksen maailmaan sijoittuva tarina, jota voi luonnehtia draamakomediaksi. Näytelmän nimi viittaa suoraan suurjuoksija Kaarlo Maaninkaan, jonka hopeamitalijuoksu Moskovan olympiakisojen 10000 metrillä vuonna 1980 viritti minutkin sellaiseen hurmokseen, etten ihan kaikkia yksityiskohtia voi tässä paljastaa. Yleisurheilu ja varsinkin menestys pitkänmatkan ratajuoksussa oli tietysti minunlaiselleni 1970-luvun lapselle ja penkkiurheilijalle suurinta mitä on – aina Losin kisoihin asti. Vaikkei näytelmässä kuvatakaan huippu-urheilumme suurimpia nimiä, voi penkkirivien välistä tunnistaa suomalaisen urheiluhengen kouristelun kovenevan kilpailun puristuksessa.

Kuopion teatterin Maaninkavaara on toteutettu isolle näyttämölle sopivasti useamman näyttelijän voimin. Miespääosaa, Huttusen perheen isää, esitti tv:stä tuttu Jukka Pitkänen ja naispääosassa hänen tyttärenään hehkui Outi Kärpänen, jonka suoritus omenavarkauskohtauksessa ylsi liki chapliniaanisiin mittoihin. Pidin kovasti myös Sari Harjun suorituksesta. Hänen lavasäteilynsä on ihailtavaa. Kun muutkin näyttelijät vetivät osansa mainiosti, oli tulos siltä osin ihan mukiinmenevä.

Maaninkavaara on tarinana aika pitkälti sitä, mitä nykypäivän illuusioista riisutulta urheilukertomukselta odottaakin. Tätä vaikutelmaa täydensi näytelmän avausmusiikki, joka ei ihan päässyt yllättämään. Näytelmässä on erityisen vahvasti erotettavissa alku, keskikohta ja loppu. Alku ja loppu ovat kenties aika epäkomediallisia, mutta keskikohta sisältää pientä piruilua oikein mukavasti. Niinpä katsoimmekin, vaimoni ja minä, viettäneemme peräti miellyttävän iltapäivän teatterin katsomossa. Ja nautimmehan me myös kahvit ja omenanyytit väliajalla.

Kun olen kaipaillut urheiluaiheisia tarinoita luettavakseni, voinen tässä omassa blogissani esittää toiveen taivaisiin siitä, että joku kuopiolainen, mieluiten miessukukuntaan kuuluva kirjoittaja usutettaisiin laatimaan näytelmäkäsikirjoitus kuopiolaisen jalkapallon 1960- ja 1970-lukujen menestyksistä ja romahduksista. Näkisin oikein mielelläni KuPS:n, Elon ja Koparit teatterin lavalla katsojien räikeän näsäviisaasti kannustaessa. Näinä päivinä Kuopiosta löytyy vielä kosolti miehiä, jotka ovat itse kentällä ja kentän laidalla olleet kuopiolaisen jalkapalloilun menestystarinoita rakentelemassa. Heiltä voisi kysyä jutun aiheita ja sitten ei muuta kuin virittelemään Vänäriä isolle näyttämölle.

Nikos Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas

Kreetan kirjallisuuden suuri nimi Nikos Kazantzakis (1883 – 1957) sai julkaistua vuonna 1946 Kreetan saarelle sijoittuvan romaaninsa, jonka kreikankielistä nimeä en ala tähän lisäämään. Kirjan suomensi ranskan kielestä Vappu Roos, suomennos ilmestyi vuonna 1954.

Kerro minulle, Zorbas on romaani johon voi suhtautua kahtalaisesti. Kansiliepeessä romaania nimitetään veijaritarinaksi ja siitäkin on kysymys. Toisaalta kirjan sivuilla pohdiskellaan filosofisia kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja muusta mystillisestä, mutta silti niin ihmistä lähellä olevasta.

