Juha Mannerkorpi: Runot 1945 – 1954

Juha Mannerkorpi (1915 – 1980) on tullut minulle tutuksi lähinnä kuunnelmiensa myötä. Niissä on kiehtova tunnelma, varsinkin myöhäisimmissä kuunnelmissa kuvatut hetket pariskunnan elämästä ovat puhutelleet minua.

Nyt luin kumminkin Mannerkorven runoja. Pienessä, kierrätyskeskuksesta puolella eurolla hankkimassani kirjassa vuodelta 1980 (ensimmäinen painos 1962) on kolmen kokoelman runot.

Lyhtypolku (1945) sisältää esiinastuvan runoilijan runoja. Aiheina mm. pieni poika liian suuren lumipallon kanssa ja minäkertoja tapaamassa suurta mestaria. Nimirunossa Lyhytpolku runoilija esittää kovat vaatimukset taiteellisen kuvaamisen tarkkuudelle – elämän pienimmätkin askelenjäljet on tallennettava suuren hämärän keskellä kulkevan polun pintaan. Mittana on trokee, runon loppusoinnut laskeutuvat omille paikoilleen vapaammin kuin kaavamaisesti pakotetussa tyylissä. Runoilija vaikuttaa harkitsevan mitallisuudesta luopumista. Runosarja Multavärejä sisältää mitallisia, tiukasti riimiteltyjä runoja. Runon Tabula rasa viimeisessä säkeistössä runoilija astuu ulos tarkoituksettomuuteen alistuneen runouden piiristä ja valitsee tavoitteekseen pohdinnan, tarkoitusten etsimisen. Runosarja Polulla palaa sisältää kuitenkin erilaisia aiheita, joissa harhaillaan siellä täällä. Harhametsässä voi jälkiviisaana nähdä kehkeytymässä Mannerkorven tunnetuimman runon, ”Kylväjä lähti kylvämään” teeman. Sittemmin runoissa käyskennellään myös rakkauden ja luonnon helmassa, jotka nekin tuntuvat kuuluvan Mannerkorven kirjoittajanlaatuun.

Ehtoollinen lasikellossa (1947) lähtee vastaamaan runoilijan esikoiskokoelmassa taiteelleen asettamiin haasteisiin prologin, kuuden runosarjan ja epilogin voimin. Runossa Elän, kuolen...? runoilija kertoo asettaneensa kysymyksensä kokoelman alussa ja esittävänsä vastaukset lopussa. Ja mikäli lukija niin tahtoo voi hän lukea vastaukset ensin ja lopettaa lukemisen kysymyksiin. Kysymysosasto prologissa näyttää paljolti vastaukselta toistellessaan ”ei piirua puutu”. Nimiruno Ehtoollinen lasikellossa on runollisen ilmaisun lävistämä. Runosarjan kaikki runot luettuaankin täyttä varmuutta vastauksista ei minuun synny. Koska lukijana kuitenkin päätän itse mitä runoissa olen näkevinäni, taivun kannattamaan runoilijan vastauksen sulkeutuvan kestävän parisuhteen lasikellon aliseen maailmaan. Tosin lasikellon voi katsoa tarkoittavan vaikka taivaan kantta ja runon minä voi olla alttarilla myös kahden Jumalansa kanssa.

Kylväjä lähti kylvämään (1954) jatkaa aluksi mitallisen riimirunon linjoilla, joskin säkeet välttävät jankuttavan poljennon vaikutelman vaihtelevan pituutensa ja elävän riimikuvion kautta. Seitsensivuinen runo Eeli, Eeli, lama sabaktani on vuoropuhelun muotoon laadittu pohdiskelu. Runoilija makaa rantakalliolla auringon paahtamana ja alkaa vaivaisia hyönteisiä ja kallionkoloissa kellastuvia vesoja katsellessa esittää kysymyksiä elämän tarkoituksesta. Keskustelutoveriksi tai vastaanväittäjäksi ilmaantuu Kylväjä itse. Rankasti pelkistäen elämä ei ole luotu ihmistä varten vaan ihminen elämää varten. Luoja ja luotu eivät ole erillisiä vaan samaa tuskaa ja ahdistusta kaikki tyynni. Vähä vähältä kokoelman runot luovat nahkaansa, riimit irtoavat pois, mitallisuus vähenee. Runosarja Ovet huipentuu Mannerkorven mielestäni upeimpaan runoon ”Että he kaikki yhtä olisivat”. Siitä näytteeksi seuraava helmi:

