Powered By Blogger

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Vähän tärähtänyttä Joulua!


Kun yritän valokuvata tähtiä meidän pikku-nikonilla, tulee kuvista aina vähän tärähtäneitä. Tänä aamuna oli kaunis kuutamo ja tähtiäkin taivaalla välkehti, joten yritin ottaa kuvan siitä tähtitieteellisestä kauneudesta. Vaan kun ei onnistu niin ei.

Vähän tärähtänyt on oikeastaan elämäni tarina. Olen usein ollut tuen tarpeessa, mutta eipä ole löytynyt keppijalustaakaan mistään. Kiitos niille ihmisille, jotka sentään joskus ovat minun tuekseni tulleet! Tuen puuteko lienee tehnyt minusta näin tukevan? Ja nyt on vielä joulukin tulossa...

Tähtitiede sinänsä ei ole minulle tuttu aihe. En minä siitä. Mutta oli kyllä mielenkiintoista kuulla jostain tv-ohjelmasta, että muinaiset kansat ovat taivaasta puhuessaan yleensä tarkoittaneet tähtitaivasta. Metafysiikan kannalta lienee siis tavallaan oikein ottaa tähdistä epätarkkoja kuvia? Eiväthän metafysiikan suureet kestä eksaktia määrittelyä.

Oikeastaan ajattelin kirjoittaa tähän blogiini sellaisen tiedotteen, että jos minua ei vähään aikaan näy, olen hipsinyt joulun viettoon. Perjantaina suljen tietokoneen ja pidän joulutaukoa ehkä vuodenvaihteen tietämille. Tauon aikana keskityn Oleelliseen, mikä sekin saattaa sisältää muutaman tähden tärähdyksineen.


Leppoisaa Joulua ja Rauhallista Loppuvuotta!

maanantai 16. joulukuuta 2013

Esko Heikkinen: Afroditen pojat

Vuonna 1941 syntynyt Esko Heikkinen on kirjoittanut useamman kirjan, joissa kuvaillaan suomalaisten YK:n rauhanturvaajien tehtäviä kohdemaissa. Vuonna 2009 julkaistu romaani Afroditen pojat kertoo rauhanturvatehtävistä Kyproksella vuosina 1967 – 1969.

Afroditen pojat lähtee liikkeelle niistä maisemista, joissa Lawrence Durrell aikoinaan Kyproksella asusteli, Bellapaisin luostarilta ja idyllisestä kylästä luostarin ympärillä. Lyhyen, nykypäiviin sijoittuvan johdannon jälkeen tapahtumat siirtyvät kuitenkin sinne, mistä kaikki alkoi: Niinisalon koulutuskeskuksesta nuori YK-kapteeni Perttu Pellavasvaara lähtee uuden suomalaisryhmän kanssa Kyprokselle joulukuussa 1967. Pete toimii suomalaisen pataljoonan parissa, mutta hänen varsinainen tehtävänsä sijoittuu kansainväliseen esikuntaan, jossa hän toimii lehdistö- ja tiedotusupseerina, virkakielenä englanti. Romaanin henkilöt ovat pääosin esikunnan väkeä, upseereita, sihteereitä ja paikallisia avustavia toimihenkilöitä.

Heikkisen romaani on kuvaus siitä hypystä tuntemattomaan, joka nuorta suomalaismiestä kohtaa YK-tehtävissä. Mikään agenttiseikkailu tai vauhdikas ajanvieteromaani ei ole kyseessä, pikemminkin kirjassa muistellaan sattuneita ja tapahtuneita fiktion keinoin, mutta kovin todentuntuisesti. Romaanimuoto sallii käsitellä kipeitä ja arkaluontoisia aiheita muistelmateosta vapaammin. Heikkinen välttää ylilyönnit, tapahtumat noudattelevat samoja jotoksia kuin elämäkin, enempiä hötkyilemättä.

Heikkinen käy romaanissaan läpi Kyproksen lähihistoriaa ja sitä miten poliittinen tilanne kuvattuna ajanjaksona kehittyi niin saarella kuin maailmalla maailmalla muutoinkin. Kyproksen itsenäistyttyä vuonna 1960 ja englantilaisten sotilaitten poistuttua, alkoivat saarella kreikkalaisen ja turkkilaisen väestönosan välit kiristyä siinä määrin, että lopulta paikalle oli kutsuttava YK:n joukkoja turvaamaan rauhantilaa. Kreikkalaisten toivoma enosis, liittyminen Kreikkaan, sai vastaansa turkkilaisten toivoman taksimin, Kyproksen jakamisen kreikkalaiseen ja turkkilaiseen osaan. Vuonna 1963 osapuolet erotettiin demarkaatiolinjalla, ns. vihreä linja sai kuulemma nimensä vihreästä tussikynästä, jolla englantilainen upseeri oli linjan karttaan piirtänyt. Heikkisen romaanin mukaan jo vuonna 1968 on saarella arveltu, että jako tulee jonain päivänä pysyväksi ja että kreikkalaisten on muutettava turkkilaisten alueelta ja turkkilaisten kreikkalaisten alueelta.

Suomalaisille rauhanturvaajille YK-pesti on ollut tuottoisa. Muutaman kerran kirjassa laskeskellaan, että reissun tuloilla maisterismies pääsee opintolainoistaan. YK maksoi palkan koti-Suomeen, Kyprokselle miehet saivat vain päivärahat, jotka riittivät saarella elelyyn. Nykykäytännöstä en tiedä. Nikosian ravintolayrittäjät lienevät myös päässeet päivärahoihin käsiksi myyntituottojen kautta.