Myös kirjan päähenkilöitä on kaksi. Hekin edustavat kahta miestyyppiä: veijaria ja mietiskelijää. Kirjan kolmekymppinen minäkertoja, jonka nimeä ei jostain syystä kerrota, on hiljainen, itseensäsulkeutunut ajattelija ja kirjoittaja. Hän kirjoittaa kirjaa Budhasta. Budha on hänen ihanteensa ja ehkäpä myös demoninsa. Hänen palkollisensa, kuusikymppinen Alexis Zorbas on maanläheinen kansanmies, joka nauttii elämästä tässä hetkessä. Hän ei murehdi menneitä, eikä kanna liikoja huolia tulevasta. Minäkertoja, jota Zorbas nimittää isännäksi, kuuntelee mielellään Zorbaksen rehevää tarinointia, hänen lauluaan ja kreikkalaisen kielisoittimen, santourin soittoa. Zorbas on nähnyt maailmaa, tehnyt monenlaisia töitä, rakastanut monia naisia ja tehnyt erinäisille vihollisille rumia juttuja. Hänen isäntänsä on lähinnä tutkinut elämää kirjojen kautta.

Istuin yksin hiipuvan hiilloksen ääressä ja pohdiskelin Zorbasin puheita – niissä oli paljon mielekkyyttä ja niistä uhosi lämpimän mullan tuoksu. Ne tuntuivat nousseen hänen sisimmästään ja niissä viipyi vielä ihmisen lämpö. Omat sanani olivat paperia, ne lähtivät päästäni ja niitä kostutti vain siellä täällä jokin veripisara, ja jos niillä oli jotakin arvoa, niin juuri tuo veripisara sen aiheutti.

Päähenkilöitten keskinäisestä erilaisuudesta minulle tuli mieleen taannoin tavailemani Friedrich Schillerin runoestetiikka, jonka mukaan runoilijat on jaettavissa kahteen leiriin: naiiveihin ja sentimentaalisiin. Vaikka tämän romaanin hahmot eivät varsinaisesti runoilijoita olekaan, tuntuu tämä jaottelu suunnilleen sopivan heihinkin. Zorbas on selvästikin schilleriläisittäin naiivi, tiukasti jalat maassa elävä kansanmies, joka muodostaa mielipiteensä ilman järjen vääristelevää väliintuloa. Hänen nuori isäntänsä sen sijaan on schilleriläisittäin sentimentaalinen, ajatusleikkien mestari. Vaikka hän tunnistaa Zorbaksen luonnollisuuden voiman, joka lyö laudalta hänen ajatustyönsä tulokset, hän ei kykene kokonaan muuttamaan sisäistä rakennettaan ja luonteenlaatuaan, jota leimaavat järjen käyttö ja varovaisuus. Zorbas kuitenkin pitää isännästään. Ehkä hän näkee nuoressa miehessä oman poikansa, ehkä jonkun itseään viisaamman, joka kykenee huomaamaan myös Zorbaksen arvon. Tässä mielessä romaani on ystävyyden kuvaus.

Pelkkää ystävyyttä ja sopusointua kirja ei sisällä. Kipakka välimerellinen luonne pääsee paikoitellen valitettavan hurjana esiin. Voimakkailla tapahtumilla ja heikommille naureskeluilla on kirjailija ilmeisesti pyrkinyt kuvaamaan elämän nurjia puolia. Minulle sävyt ovat siltä osin turhan räikeitä. Koska olen lähdössä Kreetalle juhannuksen seutuun, haluan liittää tähän vielä aiheeseen liittyvän lainauksen kirjan tekstistä:

Ovelle ilmestyi nuori, paljasjalkainen poika, jolla oli takkuinen tukka ja suuret, tuijottavat silmät. Juuri sellaisina ikonimaalarit kuvaavat Johannes Kastajan silmiä, nälän ja rukoilemisen luonnottoman suuriksi laajentamina.

– Terve, Mimithos! huusivat jotkut nauraen.

Jokaisella kylällä on vaaraton hullunsa, ja jollei sellaista ole, sellainen tehdään ajan kuluksi. Mimithos oli tämän kylän hullu.