Sillä muuta täyttymystä ei ole,

eikä muuta määrää ihmisen ahdistuksella,

kuin että he kaikki,

että heistä edes jotkut,

edes kaksi heistä

yhtä olisivat.

Kokoelman viimeisenä on Mannerkorven tunnetuin runo Kylväjä lähti kylvämään. Runo alkaa Raamatun tekstillä, jota sitten avataan kahdeksan sivun verran. Siemenet päätyvät mitkä paahteiselle kalliolle, mitkä orjantappurain varjoon, mitkä hyvään maahan. Kasvualustansa perusteella siemeniä käsitellään runossa erikseen. Painotus on hankalien kasvupaikkojen siementen kuvauksessa, elämän turhuus on kohtalona kylväjän käden kautta. Lopuksi kuvataan hyvän maan viljaa, mutta mielen pohjalle jäävät rankoista kasvualustoista kärsivät.

Luin runot parissa päivässsä, kirjassa on 136 sivua.

Moottoriteitten kauneus

Otsikoidessaan kirjoituksensa ikäänkuin olisi tarkoitus käsitellä moottoriteitten kauneutta kokonaisuutena, blogeeraaja – tässä tapauksessa minä – ymmärtää itsekin, että koko kauneutta ei voi vangita kirjoitukseen edes kuvia apuna käyttäen. Niinpä olisi paremmin paikallaan puhua tässä vain moottoriteitten kauneudesta, jos siitäkään.

Kävin pikapäin pääkaupunkiseudulla juhannuksen aikoihin. Lähtiessämme oli juhannusaatto, osa etelän lomalaisista oli vielä matkalla Päijät-Hämeeseen, Savoon, Kainuuseen, Lappiin, kuka minnekin. Läksimme matkaan aamulla varhain. Saimme ajaa rauhassa muulta liikenteeltä Mikkeliin asti. Siellä vastaamme alkoi tulla autojonoja. Näimme muutaman täpärän ohituksen, ei sen kummempaa. Heinolassa pidimme tauon ABC:llä, jonka laaja parkkialue oli täynnä lomalaisten henkilöautoja. Ilmassa oli juhlan tuntua. Suomi oli matkalla juhannuksen viettoon. Onnistuimme pitämään pään kylmänä, sillä Heinolasta lähtien saa pääkaupunkiseudulle ajaa moottoritietä ja etelään oli melko vähän menijöitä.

Suomi matkalla pohjoiseen (juhannusaatto)

Koska sain istua välillä lueskelemassa, tulin katselleeksi moottoritietä toisin silmin kuin ratin takaa. Kesä oli humahtanut kukoistukseen moottoritien laidoilla ja keskellä sijaitsevilla viherkaistaleilla. Lupiinit ja niittyleinikit kukkivat, saniaiset kohosivat esiin terhakkaina ja virkeinä, viherkaistaleitten pensaat olivat puhjenneet pieniin vaaleanvihreisiin lehtiin, teitä reunustava puusto rehotti uuden suven innolla. Suomen luonto nosti päätään mullasta maan. Minua hämmästytti se miten kauniilta moottoritiet näyttivät. Kaikki ne taidolla ja kokemuksella suunnitellut ja toteutetut rakennelmat tiellä liikkujien turvallisuudeksi ja automatkojen viihtyisyyttä parantavat kauniit näkymät, kekseliäs tienvarsitaide, baarit, ravintolat ja huoltoasemat, opasteet, liikennemerkit, peltipoliisit, sillat, rampit, ohituskaistat, hienosti toimivat liittymät, kallioleikkaukset. Kaiken tämän kruunasivat tielläliikkujat, järkevästi ajelevat autoilijat sähäköissä ajoneuvoissaan. Millaisia autoja! Millaista tekniikkaa upeissa kuorissa! Tekniikan toimivuudesta sain osoituksen paluumatkan rankoissa sadekuuroissa, joitten aikanakin matka eteni sujuvasti.

