Anton Tšehov: Kirsikkapuisto

Venäläinen Anton Tšehov (1860 – 1904) kirjoitti vuonna 1904 valmistuneen näytelmän nimeltä Вишнёвый сад. Eino Kaliman laatima suomennos nimeltä Kirsikkapuisto julkaistiin ainakin teoksessa Kirsikkapuisto ja kuusi novellia, jonka nyt luin. Kirjan kannessa kerrotaan sen kuuluvan WSOY:n sarjaan Kirjallisuutta kouluille. Novellit suomensi Juhani Konkka. Teos ilmestyi vuonna 1965. Luettuani ensin novellit kirjoitan nyt jotain näytelmän lukukokemuksestani.

Kirsikkapuisto on nelinäytöksinen komedia. Näytelmä naureksii Venäjän kartanoylimystön rappiolle. Tsaarin ajan Venäjällä aatelisten hallussa oli suuria maatiloja siellä sun täällä. Tiloihin kuului nähtävästi usein suuri kartano, jonka mailla viljeltiin jotain. Tässä tapauksessa erityinen viljelyskohde olivat kirsikat, joitten kerrotaan kasvavan puina. Aikoinaan mummoni eleli vanhainkodissa Varkaudessa. Kyseisen fasiliteetin päärakennus oli häthätää tsaarinaikainen huvila, jonka pihalla tosiaankin kasvoi kirsikkapuu. Veljeni löysi sieltä joskus lasisen paperipainon, joka oli vähän kulmasta särkynyt. Minä näin kerran lumikon jahtaavan myyrää.

Tšehov kirjoitti jo näytelmässä Vanja-eno velkaantuneesta aatelisperheestä, joka kartanossaan viettää samankaltaista elämää kuin vietettiin ennen Ranskan vallankumousta vissiin koko Euroopassa. Aika on ajanut aatelin ohi. Vanhojen tapojen hupsuiksi reliikeiksi jääneet kartanoitten asukit eivät enää jaksa lähteä pois entisestä elämäntyylistään vaan unohtuvat kerran toisensa jälkeen pilvilinnoihinsa. Kirsikkapuistossa talon emäntä hukuttaa suruaan oleskelemalla Pariisissa, mihin hänellä ei ole ollut varaa enää pitkiin aikoihin. Hänen veljensä toistelee puheessaan biljarditermejä ja äityy pitämään outoja juhlapuheita. Nuoretkin ihmiset ovat homehtumassa kiinni kartanon menneeseen elämäntapaan. Vain välttämättömyyden pakko voi ajaa nämä ihmiset kartanosta pois, eri asia on pääsevätkö he koskaan irti siitä Kirsikkapuistosta, joka on kasvanut heidän sieluunsa.

Luin tänä aamuna ensin kaksi ensimmäistä näytöstä. Sitten vaimoni alkoi pestä saunaa ja minä läksin käymään kaupassa. Kun olin palauttanut pullot ja oluttölkit, huomasin lähteneeni liikkeelle ilman lompakkoa. Hermokontrollini piti ulospäin melko hyvin. Palasin kotiin ja tein lompakon kanssa uuden yrityksen. Kotiin palattuani einehdimme, vaimo oli saanut saunan pestyä. Ruokailun jälkeen jatkoin olohuoneen nojatuolissa lukemista. Luin kolmannen näytöksen ääneen. Vaimoni makasi sohvalla ja nukahti. Ennen neljännen näytöksen alkua minäkin nukahdin ja nukuin varmaan tunnin siinä nojatuolissa kirja sylissäni. Olin joskus 1990-luvulla yrittänyt kuunnella Kirsikkapuistoa radiosta kuunnelmana. Silloinkin nukahdin, niin että herätessäni oli neljäs näytös jo lopuillaan.

Neljännen näytöksen luin vain itselleni ilman ääntä. Tosin viimeisen sivun luin vaimolle ääneen. Siinä heitettiin jäähyväisiä kirveeniskujen kajahdellessa kirsikkapuistossa. Ajattelin kahville mennessäni, että ihan yhtä hyvin olisin voinut kuunnella mahtipontisen esityksen musiikkikappaleesta Alla venäläisen kuun. Siinä soi jotenkin tuo surumielinen pystyynlakastuneen loistokkaan elämän sävel. Tietyllä tapaa näytelmä Kirsikkapuisto sopii yhteen novellin Suudelma kanssa. Suudelman nuoret tykistöupseerit pohtivat milloin heillä itselläänkin on kuten kenraalilla kartano, missä kestitä vieraita ja järjestää tanssiaisia. Ohitse virtaavan elokuisen joen myötä Tšehov tuntuu vastaavan: ”Ei koskaan.”