Kirjassa on 285 sivua, teksti on aika pientä piperrystä. Kirjan parissa vierähti minulta viikko. Ai niin! Piti vielä lisätä tähän, että Villasukka kirjahyllyssä -blogista löytyy myös kirjoitus tästä kirjasta ja siellä on myös linkkejä muihin kyseistä romaania käsitteleviin blogiteksteihin.

Nikos Kazantzakis: Askeesi

Kreetalla syntynyt Nikos Kazantzakis (1883 – 1957) kirjoitti vuosina 1922 – 1923 mystillis-filosofisen teoksen, joka julkaistiin aluksi nimellä Salvatores Dei ja joka sai vuonna 1945 hieman muunneltuna nimekseen Askeesi. Kirjan suomensi Sirkka Saksa vuonna 1997. Suomentajan esipuhe löytyy kirjan alusta.

Askeesi on Kazantzakisin ponnistus oman uskonnollisen, mystillisen tiensä löytämiseksi. Askeesi alkaa esipuheella, jossa Kazantzakis kuvaa elämää lyhyenä vaelluksena valossa kahden kuilun välissä, kohdun ja haudan. Aine, josta elämän fyysinen olemus koostuu, on matkalla alaspäin, kun taas henki virtaa ylöspäin. Näitten kahden virtauksen kohdatessa syntyy elämä. Karkeasti pelkistettynä Kazantzakisin mielestä ihmisen ja kaiken elollisen tehtävä on auttaa henkeä sen matkalla kohti uusia korkeuksia, kehittymisen polulla.

Askeesin Jumala, Akritas, rajoilla taistelija, ei ole kristinuskon eikä minkään muunkaan uskonnon jumala. Ajatuksena on, että kaiken elämän tarkoituksena on auttaa Jumalaa, joka asuu siemenenä kaikessa elollisessa. Maanviljelijän on viljeltävä maata parhaan kykynsä mukaan, soturin on surmattava vihollisiaan, ajattelijan on tapettava ajatuksia ja synnytettävä uusia, naisen tehtävä on rakastaa ja toimia uuden elämän synnyttäjänä. Ihmisen on pyrittävä täyttämään mahdollisimman hyvin se osa, joka hänellä on elämässä. Kaikki elävä: kasvit, eläimet ja ihmiset, ovat osa sukupolvien ketjua ja jokaisessa elollisessa on ennen häntä eläneen elollisen jatkumon henki. Niinkuin ihminen (lue: ihmiskunta) on kehittynyt eläimestä ihmiseksi, siten tulee kaiken elävän pyrkiä kehittymään, jotta voisimme auttaa Jumalaa nousemaan yhä korkeammalle.

Luin tätä kirjaa lähinnä, koska jokin aika sitten tv:ssä esitetty, Kazantzakisin romaaniin perustuva elokuva Kerro minulle, Zorbas sisältää sen verran outoja näkemyksiä, että halusin jotenkin saada selvää mitä kirjailija niillä on tarkoittanut. Suomentaja Sirkka Saksa kertoo omassa esipuheessaan, että se mitä Kazantzakis kirjoitti Askeesin jälkeen olisi Askeesin teemoja selittävää. Pitää nyt sitten lukea se Zorbas ihan romaanina, että näkee itse selviääkö tätä kautta paljoakaan.

Toinen syy miksi Kreetan suuri kirjailija Kazantzakis kiinnostaa, on tulossa oleva Kreetan-matkani. Olin bongailevinani kirjasta kreetalaisia näkymiä. Ensimmäisenä tulevat tietenkin mieleen kuilut, joitten voi helposti kuvitella olevan Kreetan rotkoihin viittaava mielikuva. Lisäksi kirjassa mainitaan harmaana myrskyävä meri, jonka aaltojen yläpuolelle ihmisen on kohottauduttava nähdäkseen mihin suuntaan tulee edetä. Ihmisen työtä verrataan saareen, jonka kulma vajoaa mereen maanjäristyksessä.