Suomi matkalla etelään (juhannuspäivä)

Pääkaupunkiseudulla viivyimme vajaan päivän ajan. Vapaa-aika rajoittui juhannusyöhön ja juhannuspäivän aamupäivään. Paikallisesta kirkollisesta julkaisusta luin Vantaan Laurista, kirkosta, jota myös Helsingin pitäjän kirkoksi nimitetään. Kirkko on joiltain osin 1400-luvulta. Tosin sen katto ja osin sisäosatkin paloivat 1893, joilloin jouduttiin tekemään isot remontit, niin että ihan täyttä keskiaikaa kirkko ei ole. Mutta ei se mitään. Pääsimme käymään vain kirkkomaalla ja katselimme kirkkoa ulkoapäin, sillä juhannusaatto oli jo lähempänä keskiyötä ennättäessämme paikalle. Kirkko on komea ja varsinkin kirkkomaan vanha puusto teki meihin vaikutuksen.

Vantaan Lauri

Juhannusaamuna käväisin jumalanpalveluksessa Korson kirkossa. Osauduin sinne ilman navigaattoria. Asolan väylän varteen oli joskus istutettu lehmuksia, nyt lehmuskujaa oli täydennetty nuorilla istukkailla. Hyvin hoidetut nurmialueet hivelivät silmiäni. Korson kirkko sijaitsee kirjaston vieressä. Kirjaston nimi on Lumo, josta minulle tuli mieleen viimekesäinen kääntäjätuttavuus Lumo Hankinen. Jumalanpalveluksen teemana juhannuksena on tietysti Johannes Kastaja. Johanneksesta on tullut minulle läheinen, sillä aikoinaan pohdiskelin sitä, kuka oikein käy juhannuksena kirkossa. Sittemmin olen löytänyt itseni usein kirkosta juuri juhannuksena. Kirkot eivät ole silloin niin täysiä kuin moottoritiet, vaikka tienraivaajaa siellä kirkoissa muistellaankin. Korson kirkon juhannusseremoniaan osallistui kolmisenkymmentä henkeä. Viimeiseksi veisattiin ”Taas kukkasilla kukkulat”.

Korson kirjasto Lumo

Korson kirkon juhannus

Kotiinpaluu Siilinjärvelle

Åke Edwardson: Läpikulkumatka

Ruotsalaisen Åke Edwardsonin (s. 1953) kertomuskokoelma Läpikulkumatka (Genomresa) ilmestyi ruotsiksi vuonna 1999. Lukemani Arja Kanteleen tekemä suomennos ilmestyi vuonna 2006.

Kuulemma kirjablogeissa vietetään dekkariviikkoa. Niinpä sattui sopivasti, että luin tämän dekkarikirjailijana tunnetun Edwardsonin teoksen juuri nyt. Läpikulkumatka ei ole dekkari. Se on kokoelma kertomuksia, joitten voinee kirjan kansiliepeen perusteella arvella sijoittuvan Edwardsonin kotiseudulle Smoolantiin. Kertomukset ovat pääosin lyhyitä ja osa on vielä lyhyempiä. Kuvatut ihmiset vilahtavat lukijan ohitse elämineen kuin ohikulkijat autoissaan. Näemme heitä hetkisen vaikkapa tienvarren kahvilassa ja siitä saamme päätellä jotakin tai olla päättelemättä. Pitemmälle lukiessa alkavat tietyt nimet toistua. Lukija tutustuu vähän kerrassaan kahteen kaverukseen, Ingoon ja Karliin, jotka työskentelevät talotehtaassa.