Kirjassa on 224 sivua ja sen lueskeluun kului minulta muutama päivä. Tämän kirjan myötä olen käsitellyt Kypros-kirjallisuuden tällä erää. Neljä kirjaa aiheesta on ihan hieno homma. Vaikutuksesta mainittakoon, että jouluksi ostan Commander-viiniä, jota Katkerissa sitruunoissakin muutaman kerran nautittiin.

torstai 12. joulukuuta 2013

Lawrence Durrell: Katkerat sitruunat

Kirjailija Lawrence Durrell (1912 – 1990), alkujaan Brittiläisen imperiumin kansalainen, sittemmin kosmopoliitti, matkusti vuonna 1953 Kyprokselle vietettyään sitä ennen kuusi vuotta Serbiassa. Durrell hankki talon Kyproksen pohjoisosasta läheltä Kerynian kaupunkia. Talo sijaitsi idyllisessä Bellapaixin kylässä kauniin, ritariaikojen luostarin läheisyydessä. Durrell muutti Kyprokselta vuonna 1956. Kyproksen vuosiensa pohjalta hän kirjoitti tositapahtumia kuvaavan kirjan nimeltä Bitter lemons, joka julkaistiin vuonna 1957. Suomennos julkaistiin vuonna 1970 nimellä Katkerat sitruunat, suomentajana T.A. Tengström.

Katsele ympärillesi ja toista kaikkien niiden kuninkaiden nimet, jotka ovat hallinneet Kyprosta. Luettele kaikki valloittajat, jotka ovat astuneet tänne jalallaan tai vaikkapa vain ne harvat, joiden käynnistä historian lehdet kertovat! Mitä merkitystä sillä on että me elämme ja he ovat kuolleet – meidät on tuupittu tuokioksi ramppivaloon nauttimaan näistä kukista ja tästä kevättuulesta, joka... näinkö vain kuvittelen... tuoksuu sitruunoille, sitruunankukille.”

Durrellin oleskelu Kyproksella sattuu saaren historian erääseen dramaattiseen vaiheeseen. Kirjan tapahtuma-aikaan Kypros on Englannin siirtomaa, paikallisen väestön vaikutusmahdollisuudet oman kotipaikkansa asioihin ovat rajoitetut. Englantilaisia pidetään miehittäjinä, määräilijöinä, jotka monien mielestä joutaisivat pois. Toisaalta englantilaisia myös kunnioitetaan, heitä pidetään Kreikan ystävinä – Kyproksen kansojen perheestä kreikkalaiset ovat selvästi suurin ryhmä. Kirjan tärkein yksittäinen sana on enosis. Sanaa ei täsmällisesti selitetä kirjassa, vaikka sen henki vaikuttaa tapahtumiin kirjan alusta loppuun. Lyhyesti sanoen enosiksella tarkoitettiin pyrkimystä liittää Kypros Kreikkaan.

Durrell kertoo kirjassaan kotiutumisestaan Kyprokselle, saaren historiasta ja senhetkisestä tilanteesta. Hän kuvailee ihmisiä, maisemia, rakennuksia ja leppoisaa elämänmenoa. Jo ensimmäisenä päivänä hän näkee rakennusten seinällä iskulauseita, joissa mainitaan enosis. Hän suhtautuu asiaan brittiläisellä ylimielisyydellä ja uskoo diplomatian olevan lääke saarelaisten vaatimuksiin.

Useimmat saarella asustavat englantilaiset ovat asettuneet kaupunkeihin viettämään Durrellin mielestä samanlaista elämää kuin Englannin esikaupungeissa. Kreikkaa puhuvana hän on outo lintu paikallisten silmissä. Hän itse haluaa aitoa yhteyttä kyläläisiin – ja sen hän sosiaalisena miehenä myös löytää. Hyvä viinipää on avuksi. Kyläläiset ovat paimenia ja käsityöläisiä, jotka viettävät vapaa-aikaansa toimettomuuden puun alla rupatellen sekä kahvia ja viiniä nauttien. Kyläläisten ohella hänen paikallisista tuttavuuksistaan merkittävimmiksi muodostuvat kreikkalainen opettaja Panos ja turkkilainen kiinteistönvälittäjä ja liikemies Sabri, jotka asuvat Keryniassa. Heidän lisäkseen Durrell tapaa usein saarella vierailevia ja asuvia englantilaisia, jotka lukeutuvat samoihin piireihin hänen kanssaan.

Rahavarojensa ehtyessä Durrell toimii englannin kielen opettajana Nikosian kymnaasissa, missä teinitytöt ihastuvat englantilaiseen kirjailijaan. Vaikka nuoret oppilaatkin puhuvat enosiksen puolesta, heidän opettajansa ei huomaa mitä on edessäpäin. Myöhemmin hän kohtaa yhden parhaista oppilaistaan terroritekojen takia internoitujen eristysleirillä. Silloin Durrell toimii itse siirtomaahallinnon palveluksessa.

Pimeys oli äkkiä laskeutunut tämän rauhallisen ja onnellisen saaren ylle, missä he olivat eläneet vaatimattomasti, juoneet viiniä, poimineet villikukkia, menneet naimisiin ja haudanneet omaisiaan. Ilmassa oli veren tuoksua.

Durrell kirjoittaa kovin maalailevasti. Lavea laatusanojen ja muitten kuvailevien ilmaisujen käyttö ei ollut minun makuuni. Se sai tekstin tuntumaan jotenkin paksuhkolta. Tapahtumat saivat kerrontaan vauhtia, mutta niitä tapahtumia oli kuvattavaan nähden melkoisen vähän. Erinäistä pohdiskelua kirja sisältää, osa pohdinnoista kuuluu omaan aikaansa. Mielenkiintoisin yksityiskohta nousi esiin Durrellin keskusteltua israelilaisen lehtimiehen kanssa. Israelilainen oli korostanut kreikkalaisten vahvaa yhteyttä Bysanttiin. Hän arveli englantilaisten liiaksi korostavan kreikkalaisten yhteyttä Roomaan. Lukiessa tuli mieleen, että bysanttilainen yhteys saattaisi toimia välittävänä tekijänä vielä nykyäänkin Kreikan ja Turkin suhteissa.