Näytelmän pituus on 101 sivua. Tänään luin. Ihan kiva.

Anton Tšehov: Kirsikkapuisto ja kuusi novellia

Venäläinen Anton Tšehov (1860 – 1904) kirjoitti vuonna 1904 valmistuneen näytelmän nimeltä Вишнёвый сад. Eino Kaliman laatima suomennos nimeltä Kirsikkapuisto julkaistiin ainakin teoksessa Kirsikkapuisto ja kuusi novellia, jonka nyt luin. Kirjan kannessa kerrotaan sen kuuluvan WSOY:n sarjaan Kirjallisuutta kouluille. Novellit suomensi Juhani Konkka. Teos ilmestyi vuonna 1965. Luin ensin ne novellit. Kerron jotakin jokahisesta.

Virkamiehen kuolema. (1883) Vähäpätöinen ulosottomies, jonka nimi Tšervjakov tarkoittaa ”matonen”, aivastaa pärskäisee kenraalin kaljuun teatterin toisessa nojatuolirivissä. Kertomus tuo mieleeni aikoinaan Kotiposti-lehden Simo Salmisen Kaskukakusta lukemani vitsin autoilija Alituisesta, joka toivoi 50-vuotislahjakseen pelkästään ongenkoukkuja. Synttäreillä vieraat sitten odottivat, mitä Alituinen kaikilla ongenkoukuilla tekisi ja hän alkoikin pitää aiheeseen liittyvää puhetta, mutta ennen kuin ehätti itse asiaan hän kuoli. Kirjan takakannessa kerrotaan, että Tšehov oli nuorempana kirjoitellut lehtiin tarinoita, jotka olivat oikeastaan vain laajennettuja vitsejä.

Pahantekijä. (1885) Tämä novelli on ilmeisesti joskus esitetty Tv-teatterille sovitettuna, koska muistelen miten Pentti Siimes vaikersi ihan kuten jutun tuomiolla oleva rahvaan mies: ”Ensin on mies tutkittava, vasta sitten selkään hutkittava!” Lyhyessä kertomuksessa on suomentaja Konkan mielestäkin asiavirhe, kun miehen väitetään anastaneen muttereita, joilla rautatien kiskot kiinnitetään ratapölkkyihin. Muttereitten avulla kiskot voidaan sitoa toisiinsa, mutta pölkkyihin ne kiinnitetään ratanauloilla. Sain tästä aiheen muistella ääneen vaimolleni hillittömän hauskaa tapausta nuoruudestani, jolloin olin kesäaikaan purkamassa rautatietä Kuopion matkustajasatamasta. En kehtaa kertoa juttua tässä, sillä siihen sisältyy kiusallista materiaalia. Vaikka eihän se nyt niin kummallista ole, että uimahousujen lahkeesta raavaalta mieheltä jotain salassa pidettävää vilahtaakin.

Liikaa suolaa. (1885) Tämän novellin olin lukenut joskus jostain antologiasta. Saattaa olla että oli siinä toinen suomennos, en ole varma. Maanmittari matkustaa yksinäisellä syrjäseudulla ja alkaa pelätä kuskiaan, joka on roteva maalaismies.

Suudelma. (1887) Tämän novellin takia kannatti lukea nämä novellit. Kyseessä on joukon ainoa todellinen novelli, ellei sitten seuraavaakin sellaiseksi halua lukea. Tasapainoinen, lumoava ja herkkää kauneudentajua hehkuva kuvaus nuoren tykistöupseerin vierailusta kenraalin kartanossa maaseudulla. Tarina tuntui oudon tutulta, saattaa johtua siitä, että Tšehov on sitä kirjoittaessaan jo kypsynyt kirjailijaksi, joka tietää mitä lukija häneltä odottaa. Suudelma on kirjan helmi.