Me jätämme oven auki synnille. Me emme tuki korviamme seireenien laululta. Emme sido itseämme pelosta minkään suuren aatteen mastoon emmekä jätä laivaa ja tuhoudu, kun kuuntelemme ja suutelemme seireenejä.

Ei, me sieppaamme seireenit ja heitämme heidät laivaan, jotta hekin purjehtisivat meidän kanssamme matkan jatkuessa. Tämä, toverit, on meidän uutta askeesiamme!

Jumala huutaa sydämessäni: Pelasta minut!

Jumala huutaa ihmisissä, eläimissä, kasveissa, aineessa: Pelasta minut!

Tietysti kreikkalainen kirjailija hakee kielikuvia myös Homerokselta. Sirkka Saksa mainitsee tärkeinä vaikuttajina myös Nietzschen, Buddhan ja Bergsonin. Kaiken kaikkiaan kirjan teksti on varsin runollista vyörytystä. Itselleni tulivat mieleen ainakin Rilken Duinon elegiat ja Octavio Pazin paljon myöhäisempi Aurinkokivi. Suunnilleen yhtä vähän kuin niistä jäi kerta lukemalla Askeesista käteen, mutta ehkäpä siitä joku siemen jäi kumminkin itämään.

Kirjassa on 77 sivua ja lueskelin sitä noin viikon.

Henry Miller: Marussin kolossi

Amerikkalainen kirjailija Henry Miller (1891 – 1980) vietti 1930-luvun Pariisissa. Alkupuolella vuotta 1939 hän päätti pitää lomaa kirjailijanelämästään ja matkusti Kreikkaan. Kreikassa, Korfun saarella majaili hänen kirjailijaystävänsä Lawrence Durrell vaimoineen. Durrellin kutsumana Miller aloitti matkan, joka havahdutti hänet katselemaan maailmaa uudella tavalla. Matkastaan Kreikkaan ja uuteen maailmankuvaansa Miller kirjoitti matkakertomuksen nimeltä The Colossus of Maroussi. Kirja julkaistiin vuonna 1941. Vuonna 1962 siitä julkaistiin Pentti Saarikosken laatima suomennos nimellä Marussin kolossi.

Marussi kolossi on paikoin ivallisen humoristinen, paikoin syvällisen pohdiskeleva, paikoin nyreän torjuva, paikoin avoimen ylistävä. Se ei sisällä informatiivisen toteavaa kuvausta Kreikasta, kirja on tekijänsä subjektiivinen näkemys kokemastaan, niistä tuntemuksista ja ajatuksista, joita vierailu antiikin alttareilla oli nostanut esiin. Miller tutustui mielenkiintoisiin ihmisiin, tuttavapiiriin lukeutui (vuonna 1963 Nobel-palkittu) runoilija George Seferis, jonka runoutta hän kirjassaan vuolaasti ylistää. (Pätkän tätä Millerin tekstiä lukee Pentti Saaritsa Ylen Elävän arkiston Seferistä käsittelevän, vuoden 1963 radio-ohjelman alussa.) Millerin kuvaus on paikoin hyvinkin runollisesti pulppuavaa. Vieläkin pulppuavampaa on kuvauksesta päätellen ollut kirjan ”nimihenkilön” puhe. Miller tutustutettiin armoitettuun kertojalahjakkuuteen nimeltä Katsimbalis. Hänen rönsyilevä, värikäs tarinaniskentänsä teki Milleriin suuren vaikutuksen.

Miller asui hotellissa Ateenassa, vieraili kahdesti Korfulla, kahdesti Peloponnesoksella, matkusti Kreetalle sekä käväisi Delfoissa. Kaikilla näillä paikoilla oli vaikutuksensa Milleriin. Korfu tuntui edustavan hänelle irtautumista kirjailijanelämästä, keskittymistä yksin olemiseen, lepoon, laiskotteluun. Hän ei kertomansa mukaan lukenut lainkaan sanomalehtiä Kreikassa oleskellessaan, vaikka maailmansota selvästikin oli syttymässä ja syttyi. Oleskelu Korfulla tuntui tyhjentävän hänet entisestä, niin että hän oli avoin uusille ajatuksille.