Kirjassa on 276 sivua ja lukemiseen kului viitisen päivää.

torstai 5. joulukuuta 2013

Pafoksen mosaiikit – Kyproksen nykyrunouden antologia

Vuonna 2005 ilmestyneen, Jussi Korhosen toimittaman ja suomentaman antologian Pafoksen mosaiikit myötä lukija saa muodostettua kuvan Kyproksen 1900-luvun loppupuoliskon runoudesta. Mukana on 23 runoilijaa, joukossa kaksi turkinkielistä, tosin kaikki runot kreikasta suomennettuina.

Kirjan alusta löytyy sekä Kyproksen suurlähettilään Loria Markidesin tervehdys että Jussi Korhosen kirjoitus Kyproksen runoudesta ja antologian syntymisestä. Korhosen kirjoitus sisältää myös lyhyen katsauksen Kyproksen historiaan. Korhonen kertoo, että turkkilaisia on asunut Kyproksella enemmälti 1500-luvulta lähtien, jolloin osmannit valloittivat saaren. Vuonna 1920 Turkki möi Kyproksen Englannille, jonka siirtomaaisännyys loppui vapaustaisteluun ja Kyproksen itsenäistymiseen vuonna 1960. Vuonna 1974 Turkki valloitti Kyproksen pohjoisosan eli 40 % saaren pinta-alasta. Alue on edelleen Turkin miehittämä. Niin runoantologiasta kuin onkin kysymys, heijastuvat historian tapahtumat mukaan valikoiduista runoista. Jopa runoilijoitten henkilötiedoista käy selville, että heistä kuusi on syntynyt Famagustan kaupungissa tai sen läheisyydessä, nykyään turkkilaisella alueella.

Sodat ja kotimaan jako ovat raskaita asioita. Turkinkielinen runoilija Nesie Yasin pohtii nuoruudenrunossaan kumpaako puolta isänmaastaan hänen tulisi rakastaa. Kiriákos Haralambídis myöntää tapahtuneen, mutta se ei tarkoita, etteikö se jäisi häntä vaivaamaan:

Tämä tarkoittaa, Kiriakos, sanoi runoilijalle
ihminen joka tuli hänen pihalleen,
että me emme palaa koskaan kyläämme.
Niin, se on surullista, mutta parempi tietää se
kuin elätellä pimeässä toivoa jostakin muusta.

(Kiriákos Haralambídis, katkelma runosta ”Ardana”)

Kotimaa on yhdyssana, jossa paino on sanalla ”koti”. Tämä paino ja sodassa kaatuneet ystävät leimaavat niin vahvasti antologiaa, että se saa muut aiheet tuntumaan vähäpätöisemmiltä. Nykyaikaisen keskeislyriikan kaihtajalle antologian runojen aiheitten yhtenäisyys ja samanhenkisyys – itse asiassa ylipäätään se, että aihe on tunnistettavissa – on toisaalta huojentavaakin. Aika monesta runosta ymmärtää, mistä on kysymys.

Muita aiheita ovat tietenkin runot itse, rakkaus ja elämän tarkoitus. Suomentajan hauskasti tajunnanvirtarunoudeksi luonnehtimasta Jórgos Kalozóisin tuotannosta on mukana kolme runoa, jotka kertovat Tasos Isaakista. Nämä runot ovat minun mielestäni antologian parhainta antia, erityisesti viehätyin runosta Tasos Isaakin omalaatuinen maailma. Runossa Tasos Isaak kertoo olevansa puutarhuri, joskin runokuvat vaeltavat kuin taidenäyttelyssä ihmeellisten näyttelykuvien keskellä. Runo tuntuu pysähtyvän keskelle peltoa, eteiseen, odottamaan, että jostakin avataan verho ja sanotaan ”käykää peremmälle olkaa hyvät”.

Theoklís Kujális keskustelee runossaan toisen vanhemman herran kanssa siitä, mistä nyt mieshenkilöt keskustelevat yökävelyllä Nikosian esikaupungin teollisuusalueella eli sielunvaelluksesta, kirjallisuudesta ja politiikasta. Ohi kävelee nuori nainen, joka täyttää miesten keuhkot tuoksullaan, mutta irvistää heille kauneutensa korkeuksista. Elli Peonídu katselee antologian nimirunossa miten vaalea matkailija rukoilee muinaisten ruukunpalojen edessä. Kyproksella on pitkä historia, jonka edessä seisahtuminen vaikkapa runoja lukemalla ei ole lainkaan pahitteeksi.

Kirjassa on 174 sivua ja seisahduin lukemaan sitä pariksi päiväksi.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Askeleen edellä – One Step Ahead

Kreikkalaisen Dimitris Athiridisin dokumenttielokuvassa Askeleen edellä (valmistumisvuosi 2012) tärkeinä taustavaikuttajina ovat Euroopan Unioni, Kansainvälinen valuuttarahasto ja Euroopan keskuspankki, jotka toukokuussa 2010 asettivat kovat ehdot Kreikan valtiolle myönnettävälle lainalle. Saman vuoden marraskuun pormestarinvaalien nähtiin olevan kansanäänestys myös vaativien rakenneuudistusten hyväksymisestä. Kreikan toiseksi suurimman kaupungin Thessalonikin pormestariehdokkaaksi tuolloin vallassa ollut vasemmistopuolue PASOK nimesi sitoutumattoman Ioannis Boutarisin, tunnetun thessalonikilaisen vaikuttajan. PASOK asetti hänet paljon vartijaksi. Vastassa ollut konservatiivinen Uusi Demokratia -puolue oli hallinnut kaupungin pormestarinvirkaa viimeiset 24 vuotta ja heillä oli asettaa vaaleihin uusi, vakuuttava ehdokas, Konstantinos Gioulekas.