Vedonlyönti. (1889) Pankinjohtaja ja nuori advokaatti antautuvat järjettömään vedonlyöntiin akateemisessa kiistassaan kuolemanrangaistuksen ja vankeuden oikeutuksesta. Koska novellissa luetaan paljon, liitän tähän pätkän vuodatusta lukemisen ja tiedon turhuudesta:

”Ja minä halveksin teidän kirjojanne, halveksin kaikkea maallista hyvää ja viisautta. Kaikki on vähäpätöistä ja katoavaa, petollista kuin kangastus. Olkaa vain ylpeitä, viisaita ja kauniita, mutta kuolema pyyhkäisee teidät maanpinnalta samoin kuin hiiretkin kellarista, ja teidän jälkipolvenne, historianne, teidän nerojenne kuolemattomuus jäätyvät tai palavat yhdessä maapallon kanssa.

Oopperasta palattua. (1892) Nuori neitonen (16 v.) on tikahtua elämän ja rakkauden odotuksesta. Harmillisen köykäinen lopetus kirjalle.

Koska on epävarmaa, jaksanko lukea sen Kirsikkapuiston, laitan nyt tämän tekstin blogiini. Palaan asiaan, jos lukeminen edistyy. Novellien yhteinen sivumäärä on 52 sivua. Lukemiseen meni kaksi päivää, välissä yksi juop- kesälomapäivä.

Anja Samooja: Sydänjuuret

Anja Samooja (1919 – 1966) sepitti runot vuonna 1948 julkaistuun kokoelmaansa Sydänjuuret. Sain kirjan haltuuni pyyteettömänä lahjana pari vuotta sitten ja nyt vihdoin luin sen.

Koska en tuntenut Samoojan runoja entuudestaan, etsin hänestä tietoa netistä. Wikipedian ja Kirjasammon mukaan Samoojan esikoisrunokokoelma Luode ja vuoksi julkaistiin vuonna 1947. Kolmas ja viimeiseksi jäänyt kokoelma Uralin ja Atlantin väliltä ilmestyi vuonna 1966.

Samoojan runous tässä kokoelmassa on runollista kertojan ääntä. Kertoja katselee ympärilleen ja kertoo näkemästään. Luonnonilmiöitä kertoja käyttää usein vertauskuvina, joitten verhoamana hän käy läpi sisäistä maailmaansa. Kertojan näkyjen kautta kuvaa runoilija väliin elämänkatsomuksellista, filosofista asennettaan, mutta toisaalta myös nuoren naisen elämän vahvoja tapahtumia. Jälkimmäisestä esimerkkinä runon Juhannuskokko viimeinen säkeistö:

Valkeni taivaat,

haihtui noituus ja huuma.

Kauan on sentään

kallio kokosta kuuma...

Nuori nainen kuuluu jo aiheena siihen osastoon, jossa puhutaan ”biologisesta kellosta”. Niinpä tämäkin osa elämää on runoista luettavissa. Runoilijan asenne lapsia ja äitiyttä kohtaan on hellä, äitiys on puhutellut runoilijaa läheisesti.

Filosofian suhteen runoissa ollaan lujalla kannalla. Ihmiskunta nähdään tuhoaan kohti kulkevana laumana. Runossa Surun lintu koneiden kaupungissa kuvataan runollisen murskaavasti ihmiskunnan menoa ja samalla runoilijan tehtävää. Kaksi viimeistä säkeistöä:

Luo lauluja tehtaista, koneista...” Koneista, niin.

Hyvin monta ruumista koneen murskasta kaivettiin.

Koneet katoo, ikuinen meri on jäässä. Prinssiä haudataan.

Surun lintu laulaa. Ajattomuus on kattona taivaan ja maan.

Huimimmilleen epäusko ihmistä kohtaan menee kokoelman päättävässä runossa Viimeinen ihminen. Maan tuho saa kosmiset mitat, runoilija kysyy onko viimeisessä ihmisessä voimia astua toisiin tähtiin maansa jättävänä kuninkaana.

Näistä synkistä tunnelmista huolimatta Samoojalta tunnutaan nettiselailun perusteella muistavan tästä kokoelmasta löytyvä veljeskateutta käsittelevä runo Lapsuusmuisto ja jouluruno Kuka tuntisi joulun paremmin? Lapsipa tietenkin. Minä heräsin Samoojan runoille parhaiten runon Uni myötä. Siinä Samooja onnistuu aika hienosti unen kautta kuvailemaan unen kotirantaa, jonka minä mielessäni käänsin ”taivaan kodiksi”. Unessa vainajat eivät usein puhu, niin on tässäkin runossa, jossa runon kertoja tapaa hiljaiset veljet, sisäänpäin kääntyneen isän ja nurmella nukkuvan äidin.