Peloponnesoksen niemimaalla Miller koki jotain sisäisesti dramaattista. Muinaisten kaupunkien rauniot: Epidauros, Mykene, Tiryns saivat hänet uskomaan, että antiikin jumalat todella astelivat maan päällä. Ajatus selkiytyy kirjan mittaan ja vaikuttaa johtavan ihmiskäsitykseen, jonka mukaan nykyihminen on harhautunut ajattelemaan liian monimutkaisesti ja tieteellisesti. Miller rikkoi oman sivistyneen minäkuvansa. Kirjan lopulla hän sanoo kokeneensa Agamemnonin haudalla jälleensyntymän.

Kreikka on jumalien koti; he ovat ehkä kuolleet mutta heidän läsnäolonsa tuntee yhä. Jumalat olivat ihmisen kokoisia: heidät oli luotu ihmisen hengestä.

– –

Jos ihmiset lakkaavat uskomasta että heistä eräänä päivänä tulee jumalia niin heistä varmasti tulee matoja.

Kreetan matkalla Miller sairastui. Hän sai turistiripulin. Hupailevat kuvaukset keskusteluista paikallisten henkilöitten kanssa viittaavat myös paikoin melko hillittömään puheripuliin.

Kreetalla Miller kävi rauniokaupungeissa: Knossoksessa, Gortinassa ja Faistoksessa. Knossoksessa Miller istui valtaistuimella ja ajatteli Etelä-Amerikan tuhoutuneita kulttuureja. Gortinassa hän luki laintauluja, kertomusta laeista, joita kukaan ei enää tottele. Faistoksessa hän koki taas voimakkaan tunne-elämyksen tuntiessaan olevansa korkealla kukkulalla lähellä taivasta, mutta niin kaukana siitä mitä on tuolla puolen. Lopulta Miller pakeni saarelta tavattuaan paikallisen prefektin, jonka sotilaallinen tarmokkuus pelästytti häntä.

Olin varmaankin juuri oikean ikäinen lukemaan tämän kirjan, siksi vahvasti Millerin tuntemukset ja muu oireilu viittaavat keski-iän kriisiin, kuten varmaan tämä bloginikin. Miller kertoo paikallisen väen nimittäneen häntä ”vanhaksi mieheksi”. Kreikan vierailunsa aikaan Miller oli 47-vuotias. Matkalla Delfoihin hän puhkesi äkkiä kyynelehtimään nähdessään kauniin, kirkkaassa valossa kylpevän tasangon.

Uni ja todellisuus synkronisoituivat pelottavalla tavalla, nuo kaksi maailmaa sulautuivat yhteen puhtaan valon maljassa ja me matkustajat riipuimme niinkuin tuntui maallisen elämän yläpuolella. Kaikki ajatukset päämäärästä menettivät merkityksensä; me riensimme pehmeästi yli aaltoilevan maan, olimme matkalla kohti puhtaan aistimuksen tyhjyyttä, ja eksyttävä uni oli äkkiä muuttunut eläväksi ja sietämättömän todelliseksi.

Surrealismin tunnelma lisääntyi, kun Delfoissa Miller innostui hulluttelemaan rotkon reunaa kulkevalla polulla, liukastui ja hänen matkakumppaninsa Katsimbalis pelasti hänet luisumasta rotkoon. Ateenan vierailun loppuvaiheessa Miller vieraili armenialaisen ennustajan luona, joka kertoi, että Miller ei koskaan kuolisi. Henry Miller palasi Yhdysvaltoihin vuoden 1940 alussa.

Kirjassa on 284 sivua ja luin sitä viitisen päivää.