Dokumentissa pormestarinvaalikamppailua kuvataan Boutarisin näkökulmasta. Boutaris avautuu kameroitten edessä ja kertoo elämästään iloineen ja suruineen. Hänen kampanjapäällikkönsä Stratos Fanaris sanoo: ”Kasvoilta näkyy koko eletty elämä.” Ja ellei näy, Boutaris kyllä kertoo sen omin sanoin ja kuvin. Elokuva on kertomus vaalitaistelusta, Kreikan talouden ahdingosta ja Thessalonikin pormestariehdokkaan henkilökohtaisesta historiasta. Charmantisti harmaantunut herra Boutaris on kuin Casablanca-elokuvan Rick. Hänen menneisyydestään löytyy suuri rakkaus, hänen vaimonsa Athina, jonka mies on lopulta saatellut kohti taivaan korkeuksia, sieltä löytyy kierre alkoholinkäyttäjänä ja sieltä löytyy halu palvella Thessalonikia, jolle Boutaris näyttäisi vakuuttelevan tulevien vaalien olevan kauniin ystävyyden alku.

Elokuvan alussa Boutaris kävelee portaita alaspäin suljettu sateenvarjo kädessään. Sateenvarjon kahva näyttää paimensauvalta, kierreportaita alaspäin laskeutuva mies on kuin Vergilius, joka johdattaa katsojaa nyky-Kreikan todellisuuteen. Asettuuko Kreikan ja Thessalonikin historian kulku yhteen Boutarisin henkilöhistorian tapahtumien kanssa, selviää ajan kuluessa. Boutaris lukee AA:n Kahdentoista askelen ohjelmaa englanniksi. Kirjasta näytetyssä kohdassa sanotaan: ”Jumala, auta minua olemaan avoin uusille mielipiteille, joita en olisi itse tullut koskaan ajatelleeksi.” (käännös: ketjukolaaja). Boutaris kulkee toreilla ja kaduilla, kuuntelee kansaa, puhuu tilaisuuksissa, tekee vaalityötä. Hän toivoo vitsikkäästi kaupungilleen suurta maanjäristystä, jonka jälkeen kaupungin voisi rakentaa uudelleen. Hän on populisti, lennokkaitten ilmaisujen mies. Ovatko sanat liian suuria tähän paikkaan, se elokuvassa selviää.

Boutarisin vastustajat ovat konservatiiveja, Boutarisin mielestä he haluavat säilyttää kaiken entisellään. Turkin tasavallan isä Mustafa Kemal Atatürk syntyi Thessalonikissa ja Boutaris puhuu hänen synnyinkotimuseonsa puolesta, sillä arvelee museon tuottavan kaupungille matkailutuloja. Myös juutalaisiin matkailijoihin kannattaisi hänen mielestään panostaa, sillä Thessalonikilla on maineikas juutalainen menneisyys. Toisaalta Boutaris itsekin kiihtyy paneelikeskustelussa, jossa häntä syytetään Vähän-Aasian verilöylyn aikaansaaneen henkilön (Atatürkin) kunnioittamisesta. Thessalonikin metropoliitta Antimos tuntuu olevan Boutarisin tärkein vastustaja eikä Boutaris suorapuheisena miehenä jätä sitä kertomatta. Heidän keskinäinen nokittelunsa kulminoituu Thessalonikin vapautumisen 100-vuotisjuhlassa Pyhän Demetrioksen kirkossa, jossa koolla on Kreikan poliittinen johto.

Tänä aamuna uutisissa kerrottiin, että luottoluokittaja Moody's on nostanut Kreikan luottoluokitusta kahdella pykälällä. Jotain hyvää Kreikan suhdanteissa on siis tapahtunut. Dokumentti Thessalonikin pormestarinvaaleista esitetään uusintana tänään Yle Teemalla klo 23.55.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Teemakanavan elokuvafestivaali 2013

Televisiossa Yle Teema -kanavalla vietätettiin elokuvafestivaalia 20. – 24. marraskuuta 2013. Katselijoille oli tarjolla paljon elokuvia.

Ensimmäiseksi elokuvaksi oli valittu taiteellinen miksaus Lontoota käsittelevästä dokumentaarisesta aineistosta. Elokuvan tekijä oli Julien Temple, teko tapahtui vuonna 2012. Templen elokuva on saanut nimekseen London – The Modern Babylon, suomeksi Lontoo – uusi Babylon. Omat muistikuvani Lontoosta liittyvät Englannin liigan jalkapallo-otteluihin, joissa pitkälle 1970-luvun lopulle pelaajat olivat pelkästään Brittein saarilta ja harvoja poikkeuksia lukuunottamatta valkoihoisia. Kuten elokuvassa todetaan, Lontoo on nykyään maailmankaupunki, metropoli, kansojen ja kulttuurien poriseva kattila. Mutta Lontoo ei ole ollut sitä kauan, eikä muutos ole sujunut ongelmitta, mikä elokuvassa myöskin nousee esiin. Lopussa tämän hetken pahimmaksi epäkohdaksi nousee taloudellinen eriarvoisuus. Ajoittain kaoottinen nuorisomusiikki rytmittää elokuvaa.

Slavoj Žižek puhuu elokuvassaan The Pervert's Guide to Ideology kaikenlaista hitaasti minulle aukenevaa ja esittää sanottavansa tueksi näytteitä hienoista elokuvista. Koska Žižekin puhevuoksi on minun vastaanottorytmilleni ylivoimaista, vaikuttaa mies ”lörpöttelevältä touhottajalta”, toiseudelta, jonka seurassa alan tarkkailla kelloa ja miettiä onko nenäsuihketta kotona varmasti riittävästi.