Kirjassa on 96 sivua. Lueskelin sitä muutaman päivän. Kiitokset lahjoittajalle!

Vepsän satuja

Elias Lönnrot keräsi aikoinaan kaikenmoista puheenpartta Karjalan kansain keskuudesta. Hänen vuonna 1842 Vepsänmaalta keräämistään saduista, sananlaskuista ja arvoituksista koosti Markku Nieminen vuonna 2006 julkaistun nykysuomelle sovitetun pienen vihkosen nimeltä Vepsän satuja. Kirjan upean kuvituksen teki Aleksei Maksimov.

Vepsäläiset sadut noudattavat yleistä kansojenvälistä satuperinnettä. Niissä on sikäli reippaasti väkivaltaa, että ihan iltasatuina eivät kaikki menettelisi. Toisinaan loput ovat sitä paitsi aika tylyjä, eikä niistä ihan helpolla löydä reiluntuntuista opetusta. Sen sijaan sitä opetusta, että maailmalla kannattaa pitää varansa eikä antautua haihatteluun ja helpon onnen etsintään, sitä kyllä löytyy. Ihmiset ja eläimet tekevät erehdyksiä, joista joutuvat maksamaan itse kalliin hinnan, ellei sitten erehdys koidu jonkun toisen kohtaloksi kuten sadussa Tsaari Pirras ja hänen koiransa. Toisinaan eläinsaduissa kettu on ilkeämielisen viekas, mutta joskus kettukin katkaisee koipensa.

Aikuiselle nämä sadut edustavat menneitten aikain tarinaperinnettä, jossa rajutkin otteet voi ottaa paksun huumorin kannalta. Kettu höynäyttää sutta sadussa Mies ja repo. Kettu vohkii ensin mieheltä kalat ja valehtelee sitten sudelle pyytäneensä ne hännällään avannosta. Susi menee koettamaan samaa konstia, jolloin sen häntä jäätyy kiinni ja rantaan pyykille tulevat akat hakkaavat suden kepeillä. Kettu aavistaa suden tulevan sitä syyttämään. Sillä aikaa kun akat hakkaavat sutta, kettu ahmii taikinan akkojen tiinusta ja hieroo vielä loput taikinasta päähänsä. Suden saapuessa kettu puolustautuu näin:

Repo siitä hukalle: ”Katsos minuakin, kuomaseni. Samoiten minua lyötiin, kun tulin kylään sinulle vahtia pitämään. Katso, kaiken pääni löivät rikki. Aivotkin ulos karkaavat.”

Kuten ymmärtää sopii, liikutaan näissä saduissa yleensä maalaismaisemissa tai metsässä. Sama pätee sananlaskuihin. Niitten viisauksien kanssa voi lukija käydä omaa hatarapäistä väittelyänsä. Onko aamu tosiaankin iltaa viisaampi? Yleensä aamulla on minulla vielä hippunen toivoa tallella, kun taas illalla olen menettänyt uskoni muuhun kuin yöuniin, eikä niihinkään aina ole luottamista. Lienee temperamenttikysymys, kumpi asenne kuvastaa viisautta – sekö jossa ei vielä osaa arvata tulevaa vaiko se, jossa on kyllästymiseen asti tulevia ja olevia nähnyt. Vaan melkeinpä aina on löydettävissä helmi ajatuksien kaurapellon vaiheilta. Niin nytkin, kun seisahduin seuraavanlaisen sananlaskun kohdalle:

Ei meri siitä pilaannu, jos koirat rannasta latkivat.