Toim. Ilkka Kolehmainen – Vesa Tapio Valo: Kreeta Haapasalo – Ikoni ja ihminen

Kreeta Haapasalo (n. 1813 – 1893) oli torpparin vaimo Vetelistä, Keski-Pohjanmaalta. Hän tuli maankuuluksi kanteleensoittajana ja kansanlaulujen esittäjänä. Häneen yhdistetään laulu ”Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi”. Hänen arvellaan olleen se kanteletta soittava vaimo, jonka Aleksis Kivi mainitsee runossaan Anjanpelto.

Kaustisilla toimivan Kansanmusiikki-instituutin julkaisu 31 vuodelta 1990 on kunnianosoitus Kreeta Haapasalolle. Se on moniääninen ja monipuolinen kuvaus Kreeta Haapasalon vaativasta elämästä yhdentoista lapsen äitinä, omasta urasta taiteilijana ja hänen uraauurtavasta vaikutuksestaan suomenkielisen taiteenharrastuksen saralla.

Kirja koostuu eri kirjoittajien teksteistä, jotka kukin valottavat eri osa-alueita Kreeta Haapasalon elämäntyöstä. Alkuun on sijoitettu Heikki Laitisen kirjoitus Torpparinvaimo Greeta Haapasalon matkat kautta koko Suomen suuriruhtinaskunnan ja aina Pietariin ja Tukholmaan saakka. Laitinen on käynyt läpi sanomalehtikirjoitukset, joissa Kreeta Haapasalon esiintymisistä on kirjoitettu. Niistä sekä Haapasalon sanelemista muistelmista ja Perhonjokilaaksosta tavoittamastaan perimätiedosta hän on koostanut aikajärjestykseen selonteon Kreetan esiintymismatkoista ja niitten tapahtumista. Laitinen taustoittaa ja tulkitsee aineistoja niin että lukijalle avautuva kuva vaikuttaa rehdiltä ja todentuntuiselta. Samalla se jättää myös tilaa lukijan omille tulkinnoille. Laitisen kirjoituksen lopusta löytyy puhtaaksikirjoitettuna useampia lehtikirjoituksia Haapasalosta sekä ruotsiksi että suomeksi.

Tärkeänä tukijana Kreeta Haapasalon uralla näyttäisi toimineen Zachris Topelius, joka kirjoitti Haapasalosta useita artikkeleita Helsingfors Tidningar -sanomalehteen. Topeliuksen tuki avasi Haapasalolle ovia säätyläispiirien koteihin esittämään musiikkiaan. Haapasalo esiintyi myös markkinoitten aikaan maaseutukaupungeissa. Niinpä esim. Kuopion tammimarkkinoitten aikoihin ovat paikalliset sanomalehdet kirjoittaneet hänen esiintymisistään lämpimästi. Kreeta Haapasalo asuikin sitten jonkin aikaa Varkaudessa, jossa hän vuonna 1887 saneli elämäkertansa perinteenkerääjä Lilli Liliukselle. Samana vuonna Haapasalo antoi tyttärensä ja sisarentyttärensä kanssa konsertin Jyväskylässä järjestetyillä suomalaisilla laulu- ja soittojuhlilla.

Lilli Liliuksen talteenkirjaama Kreeta Haapasalon itsensä kertoma kuvaus elämästään löytyy kirjasta Laitisen kirjoituksen jälkeen. Haapasalo on kertonut elämästään valmistelematta, joten tarina poukkoilee ja siitä olisi paikoitellen vaikea saada selkoa ilman edellä mainittua Heikki Laitisen kirjoitusta. Haapasalon oma kuvaus tapahtuneesta antaa kuitenkin valtavasti lisätietoa pelkkiin lehtikirjoituksiin nähden, etenkin Kreetan tunnoista sen suhteen miltä tuntui olla samalla aikaa äiti ja kiertuemuusikko. Lisää tietoa saadaan Haapasalojen perheen elämästä sekä esiintymismatkoista ja niitten järjestelyistä.