Tanskalaisen Carl Theodor Dreyerin ohjaama film muet Jeanne d'Arcin kuolemantuomiosta (La Passion de Jeanne d’Arc, vuodelta 1928) esitettiin hienolla, elokuvaa varten vuosikymmeniä myöhemmin sävelletyllä musiikilla varustettuna. Nämä jälkikäteen lisätyt musiikit tekevät oikeastaan elokuvasta uuden taideteoksen, mutta mitäs tuosta. Hienoa näyttelyä, hitaita lähikuvia, joitten onnistumisessa näyttelijän eläytyminen on ollut tärkeää. Koskettava kuvaus. Se, ettei näyttelijöitten puhe kuulu, leikkaa pois paljon itsestäänselvää sananvaihtoa, joka kuulustelukohtauksissa on väliin kiihkeääkin. Näin katsoja voi keskittyä kuviin. Jeannelta lipataan hiukset minimiin. Parturi käyttää nykyaikaisia parturinsaksia, vaikka kaikki muut tykötarpeet ovat ylenpalttisen vanhanaikaiset.

Tanskalaisen Lars von Trierin elokuvia näytettiin joku aika sitten teemalla useampia. Tykkäsin niistä ainakin elokuvasta Koko homman pomo (Direktøren for det hele, vuodelta 2006), joka on synkähkö komedia eräästä työyhteisöstä. Toivoisin von Trieriltä jatkoa sen elokuvan hengessä. Hän vaikuttaa mieltävän itsensä draamojen ohjaajaksi, vaikka toisenlainenkin tyylilaji voisi tulla kyseeseen. Teeman festivaali esitti elokuvan Melancholia (vuodelta 2011). Elokuva sisältää jonkin verran klassillista musiikkia ja taiteellisia kuvia. Vastaavaa erikoista hidastetun, liikkuvan kuvan ja musiikin yhdistävää kauneutta oli esillä jo ohjaajan edellisessä elokuvassa Antichrist (vuodelta 2009). Melankolian päähenkilö on mainosalan ammattilainen, onko mainosalasta kertominen ohjaajalta jonkinlaista itseironiaa? Hidastetuista, nautiskelevista otoksista kun voi tulla mieleen mainoselokuva, olkoonkin, että aiheet eivät ole mainoksille ihan niitä tyypillisimpiä. Naispääosan vetäisevä Kirsten Dunst lepää lumpeitten seassa kuin Ophelia.

Rooma, avoin kaupunki on italialainen elokuva, joka kertoo saksalaisten vallanpidon loppuvaiheista Rooman kaupungissa. Tallensin tämä elokuvan digiboxille, mutta liekö jokin säähäiriö pilannut koko alkupuoliskon, niin että se jäi nyt sitten katselematta.

Silmät ilman kasvoja (Les yeux sans visage) on ranskalainen elokuva vuodelta 1959. Se esitettiin luultavasti johdantona seuraavalle elokuvalle. Silmät ilman kasvoja on minusta alle keskitasoa oleva elokuva. Tarinan uskottavuus on perin vähäinen. Elokuvaa ei ollut ennen esitetty Suomen televisiossa. En olisi tykännyt huonoa, vaikkei olisi esitetty nytkään.

Espanjalaisen Pedro Almodóvarin vuoden 2011 elokuva Iho jossa elän (La piel que habito) ammentaa säädyllisessä määrin edellä esitetyn ranskalaiselokuvan aihepiiristä ja sen käsittelystä. Almodóvar on kuitenkin luonut aiheesta huiman taideteoksen, joka nipistää miettimisaluettani orvaskettä myöten. ”Me olemme kasvomme”, julistetaan elokuvan aluksi ja tätä tukevia ja torjuvia väitteitä nousee tarinan myötä esiin. Onko ihminen ulkoinen olemuksensa, sisimpänsä vai kenties markkina-arvonsa, kuten itse ajattelin elokuvaa katsellessani? Ellei elokuvan alkupuoli kykene vakuuttamaan nirsoa katselijaa, kehotan silti katselemaan loppuun saakka. Se kannattaa.

Ensimmäinen lauantain elokuvista oli vuonna 1955 valmistunut Rififi (Du Rififi chez les hommes). Se kertoo tarinan murtovarkaista. Parasta elokuvassa onkin murtovarkaiden toiminnan aidontuntuinen kuvaus. Ihan ok.

Jatkona edelliseen nähtiin toinen murtovarkaustapaus. Punainen ympyrä (Le cercle rouge) on sekin ranskalainen elokuva, valmistumisvuosi 1970. Tarinalla on paljon yhteisiä piirteitä Rififin kanssa, myös tässä murtovarkauden toteutus on mielenkiintoinen jakso. Muuten elokuva on pitkänlainen. Puoli tuntia lyhyempänä se voisi olla toimivampi.

Lauantai-iltana esitettiin kolme elokuvaa, joista jätin viimeisen katselematta. En muistaakseni ole jaksanut katsella yhtään John le Carrén romaaniin perustuvaa elokuvaa loppuun saakka, joten en viitsinyt rikkoa perinnettä. Sitä paitsi halusin nousta aamulla virkeänä tuomiosunnuntain jumalanpalvelukseen.

Viimeinen festivaalipäivä alkoi animaatiolla Illusionisti. Se on kauniisti piirretty elokuva vuodelta 2010 koomikko Jacques Tatin aiheen mukaan. Elokuvassa kerrotaan noin varttitunnin pituinen tarina reilussa tunnisssa.