Tästä sananlaskusta johtui ensimmäiseksi mieleeni kuva nuoresta neitosesta, joka tyköistuvissa mansikanpunaisissa housuissaan kävelee ihmisyhteisön keskellä ja sitten pelästyksekseen huomaa muittenkin kuin nuorten ja mieleistensä miesten tsekkaavan katseillaan hänen vaatetuksensa viehkeitä linjoja. Hetken aikaa sanan äärellä seisahdettuani löysin itseni myös katselemasti itseäni ja naapureitani. Onhan se tietysti niin etteivät kaikki ihmiset suinkaan osaa olla niin reiluja naapureita kuin minä olen. Ja on selvää, että sellainen aikaa myöten alkaa rasittaa minun reilusukuisuuttani. Mutta enkö minä koteineni ole kuitenkin meri verrattuna niihin kulkijoihin, jotka tonttini ohitse ramppaavat? Enkö minä ole meri jonkin tuntemattoman taivaankappaleen pinnalla, tavoittamaton ja tyyni kuin Äänisen aalto jääkannen alla? Koirat rannalla latkikoot.

Vepsän satujen vihkosessa on vain 41 sivua, mutta siihenkin sain kulutettua pari päivää.

Nina Zaitseva: Virantanaz

Vepsäläinen Nina Zaitseva (s. 1946) laati vepsäläisten myyttien, legendojen, satujen, laulujen, itkuvirsien ja sekä eeppisen että lyyrisen runouden pohjalta vepsäläisten eepoksen, joka julkaistiin vuonna 2012 nimellä Virantanaz. Luin Juminkeko-säätiön julkaisun vuodelta 2013, josta Virantanaz löytyy vepsänkielisenä rinnallaan suomennos, jonka laativat Olga Zaitseva ja Markku Nieminen. Teoksen kuvituksen laati Aleksei Maksimov. Lopusta löytyy Markku Niemisen kirjoitus Vepsä ja vepsäläiset sekä Nina Zaitsevan vepsänkielinen kirjoitus Vepsläižen eposan lugijoile. Zaitseva kertoo eepoksen laatimisesta: siitä miten sanastossa toimivat toistensa synonyymeina puhekieliset ja kirjakieliset ilmaukset, miten kansanlaulujen runomitta ja aihelmat uivat tekstiin ja miten hänen oman lyriikkansa ohella kuudelta muulta nimeltä mainitulta kirjoittajalta saadut vaikutteet sulautuivat osaksi eeposta. Zaitseva korostaa, että vepsän kielessä elää Vepsän kansan historia lauluineen ja tarinoineen eikä hän haluaisi kielen sammuvan.

Vepsäläiset asuvat Venäjällä Äänisjärven eteläpuolella. Kansa on huvennut pieneksi, arviot vepsäläisten määrästä vaihtelevat viidesta tuhannesta pariinkymmeneen tuhanteen. Markku Nieminen toteaa, että vepsän kieli on arkaainen itämerensuomalainen kieli, jonka arvellaan olevan lähinnä ns. kantasuomea. Venäjän kielen vaikutus vaikuttaa tosin vahvalta, jo tämän teoksen perusteella se näkyy sekä sanastossa että äänteissä (kirjaimissa). Näytteeksi siitä miten suomalainenkin voi paikoitellen ymmärtää vepsää esitän pienen katkelman runosta, jossa karhu kiipeää kuuseen lausumaan vepsäläisille ohjeita elämää varten:

Libui kondi kuzhe

sätes kaikhe udhe:

heinäsižiš kadjoiš,

ol'gesižes paidas,

kivižiš kindhiš,

savižiš kengiš.

Libui = kiipesi, sätes = yllään, pukeutuneena, kadjoiš = kaatioissa (ks. Kalevala), housuissa

Runoelmassa tulee esiin vepsäläisten elämä kunnioittavassa yhteydessä luontoon. Ympäröivät kansat kuten saamelaiset ja venäläiset ovat tarinoissa mukana. Toisaalta runojen henkilömäärä on pidetty pienenä, mikä helpottaa lukemista ja lähentää lukijaa kuvattaviin hahmoihin. Erityinen huomio kohdistuu naishahmojen – saamelainen Aira, loitsijamummi Anni, itkuvirsiä esittävä saagan ”kukintohahmo” Aljoi – vahvaan osaan tapahtumissa. Loppupuolella esiin nousee myös mies, nimihenkilö Vir, joka suoriutuu sankarillisesti karhunkaadosta. Karhu sinänsä on vepsäläisille tärkeä eläin, kuten yleensäkin suomensukuisille kansoille. Eepoksessa on mielestäni huomioitu muitten kansojen vastaavien teosten tarinankuljetus ja aihelmat, joten sikälikään kyseessä ei ole vaikeasti sulateltava runoelma.