Kerrontatapa on sitä uudempaa kirjallisuutta, jota tuottivat mm. jotkut 1900-luvun amerikkalaiset kertojat. Kertomuksia ei ole otsikoitu. Edwardson tarjoaa lukijalle kertomuksia, jossa on alku, keskikohta ja loppu – lukija saa arvailla missä järjestyksessä ja kuuluvatko ne oikeastaan samaan kertomukseen, vaikka aikajärjestyksessä koko ajan pysytelläänkin. Esimerkkinä nostan esiin lyhyen kuvauksen siitä, miten lämpimänä kesäisenä päivänä isä pysäytti auton keskelle kapeaa siltaa ja suori itse tiehensä. Äiti ei osannut ajaa, sillalle syntyi hetkessä jono seisovan auton perään, kunnes takana seisseestä autosta nousi mies, joka ajoi auton sillan yli ja pysäköi sen paikoitusalueelle. Autoon jäivät äiti ja Karl-poika, autosta olivat poistuneet isän mukana käteisvarat.

Seurailin liikennettä, autoja jotka ajoivat parkkiin ja lähtivät pian taas jatkamaan matkaansa. Istuin äidin kanssa autossa odottamassa että isä palaisi. Ilta tummeni mutta ei viilentynyt yhtään. Se oli meidän perheen kolmas lomapäivä. Kun äiti avasi radion, siellä oli menossa säätiedotus. Kaunis sää jatkuisi ainakin niin pitkään kuin meteorologit osasivat ennustaa.

”Joudutaan luultavasti nukkumaan autossa”, äiti sanoi.

Tämän tyylisiin kertomuksiin kuuluvat avoimet loput tai voitaisiinko kysyä, mikä tässä kertomuksessa on loppu, mikä alku? Minusta vaikuttaa siltä kuin loppu olisi sijoitettu alkuun, keskikohdasta alkaa uusi kertomus, jonka keskikohtaan kertomus päättyy. Jos tätä vertaisi deus ex macchina -ratkaisuun, niin tässähän se isä tallustaa tiehensä heti alussa ja jättää äidin ja pojan miettimään miten kävisi tästä eteenpäin. Ja eikö auto itäisen naapurimme kielellä ole juuri masiina? Elvis has left the building, sanottaisiin jenkeissä.

Tunnelma tämän tyypin kertomuksissa voisi olla hilpeämpikin, edes toisinaan. Tällaisena virkistävänä katkelmana mieleeni jäikin kuvaus nuoresta neitosesta, jolle poikaystävä opetti vaihdekepin käyttöä oman vartalonosansa avulla.

Kirjassa on 188 sivua. Käytin sen lukemiseen pari päivää. Nyt on vuorossa ruohonleikkaus. Ostin vaimon luvalla uuden ruohonleikkurin, sellaisen moottorittoman. Nurmikon jyystö käy silläkin vaikka vähän polttomoottorikäyttöistä hitaammin. Olen kuullut, että ruohoa voi leikata myös ruotsalaisittain. Se tapahtuu niin, että leikataan ruohoa pieneltä alalta kerrallaan aina pihalla pistäytyessä. Sillä tavalla homma ei rasita kerralla kovin pahasti. Tämä tyyli tuntuisi sopivan lukemani kirjan välähdyksellisen kuvauksen henkeen.

Suomen kielen taitoni on puutteellinen

Olin nuorena aika laiska lukemaan. Pitempiä kirjoja en jaksa lukea vieläkään. Runoja korkeintaan, kun niissä on niin vähän tekstiä. Käytyäni lyhyesti nettikeskustelua lukemisen merkityksestä elämässä pärjäämisen kannalta halusin kokeilla omaa suomen kielen taitoani.