Festivaaliväsymys alkoi iskeä päälle. Vaikka Joseph L. Mankiewitzin ohjaama elokuva Kaikki Eevasta (All About Eve), vuodelta 1950, on omassa sarjassaan ihan hieno, painoin ohjelmatietonäppäintä useita kertoja nähdäkseni kauanko vielä on jutunjuurta jäljellä. Ihan jäntevä tarina himoitusta näyttelijäntyöstä kamppailevista henkilöistä. Tämän tasoista kauniitten ja rohkeitten hahmojen taistelua on sittemmin esitetty saippuasarjoissa tuhka tiheään. Omana aikanaan varmaankin jotakin ja ehkä vielä nykyäänkin virkeämpänä katseltaessa. Toisaalta Anne Baxterin elokuvan Evenä lausuma ajatus siitä, miten näyttelijät joutuvat tekemään työtä kovemmin kuin ketkään muut, herättää pientä vastarintaa. Eivät näyttelijät kumminkaan työssään ihan päivittäin usempia pyllyjä pyyhkiele suurella vastuulla ja pienellä palkalla.

Amerikkalaisen Sofia Coppolan elokuva Somewhere, vuodelta 2010, osoittautui yllättäen varsin miellyttäväksi elämykseksi. Katsahdin kelloa vain pari kertaa alkuvaiheissa. Jostain merkillisestä syystä jaksoin seurata aika merkityksettömän tuntuisen eleskelyn kuvausta. Tosin omassa elämässäni ei varmasti tapahtumia ole tuotakaan määrää muutaman vuoden aikana. Saattaa olla, että jaksamistani edesauttoi tieto siitä, etten aikonut katsella enempää elokuvia sinä iltana vaan tallensin loput huomiseksi. Kirjojen suhteenkin käy usein niin, että keskivaiheilla tulee pitkä, tahmova osa, jonka ylitse ei meinaa millään jaksaa selviytyä. Loppu kuitenkin sujuu nopeasti, kun tietää, että sitten sekin kirja on handlattu.
Nykypäivän maailmassa ohjaajan sukupuolella ei ole niin väliä, kunhan työ noin muuten kelpaa. Niinpä tämä elokuva olikin festivaalin ainoa naisohjaajan elokuva.

Terrence Malickin vuonna 2011 valmistunut ohjaus Elämän puu (The Tree of Life) kertoo tarinan lapsen menetyksestä sekä vaateliaan isän vannehtivasta kasvatuksesta. Elokuva sisältää erittäin runollista elokuvakerrontaa. Pitkissä jaksoissa käytetään aiheeltaan tähtitieteellistä, maantieteellistä ja biologista kuvamateriaalia musiikin säestyksellä. Kulloinenkin kertojanääni on toteutettu supattelutekniikalla. Pääosin kerronta on kuitenkin perinteistä. Loppukuvana silta ja vielä sen jälkeen vaikeasti hahmotettava hologrammimainen kuva, jota näytetään elokuvassa aiemmin, kun puhutaan Jumalasta. Elokuva sopi hyvin tuomiosunnuntain teemaan. Minä tosin katselin sen vasta maanantaina.

Espanjalainen Luis Buñuel sai festivaalin viimeisen sanan elokuvallaan Kulta-aika (L'age d'or) vuodelta 1930. Alkutekstien mukaan kyseessä on film sonore et parlante. Sen minä elokuvasta tajusin. Lisäksi sanottiin, että skorpioni on hämähäkkieläin. Onko kyseessä kertomus psyykkisen trauman vaikeuttamasta rakkaudesta? Pääsikö wagneriaanista ensiviulua vinguttanut pappismies rakastavaisten väliin? Nämä ja monet muut vastaamattomiksi jäävät kysymykset luovat sen vaikutelman, että Buñuel on edelleen ajan hermolla, mutta minä en. Raivoisasti taistelevia kapinallisiakin näytti festivaaliväsymys painostavan.

Elokuvan loputtua teemakanavalta todettiin: ”Nyt se on ohi! Kiitos teille katsojille!” Lähetän samat sanat elokuvafestivaalin järjestäjien suuntaan. Hienoja elokuvia! Kiitos! Elokuvat oli selvästikin harkiten valittu, niistä löytyi kivoja rinkkakahvoja toisiinsa.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Jukka Norvanto: Onnellisten saari

Suomalainen Jukka Norvanto (s. 1957) vietti kaksi talvikautta turistipappina Kyproksen saarivaltiossa. Tämän oleskelun innoittamana hän kirjoitti vuonna 2006 julkaistun pienen kirjan Onnellisten saari. Kirjassa Norvanto kertoo siitä, mitä yhtymäkohtia Raamatun henkilöillä on Kyprokseen, mitä Raamatussa mainittuja puulajeja hän Kyproksella kohtasi ja millaisiin ihmisiin hän saarella tutustui.

Pääosan Norvannon kirjasta muodostavat selonteot siitä, keillä Raamatun henkilöillä on siteitä Kyprokseen. Tärkeimmät tällaiset henkilöt ovat Apostolien tekojen kolmikko: kyproslainen Barnabas, jonka Antiokian kristityt lähettivät kotisaarelleen ilosanomaa julistamaan, hänen serkkunsa Johannes Markus, jota pidetään Markuksen evankeliumin kirjoittajana sekä kolmas saman seurueen jäsen apostoli Paavali, joka vieraillessaan Kyproksella kulki matkakumppaniensa kanssa saaren päästä päähän. Norvanto kertoo mitä Apostolien teoissa kirjoitetaan miesten retkestä Kyprokselle sekä hahmottelee sitä millainen Kyproksen uskonnollinen tilanne vierailun aikaan saattoi olla. Monien uskontojen saarella, jonka rannalla jumalatar Afroditen uskottiin syntyneen meren vaahdosta, lähetystyö ei liene ollut pelkkää riemukulkua, joskin Paavali onnistui käännyttämään kristityksi Kyproksen käskynhaltijan. Uuden testamentin hahmoista myös Lasaruksen arvellaan (perimätiedon mukaan) muuttaneen Kyprokselle. Saarelta löytyykin Pyhän Lasaruksen kirkko ja sen alta hauta, josta hänen jäännöksensä on tosin viety jo vuosisatoja vuotta sitten.