Vepsän eepos on mielestäni harkitusti laadittu, se on tasapainoinen kokonaisuus, jossa erilliset aiheet on sujuvasti sovitettu yhteen. Eepos on melko lyhyt, koko kirjan sivumäärä on vain 83 sivua. Kullakin sivulla on vierekkäin suomennos ja alkuteksti. Luin teoksen junamatkalla, kuvat opastivat jossain kohdin hoksaamaan kerrontaa.

Juhannuskirkossa Siilinjärvellä

Juhannuksena kävin kirkossa Siilinjärvellä. Heräsin jo puoli viiden seutuun. Yöuneni eivät olleet kovin pitkät. Katsoin illalla Brazil-elokuvan ja puoli yhden maissa joku autoilija herätti meidät kaasuttelemalla järjettömän kovaa juuri meidän talomme kohdalla. Ylösnoustuani nautin aamiaista olohuoneessa ja katselin ruotsalaisen elokuvan Paras kesä. Sitten ajin partani ja kävin suihkussa. Vaimokin heräsi ja kerroin käyväni kirkossa.

Kävelin kirkkoon, sillä juhannuksen aikaan oli tullut liian vähän liikuttua. Kirkkoon on meiltä pari kilometriä ylämäkeen, joten läksin liikkeelle jo klo 9.15. Pihassa näin oravan. Se katsoa nakotti minua vaahteran rungolta. Suojaisella kävelytiellä näin pari linnunpoikasta. Vissiin joitain kerttusia, osasivat jo lentää. Ylämäki sujui pienellä puuskutuksella. Onneksi tuuleksi aika tavalla, niin en ihan sulanut siinä kävellessäni. Kirkolle tultuani pyrin ensitöikseni vessaan. Se oli varattu. Vessasta tuli pian eräs nainen, joka ei koskaan ennen ollut tervehtinyt minua, mutta oli seurannut toilailujani pilkallisesti hymyillen. En muista mitä vastasin hänen huomeneensa. Kun tulin ulos vessasta, seuraavana vuorossa oli pitkäaikainen kirkkovaltuuston jäsen, joka suhtautui minuun erittäin nuivasti ollessamme aikoinaan samalla kirjoituskurssilla kansalaisopistolla. Emme tervehtineet toisiamme.

Menin kirkkoon. Siellä olivat jo istumassa penkissään entiset naapurini. En yrittänytkään tervehtiä heitä. Omalla penkkirivillään istui myös eräs entinen työtoveri. Kirkossa oli puolensataa ihmistä. Laitoin kännykkäni kiinni. Se tuntui herättävän huomiota, sillä ei sitä kirkossa saa olla kännykkää. Ainakaan päällä. Alettiin siinä rukoilla virsikirjan sanoin ja laulettiin virsiä samasta teoksesta. Kirkossa oli joku nainen, joka lauloi kulakalla äänellä ja vähän hitaammalla tempolla kuin muu seurakunta. Kesäkanttorin ääni jäi hänelle toiseksi, mitä volyymiin tuli. Pääasiassa laulattivat tuttuja virsiä, aika tavanomainen show.

Pappi kiipesi pönttöön ja kertoi Johannes Kastajasta, josta juhannuksessa on kyse. Aluksi tuntui menevän hyvän aikaa Johanneksen syntymään liittyneitten tapahtumain kuvauksessa. Ajattelin jo, että mitähän tästä tulee? Puhui pappi kumminkin myös mandealaisista, joitten uskonnon juurien arvellaan olevan lähtöisin Johannes Kastajan julistuksesta. Kuulemma Suomessakin asuu mandealaisia, en tiedä asuuko Siilinjärvellä. Pappi mainitsi siitä miten Johannes kehotti raivaamaan valtatiet meidän Herrallemme ja että Johannes sai loppunsa mestauspölkyllä. Vai sanoiko hän ”mestauspöydällä”? Jotenkin ”pölkky” tuntuisi sopivan paremmin Siilinjärvelle. Täällähän toimi aikoinaan pölkkybaarikin.

Loppuvirtenä laulettiin ”Taas kukkasilla kukkulat”, säkeistöt 1 ja 5. Muinaisesta agraariväestöstä koostunut kirkkoväki esitti sen kauniin heleästi ja tunnevoimaisesti.