Tein netissä maahanmuuttajille tarkoitetun suomen kielen lukutaito- ja kielioppitestin, ja katso, tein useampia virheitä. Vaimo teki saman testin ja sai täydet pisteet. Vaimon tulos ei yllätä, sillä hän on muutaman vuoden minua nuorempi. Minun tulokseni voisi toki olla parempi, olenhan minäkin syntyperäinen suomalainen ja suomenkielinen. Lisäksi olen nyt viime vuosina kirjallisuutta läpikäymällä etsinyt vastausta kysymykseen: olenko menettänyt jotain oleellista, kun olen lukenut niin vähän? Luulisihan tällaisen harrasteen vaikuttavan myönteisesti lukutaitooni. Nyt kuitenkin hutiloin ja valitsin ilmiselvästi vääriä vastauksia.

Kun muistelen lukemisiani lapsuudessa ja nuoruudessa, niin aika lailla tyhjää lyö. Luin tosin lapsena sarjakuvia. 1970-luvulla meille tuli kotiin viikkolehtiä, joita luin myös. Varsinaisia kirjoja luin hyvin harvoin. Koulussa luetetut kaunokirjalliset teokset muistan joten kuten. Koulussa tietysti joutui lukemaan koulukirjoja, mutta eivät nekään kovin jänniksi osoittautuneet. Onnelliset loput olivat harvassa (vitsi).

Kävin lukion. Kielten lisäksi uskonto ja historia olivat minusta kiinnostavia aineita, mutta en olisi jaksanut lukea kokeisiin. Historian kokeissa piti vastata kolmesta esitetystä kysymyksestä kahteen. Niinpä taktikoin lukemalla koealueesta vain kaksi kolmasosaa. Sain historian kokeista usein kiitettäviä arvosanoja, mutta reaalikokeeseen en osallistunut, koska siihen olisi pitänyt lukea niin paljon. Sen sijaan kirjoitin lyhyestä matematiikasta ceen opeteltuani pelkästään peruslaskut. Matematiikassa pärjäsin joten kuten, mutta biologiasta, fysiikasta ja kemiasta en paljoa ymmärtänyt. Sain niitten kokeista toisinaan viitosia, mutta opettajat antoivat minulle hyviä loppuarvosanoja, koska olin noin muuten kiltti poika. Karsin aktiivisesti lukio-opinnoista kaiken mahdollisen pois lukuunottamatta vapaatunteja, jolloin kävin kirjaston musiikkiosastolla kuuntelemassa levyjä.

Lukion jälkeen yritin pyrkiä pariin yliopistoon, mutta koska niihinkin pääsykokeisiin olisi pitänyt lukea, en päässyt lähellekään valituksi tulemista. Vuosia työttömänä oltuani menin kauppaopistoon. Se vaikutti lukiota helpommalta koululta. Opettajat vetivät oppitunnit ilmeisesti vuodesta toiseen samalla kaavalla, niin että kokeisiin luettavat kysymykset näkyivät käytettyinä hankkimistani oppikirjoista eikä oikeitten koevastausten ulkoa opetteleminen kestänyt kuin tunnin tai pari. Sain kopiksesta ihan hyvän todistuksen ja töitä löytyi minulle juuri niin pitkäksi aikaa, että sain opintolainat maksettua.

Olen ammatiltani pitkäaikaistyötön. Työttömänä olen ollut parinkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana olen ollut työssä vain työllisyysvaroin palkattuna, yhteensä kuutisen vuotta puolen vuoden pätkissä. Jos yritän hakea menneisyydestäni syytä pitkään työttömyyteeni, uskoisin syyn löytyvän pikemminkin kiltteydestäni kuin siitä, ettei minua nuorena huvittanut kirjojen lukeminen.

Mutta se suomen kielen taitoni! Voi hyvinkin olla, että pärjäisin elämässä paremmin, jos lukutaitoni olisi parempi. Ehkä minäkin korostaisin vankan lukutaidon merkitystä, mikäli lukisin sujuvammin? Nyt korostan lyhyitten kirjojen helppolukuisuutta ja sitä miten hienosti niissä sanoma onkaan kiteytetty.