Puulajien kuvailuissa Norvanto seurailee valtaosin sitä, miten puut Raamatussa ovat esillä. Olisin kaivannut kirjaan enemmän tietoa siitä, mitä puut mahtavat merkitä Kyproksen asukkaille. Nyt Norvannon kuvailu muistuttaa ajoittain pyhäkoululehteä, jossa tosin lopuksi ei kehoteta pientä lukijaa miettimään, mitä kulloisestakin Raamatunkohdasta tulisi ajatella. Sen sijaan Norvanto suuntaa sanansa itselleen, mikä toimiikin jonkin verran paremmin. Ajateltavaa puulajien tiimoilta joka tapauksessa löytyy. Kyseessä ei ole pelkästään toteava luennointi vaan pohdiskelu Sanan äärellä todellisen asiantuntijan opastuksella. Huomiotani herätti ennen kaikkea Norvannon viiniköynnöstä kuvailtaessa kirjaama havainto, jonka haluan liittää tähän:

Ihminen ei näytä milloinkaan lankeavan syntiin, vaan yhä uudelleen nousevan siihen. Niinhän kävi paratiisissakin. Ihminen tahtoi nousta omalta paikaltaan Jumalan rinnalle. Ajatus riippumattomuudesta, omavaraisuudesta on houkutteleva. On lopultakin vaikea tyytyä siihen totuuteen, että ilman jatkuvaa yhteyttä Jeesukseen, emme voi tehdä mitään.

Katkelman sisältämää ajatusta omavoimaisuudesta ja omien tietojen mahtavuudesta voin jopa minä, ketjukolaaja, mietiskellä keskenäni, vaikken akateemisesti sivistynyt olekaan.

Kirjan viimeisessä osiossa Norvanto esittelee joitakin tapaamiaan ihmisiä, jotka asuvat Kyproksen ”kansojen sulatusuunissa”. Ilmeisesti lempeä ilmasto ja eurooppalainen hyvinvointi ovat houkutelleet Välimeren kolmanneksi suurimmalle saarelle paljon väkeä monista eri maista. Norvanto kuvaa muutamia perheitä ja yksittäisiä henkilöitä, joihin on tutustunut ja liittää heidänkin tarinaansa kristillistä pohdintaa. Eniten taisin tykätä paikallisesta jäätelökauppiaasta kertovasta luvusta.

Kirjassa on 96 sivua ja lueskelin sitä päivän.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Andreas Staikos: Herkullisia suhteita


Kreikkalainen Andreas Staikos (s. 1944) kirjoitti vuonna 1997 julkaistun pienoisromaanin, jonka kreikankielistä nimeä en yritä kirjoittaa tähän. Marja Suominen suomensi romaanin vuonna 2000 nimellä Herkullisia suhteita.

Romaanissa kuvataan kahta miestä nimeltä Dimitris ja Damoklis. Tai oikeammin siinä kuvataan sitä miten he valmistavat ruokaa rakastamalleen naiselle. Kumpikin on rakastunut naiseen nimeltä Nana. Jo romaanin alkuvaiheissa käy ilmi, että kyseessä on sama Nana. Lisäksi Dimitris ja Damoklis ovat seinänaapureita. Ja kaiken huipuksi Nana ei voi valita kumpaakaan heistä, sillä hän on naimisissa. Mutta ruokia miehet valmistavat ja saavat Nanalta myös lempeä, kummankin miehen suhde on sikäli ihan balanssissa. Itse asiassa miehet eivät edes tajua, miten onnekkaita he ovat, kun saavat viettää poikamieselämää ja lempiä rakastamaansa naista mielin määrin. Mutta he eivät olekaan pelimiehiä toisin kuin Nana. He ovat vain miehiä.

Romaani on rakennettu siten, että kussakin luvussa kuvataan vuoroin Dimitrisin vuoroin Damoklisin ruuanvalmistusta. Luvun lopussa esitetään ohjeet kunkin tarjotun ruokalajin valmistamiseksi. Ruokalajit on tietenkin valittu kuvastamaan romaanin tapahtumien etenemistä. Aluksi on tarjolla alkupaloja, sitten jokseenkin eroottiselta kuulostavaa merisiilisalaattia, sitten lammasta ja mustasukkaisuuden yllättäessä sisälmyskeittoa. Kreikkalaista horiatiki-salaattia ei sentään esitellä, kun meilläkin jo se osataan. Sitä paitsi monessa suhteessa kreikkalainen ruuanvalmistus ei vaikuta erityisen paljon poikkeavan siitä miten meidän kotona ruokia laitellaan. Aika paljon käytetään kypsennystä vesihauteessa, jossa on tilkka öljyä tai kuten kaalikääryleitten ohjeessa aivan oikein sanotaan – lihalientä.

Alkuvaiheessa kiinnitin huomiota siihen, että ensin valmistuksessa pidettiin tarkka huoli siitä, ettei eri ruoka-aineita kypsennetä samassa kattilassa ja sitten ne kumminkin huiskaistiin lopuksi yhteen loppukypsennystä varten. Joissakin ohjeissa käyttäisin yksinkertaistusta, mikä johtunee siitä, että ruoka ei ole minulle niin kovin tärkeä asia. Jotkut ohjeet muuten ovat niin suuritöisiä ja aikaa vieviä, että ehdin miettiä kuvatunkaltaisen ruuanvalmistuksen suhdetta Kreikan tuottavuusongelmiin.

Romaanissa on ihan kiva tarina eikä eroottinen viritys purkaudu poikamaiseksi elosteluksi. Siinä mennään siroa sirtakia tarkoin askelkuvioin ja lopuksi Nana nuolee soreat sormensa. Ruuanvalmistusohjeitten vuoksi kirjasta voi hyvinkin löytää vinkkejä uudenlaisia ruokakokeiluita halutessaan.