Kreeta Haapasalo on tullut tunnetuksi myös maalaustaiteen kautta. Turussa asunut taidemaalari R. W. Ekman maalasi näet vuosina 1857 – 1869 useampia töitä, joitten keskushahmona on kannelta soittava Kreeta Haapasalo. Jukka Ervamaa kirjoittaa Ekmanin tauluista kertoen maalausten syntyhistoriasta ja niitten menestyksestä. Itse arvelin, että varmaan kaikki suomalaiset tunnistavat kyseiset maalaisidylliä huokuvat maalaukset, mutta sain huomata erehtyneeni, kuten myöhemmin kerron.

Arvid Liljelund (1844 – 1899) maalasi vuonna 1885 taulun ”Kreeta Haapasalo kotonaan kannelta soittamassa”, kun Haapasalo asui Varkaudessa. Liljelundin maalauksesta kertoo Marianne Koskimies-Envall.

Kirjan loppuun on sijoitettu Vesa Tapio Valon musiikkinäytelmä Kreeta Haapasalosta ”Seitsemän huivia Majatalo Matkustawaisen kodin (entisen Hotelli Universal-Gardenin) naulakossa”. Näytelmä on reipashenkinen repäisy Kreeta Haapasalon elämästä ja korostaa omalta osaltaan Haapasalon uran ja esimerkin arvoa mm. suomalaiselle naisasialiikkeelle. Se ottaa huumorillaan myös kantaa henkilöhistorian kirjoittamisen hankaluuksiin.

Halusin lukea Kreeta Haapasalosta, sillä olen kesällä lähdössä Kreetanmatkalle. Niinpä olikin mukava lukea, että Kreeta oli itsekin matkaillut aika tavalla – tosin pääosin kotimaassa. Kun kirjoitin hakukoneeseen nimen Kreeta, sain ensimmäisten vaihtoehtojen joukossa linkkejä erääseen Kreeta-nimiseen henkilöön liittyen. Myös Kreeta Haapasalo mainittiin, joten kokeilin Kuopion kirjaston sivuilta, mitä sieltä löytyisi. Yllätyin, kun heti kirjaston etusivulla oli uutinen, jonka mukaan Rauhalan ja Haapasalon kirjat olisivat varatuimpia. Paljastui, että kyseessä eivät kuitenkaan olleet virsirunoilija Niilo Rauhalan ja kansanmuusikko Kreeta Haapasalon kirjat vaan Pauliina Rauhalan ”Taivaslaulu” ja Ville Haapasalon varhaisista Venäjän vuosista kertova teos. Kirjan Kreeta Haapasalosta ilmoitettiin löytyvän musiikkiosastolta. Sinne siis. Höperehtivällä ja epäselvällä tavallani esitin asiani kirjastovirkailijalle, joka kysyi minulta liittyykö kirja musiikkiin. ”Varsin kiinteästi”, vastasin minä. Hieman yllätyin, kun ei kirjaston musiikkiosastolla sitä tiedetty. Jouduin lisäksi kertomaan virkailijalle miten kyseinen nimi kirjoitetaan. Tosin kirjassakin kerrotaan, että varsinkin Kreeta Haapasalon etunimestä on käytetty useita erilaisia versioita. Lisää yllätyksiä oli kuitenkin luvassa. Kun olin kuvitellut kaikkien suomalaisten tunnistavan Ekmanin taulun, jossa Kreeta Haapasalo soittaa talonpoikaistuvassa tai vastaavassa, eivät vaimoni eikä tyttäreni tunnistaneet taulua nähdessään kuvan siitä. He eivät myöskään tienneet kuka oli Kreeta Haapasalo. Koin tämän jonkinlaisena kolhaisuna minä-kuvalleni. Kun lisäksi Suomi-kuvani on ollut paljon kovemmalla rumputulella viime aikojen Ukraina-uutisoinnin takia, olen parina viime viikkona keskittynyt katselemaan lähinnä hiihtoa ja ampumahiihtoa televisiosta. Lukeminen on edennyt hitaasti. Kirjassa on 174 sivua ja sen kanssa seurustelin pari viikkoa.