Aikoinaan tietokoneella tekaisemani kehäristi.

Kun pappi oli toivottanut hyvät kotimatkat koko porukalle, hän kiirehti hyvää vauhtia kirkon ovelle. Saapuessani hänen vaikutuspiiriinsä hän pyysi saada käyttämäni virsikirjan ja toivotti minulle hyvää juhannusta, mihin vastasin kiitollisena samaa hänelle toivottaen ja ojensin hänelle virsikirjan. Vasta kotimatkalla aloin miettiä miksi papilla oli niin kiire saada virsikirja kädestäni. Halusiko hän tarkistaa, olisiko siinä jäljiltäni jotain mandealaisia merkintöjä?

Toivotin hyvät juhannukset sille entiselle työtoverille ja ihmettelin pitkäksi kasvaneita keltanoita kirkon nurmialueella. Paluumatkalla näin toisen oravan. Käveltyäni kotiin kävin uudestaan suihkussa, sen verran veti hikeen se reissu. Sitten söimme juhannuslounaaksi paistettuja perunoita ja kuorellisia pirkkanakkeja.

Arto Juurakko: Me täs

Arto Juurakko (s. 1962) sepitti runot vuonna 2017 julkaistuun kokoelmaan Me täs. Kyseessä on hänen kymmenes runokokoelmansa.

Juurakko kirjoittaa runoja eteläpohjanmaan murteella. Tämän kokoelman aihe on rakkaus puolisoa kohtaan. Rakkaus keulii kirjailijan käsissä kuin mopo ja sitä tehen se sitten tuottaa näppärää runoutta, joka toimii usein kielikuvien kautta. Rakastettu on runon kertojalle pelekkää ilimaa, joka on tarpeen hengittämiseen. Tai rakastettu on tuuli, jota tarvitaan lietsomaan jo tuhkaksi ehtivän rakkauden kipunaa. Toisinaan runojen rakkaus täyttää maailman taivasten tasolta aina maahan saakka, toisinaan kiintymys tarttuu rakastettuun syksyn lehtenä ja havunneulana yhteisen mettäretken aikana.

Runojen miljöö on koti maalla, maisemissa makaavat pellot ja taittuvat pajupehkot, linnut ja pilvet liikkuvat taivaalla. Käytännön tilanteet ruuanlaitossa ja kaukosäätimen käytössä tuovat runoihin itse-eletyn tunnun. Kokoelman loppupuolella yhteiseen, seesteiseen elämänmenoon tulee muutos. Tulevat sairaudet, tulee lähtö, puolison menetys. Oman aikansa runot kieltäytyvät antamasta periksi, mutta minkäs pakolle teet. Keväällä puhkeavat ensimmäiset leskenlehdet.

Juurakon runojen murre ei pyri hauskuuttamaan, se on aitoa kieltä, jolla runoilija kertoo sanottavansa. Murre on mukana olennaisena osana runoilijan maailmaa, se tuo säkeisiin paikallisväriä peittämättä sitä, mikä sanomassa on olennaista. Jotkut sanat jäävät minulle hämäriksi, toisinaan murre pysäyttää lukemisen, kun täytyy makustella sanoja, miltä ne kenties kuulostaisivat puhuttuina. Minun lausumanani runot jäävät torsoiksi, savolainen intonaationi on kuin Eesaun jalat pohjalaisissa virsuissa.

Jokin minussa on vikana, sillä rakkausrunojen maailma tuntuu minulle vieraalta. Minun elämäni on kärsimystä niin kuin hinduilla, soitot suruista tehtyjä. Sikäli on tavallaan terveellistä lukea runoja, jotka kertovat siitä hyvästä, minkä runoilija maallisen matkansa pitkospuilla on kohdannut. Niin usein hyvän näkee vasta kun sen menettää. Tosin on runojen kertojallakin ollut asiassa oppimisensa, kuten runosta Viisas navigaattori ilmenee:

Latasin Tomtomihin

määränpään:

onnen ja rikkauksien

lähtehelle.

Se antoo vaan

meirän osoottehen.

Kirjassa on 94 sivua. Lukaisin sen tänään. Saahan tiedä saanko muuta luettua tämän kuun aikana. Tästä kirjasta kuulin Kirjarakkautta blogista.