Johann Wolfgang von Goethe: Runoja

Saksan kirjallisuuden suuri Goethe (1749 – 1832) sepitti aikanansa ison määrän runoja. Lukaisin niistä koostetun suomennosvalikoiman. Runot on suomentanut Otto Manninen ja valikoima ilmestyi vuonna 1928.

Valikoiman runot ovat yleensä mitallisia ja pääosin riimiteltyjä. Sävy on aluksi romantiikan tyylin mukainen, rakkaus ja luonto vannehtivat yleisvaikutelmaa. Kirjan alkupuolella vertasin runoja pitkän aikaa Goethen romaanin Nuoren Wertherin kärsimykset -tapahtumiin. Wertherin tarinahan alkaa intoa ja luonnontunnetta uhkuvana, etenee rakastumisen kuvaukseen, nämä kaksi tuntemusta yhtyvät ja sitten taitekohdassa muuttuvat eron kautta pettymykseksi ja kärsimykseksi. Varmaan näissä runoissa jotain siihen liittyvää onkin, mutta onneksi jossain vaiheessa Werther liukeni ajatuksistani ja pystyin keskittymään runoihin sellaisenaan.

Runojen ryhmittelyssä alkuun on sijoitettu ehkä hieman valoisampien runojen osio nimeltä Lauluja. Sitä seuraa osio nimeltä Balladeja. Sen osion myötä runot alkoivat toimia minulle itsellisinä taideteoksina. Varsinkin viehätyin runosta Jumala ja bajadeeri. Goethe on tuntenut vetoa itämaista lyriikkaa ja itämaisia aiheita kohtaan. Mainittu runo on alaotsikoltaan Intialainen legenda. Se kertoo Mahadeva-nimisen jumalan laskeutumisesta maan päälle. Bajadeeri on nainen, jonka työnä on miellyttää miehiä. Sinänsä jumalten laskeutuminen maan päälle lienee ollut tuttu aihe antiikin kirjallisuudessa. Minua aihe kiehtoo. Se on kuin jumala koneesta aloitettuna loppuhuipentumasta. Goethe kertoo balladeissaan myös Rottienlumoojasta ja Taikurin oppilaasta (tarina tunnetaan nimellä Noidan oppipoika).

Seuraava osio on nimeltään Antiikkiseen sävyyn. Sen runosikermässä Venezialaisia epigrammeja Goethe toteaa, että pyhimystä etsivä löytää Italiasta vain palvottuja luumuruja. Runojen suhde uskoon ei ole korkeakirkollinen, Goethe on monella tapaa romanttisesta alkutaipaleestaan huolimatta varsin maanläheinen ja sitkeästi oikeaksi tuntemastaan kiinnipitävä. Myöhemmin, osion Eriaiheisia runoelmia runossa Proœmion hänen näkemystään voisi arvailla jollain tapaa panteistiseksi. Runossa Jumala täyttää luonnon ja luonto Hänet. Kuitenkin aikaisemmin samassa osiossa on mielestäni koko kirjan hienoin runo Sydänyön aikaan (Um Mitternacht). Siinä vanha mies katselee täydenkuun valossa elämäänsä taaksepäin. Hän näkee itsensä nuorena poikana kävelemässä pastori-isänsä talolle hautuumaan ohi, tähtien syttyessä. Sitten muistuvat mieleen nuoruuden riiuuyöt, jolloin rakkaus vetää kullan luo öiseen aikaan. Runon lopussa vanha mies kytkee menneen tulevaan. Minä näen siinä miehen, joka odottaa matkaa kotiin ja rakkauteen, Jumalan yhteyteen.

Viimeiset osiot ovat nimeltään Kompasäkeitä ja runomietelmiä sekä Länsi-itämaisesta divaanista. Jälkimmäinen sisältää runon Ginkgo Biloba -puun lehdestä. Siitä löytyy saksankielisestä wikipediasta pitkät latikat. Runo kuvaa neidonhiuspuun lehdelle ominaista ”kaksiosaisuutta”, joka kuulemma symboloi ystävyydenosoitusta eräälle naiselle, jonka kanssa Goethe runoili. Kyse ei siis ole kaksihaaraisista hiuksista, he-he. Huumorista puheenollen Goethe ei ole mikään kuivakiskoinen kirjoittaja. Hänen huumorinsa kohdistuu usein hänen ja muitten kirjallisuuden harrastajien kanssakäymiseen, joka ei ole ollut ongelmatonta. Eräässä runossa mainitaan itäisten runoilijoitten olevan edellä läntisiä muussa paitsi keskinäisessä vihanpidossa. Jotkut runomietelmistä ovat kuin osoitetut ketjukolaajan kaltaisille suurille ajattelijoille ja työn sankareille. Liitän tähän pienen esimerkin:

Vätys muuksiko muuttuu? –

Sitä onnen ei rataa!

Jos puuroa sataa,

niin lusikka puuttuu.

Kirjassa on rapiat kolmesataa sivua. Ostin sen ehkä viime kesänä Siilinjärven torilla piipahtaneelta kirjanmyyjältä vitosella. Lueskeluun kului vissiin viikko?

Valtimon syke

Kutsuin vaimoni kanssani kesälomareissulle, kun hänellä oli perjantaina kesälomapäivä. Retken suunnaksi olin valinnut Valtimon, Pohjois-Karjalan pohjoisimman kolkan. En ollut koskaan käynyt Valtimolla, halusin tietää millainen olisi Valtimon syke.

Läksimme liikkeelle aamulla. Helmenharmaa automme kiisi valtatie 75:ttä kiireettä, olihan vaimoni lomapäivä. Matkan varrella piipahdimme Nilsiän Kinahmin vaaralla. Pysähdyin jossain siellä tanhuvilla ottamaan kuvan keväisestä pellosta taustanaan keväinen, metsän peittämä kukkula. Kuopioon liittynyt Nilsiä oli tullut tutuksi jo ennen Kuopioon liittymistään, joten jatkoimme matkaa kohti Pohjoista Karjalaa.

Nilsiä. Etualalla kappale helmenharmaata autoa.

Emme käyneet edes Nurmeksessa, sielläkin olimme kerran aikaisemmin piipahtaneet. Jatkoimme korpitaivalta kohti Valtimoa, Rautavaarankin ohitimme, vaikka se olisi minua kiinnostanut. Perillä Valtimolla tutustuimme leppoisaan pieneen taajamaan vajaan tunnin ajan. Tai ainakin puoli tuntia. Kävimme nauttimassa pullakahvit, kaupasta ostimme jukurtit ja suklaata ja cd-levyn verran matkamusiikkia. Tulikin valittua hyvä levy, Poptorin parhaita, kannessa auton kuvia ja levyllä mukavaa musiikkia vuodelta 1962. Kuunneltiin laulut pariin kertaan siinä ajellessa. 

Kävimme myös kirkonmäellä ja tutustuimme ulkopäin Valtimon kirkkoon ja kirkon kupeella sijaitsevaan sankarihautausmaahan. Nautimme keveän lounaan kirkon parkkipaikalla. Minä söin mustikkajukurtin, banaanin ja kolme palaa suklaata. Vaimo otti vain kaksi palaa suklaata ja söi jonkin sitruunajukurtin.

Valtimolla on tällainen kirkko.

Jatkoimme matkaa kohti pohjoista, sillä olin wikipediasta lukenut, että Valtimolla sijaitsee koski nimeltä Kalliokoski. Ajelimme sinne päin ja arvelimme löytävämme opasteitten mukaan perille. Asia ei kuitenkaan ollut näin yksinkertainen. Tai ehkä se olisi ollutkin, jos olisimme ajelleet vain pikitietä pitkin. Jouduimme kysymään neuvoa parikin kertaa, kunnes älysimme mennä takaisin päätielle, josta opasteet löytyivät. Ajelu savipintaisilla sivuteillä 60-luvun iskelmiä kuunnellen oli silti ihan hauskaa.

Valtimo. Kalliokoski.

Kalliokoski on komea paikka eikä ollut lainkaan höpsöä vierailla sen rantamilla, vaikka itse sanonkin. Uimaan emme ryhtyneet, katselimmepa vain vettä ja kuuntelimme hetkisen kevään kohinaa.

Valtimo. Kalliokoski ja ketjukolaaja.

Paluumatkalla ajelimme Rautavaaralle, jossa vierailimme kunnantalolla. Sieltä löytyi näet kahvila, jossa nautimme pullakahvit! Auton jätimme siksi aikaa tien toiselle puolen, kirkon parkkipaikalle. Rautavaaran pullakahvit tulivat euron halvemmaksi kuin Valtimolla, mutta pullat olivat kummassakin paikassa ainakin eilisiä, mikä sopi mainiosti retrohenkiseen retkeemme.

Näkymä Rautavaaran kirkolle päin.

Ajokilometrejä kertyi kolmisen sataa ja matka taittui yhden päivän aikana.

Emma Puikkonen: Matkamusiikkia

Emma Puikkosen (s. 1974) kirjoittama romaani Matkamusiikkia julkaistiin vuonna 2013.

Matkamusiikkia kertoo elämästä ja sen loppuvaiheista, jotka etenevät kohti kuolemaa. Kuoleman lähestymistä kuvataan vanhan, muistisairaan miehen kautta. Miehen mieli kulkee vanhoilla poluilla, niin että sinne poluille on päästävä vielä käväisemään. Ajotaitoinen henkilö löytyy, pojan vaimo saa kuskin paikan ja kohta huristellaan Turun kaupungista punaisella Corsalla suuntana Savo ja Juva. Kuskilla on tietenkin omat mietintönsä, siinä samassa autossa matkaavat erilaisia matkoja kuski ja matkustaja, kummankin käsi saman vaihdekepin päällä. Matkaa seuraavat sivusta mystinen hirvi ja sinipukuiset vartijat, jotka tuntuvat tietävän matkalaisista melkein kaiken.

Kerronta on ilmavaa, helppoa lukea. Sivuseikkoihin ei takerruta pitkäksi aikaa, myös tärkeämmät asiat ohitetaan toisinaan melko nopeasti. Autolla matkaaminen ei ole kirjan kuvauksissa erityisen tärkeässä osassa. Tosin alkupuolella matkanteko sujuu hitaasti, koska Corsan kuljettaja, Iisa, haluaa päästää kaikki takaatulijat ohitseen. Paikoitellen automatkastakin luodaan keveillä vedoilla näkymiä, jotka koskettivat minua, kuten seuraavassa katkelmassa, jossa auto on pysäytetty järven rantaan ja on uskaltauduttu uimaan:

Iisan rinnat ja vatsa tulevat pehmeästi vedestä kun hän kelluu, hän katselee autoja viuh viuh ne kulkevat järven ylittävällä sillalla ja niissä sisällä pieniä maailmoja, perheitä perheriitoja koiria sokeritauteja työtodistuksia ja jokaisella joku oma suru.

Puikkosen kerronnassa on runollisuutta, muistisairaudessa on tosiaankin runollisia piirteitä, kuten on myös metsässä ja tien varren vaihtuvissa maisemissa, jopa taukopaikkojen kahvibaareissa.

Hyvänä puolena tässä romaanissa näkisin sen, että tapahtumat eivät ole kamalan liioiteltuja. Puikkonen esittää myös kirjan seikkailuille verrantona sen tutumman tarinan ja tuntuu kysyvän kirjallaan, kumpi näistä vaihtoehdoista on oikein, miten ihmisen pitää elämänsä elää ja missä kohden se elämä on jo eletty. Oikeaa vastausta ei liene olemassa. Tai sitten niitä oikeita vastauksia on niin paljon kuin vastaajiakin.

Kirjassa on 188 sivua. Lueskelin kirjaa muutaman päivän. Kun pääsin loppuun, radiossa soi Muistojen bulevardi.