Kirjassa on 103 sivua ja sen lukemiseen kului minulta viitisen päivää.

torstai 14. marraskuuta 2013

Kourallinen valoa – Nykykreikkalaisen runouden antologia

Vuonna 1997 julkaistu Reija Tannisen ja Martti Leiwon toimittama 1900-luvun kreikkalaisen runouden antologia sisältää yhdeksäntoista runoilijan runoja. Suomentajia on kahdeksan. Kukin runoilija runoineen esitellään omassa osiossaan.

Kirjan alusta löytyy Martti Leiwon lyhyt katsaus kreikkalaiseen runouteen. Siinä mm. kerrotaan, että Kreikan kirjallisuudessa on ollut 1800-luvulta lähtien käytössä kaksi kirjakieltä. Toinen kirjakieli, katharevusa, on pyrkinyt yhdistämään nykykreikkaa vanhempaan perinteeseen (koine-kreikkaan), kun taas toinen, dimotiki, on ollut lähempänä kansankieltä. Kaiken huipuksi kuulemma katharevusaa ovat käyttäneet oikeistoa lähellä olevat runoilijat ja dimotikia vasemmistolaiset. Nykyään tällainen jako on häviämässä.

Antologiaan ei ole sisällytetty Aleksandrian kreikkalaisen Konstantinos Kavafisin runoja, koska hänen runouttaan on jo laajasti suomennettu. Joku muukin runoilija on jätetty pois samasta syystä. Sen sijaan mukana on kaksi kreikkalaista kirjallisuuden Nobel-palkittua, nimittäin Giorgos Seferis (1963) ja Odisseas Elitis (1979). En voi sanoa erityisemmin vaikuttuneeni heidän mukana olevista runoistaan. Seferisin runoissa on varma ote, mutta en saa kiinni siitä mistä runoissa mahtaa olla kysymys. Elitisin runosta Loistava puu sain lukijana jonkinlaisen otteen, mutta välillä eksyin taas. Ehkä putosin puusta? Antologia sisältää myös surrealistisia runoja, jotka luin läpi kuin mäenlaskija. Valitettavasti näin kävi monen muunkin runon kohdalla.

Erittäin monet antologian runot käsittelevät tavalla tai toisella Kreikan katkeraa sisällissotaa ja sotilasjuntan aikaa. Hienona osuutena kirjasta jää mieleeni vasemmistolainen runoilija Giannis Ritsos (1909 - 1990), jonka kokoelmasta Romiosini (”Kreikkalaisuus”, kirjoitettu vuosina 1945 – 1947) on suomennettu 20 sivua. Ritsos kuvaa taistelua, kuolevia ja kuolleita sekä heidän kanssaan eläviä, sanalla sanoen kreikkalaista kärsimystä sotien keskellä. Hän vuodattaa runollisia kuvia, joissa vertaukset sulautuvat todellisuuteen ja näkyihin. Katkelma Romiosinista:

Vartiopaikkoihinsa kivettyneinä he polttavat lantaa
ja savustavat yön
tähyillen myrskyiselle merelle minne
kuun särkynyt masto upposi.

Leipä on loppunut, ammukset ovat loppuneet,
nyt he lataavat tykkinsä sydämellään.

(suomennos Marja Suominen)

Ritsosin runous toi mieleeni perulaisen César Vallejon runot Espanjan sisällissodasta. Joittenkin antologian runoilijoitten teksteissä muuten kurkotetaan latinalaisen Amerikan suuntaan.

Myös Välimeri ilmastoineen, granaattiomenoineen ja sitruunankukkineen on esillä runoissa. Tietenkin kreikkalaiset runoilijat ammentavat helleenisestä perinteestä, joka syleilee sekin laajasti Välimeren aluetta. Katerina Angelaki-Rooke (s. 1939) kuvaa runossaan Ifigeneia ei suostu kreikkalaisesta antiikin mytologiasta tuttua kohtausta sotaan lähtijöitten vaatimasta ihmisuhrista, joksi nuori Ifigeneia-neitonen tarvittaisiin. Antologian viimeisenä mutta ei vähäisimpänä esitellään Giannis Ifantis (s. 1949). Hänen runoudessaan tärkeällä sijalla on uskonnollinen ja mystinen kuvasto, esitellyissä runoissa käytetään rakennuspalikoina Raamatun ja antiikin hahmoja sekä tähtiä. Katkelmaan hänen runostaan Minä tulen onkin hyvä lopettaa tämä selonteko:

Tulen muurahaisten mustalta linnunradalta
joka kuljettaa kuollutta perhosta
kuin enkelin purjevenettä,
kuin pudonnutta Ikarosta.

Tulen Kreikasta joka Peloponnesos kätenään
kylvää saaria ympärilleen
ettei se olisi meressä yksin.

(Kokoelmasta Thessaloniki, vuodelta 1994, suomennos Reija Tanninen)

Tutustuin antologiaan kymmenisen päivää. Kirjassa on 219 sivua.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Margaret Mahy: Hitaat tunnit

Uusiseelantilainen Margaret Mahy kirjoitti nuorisoromaanin Twenty-four Hours vuonna 2000. Romaanin suomensi Kristiina Rikman, suomennos ilmestyi vuonna 2003 nimellä Hitaat tunnit. Haluan heti kärkeen todeta, että kirjan lukemiseen kului minulta maagiset 24 tuntia mukaanlukien yöunet ja muut arkiset tapahtumat. Kirjassa on 187 sivua, joten siitä voi päätellä miksi en harrasta vuorokauden lukumaratoneja.

Kuten jo aluksi totesin, on kyseessä nuorisoromaani. Tällaista luokittelua ei löydy kirjasta, mutta kertomus liikkuu nuorten maailmassa ja elämää tarkastellaan 17-vuotiaan miehen näkökulmasta, joten rohkenen käyttää tällaista määritystä, johon myös Pohjois-Savon maakuntakirjasto minut johdatteli sijoittamalla kirjan nuoriso-osastolleen.

Googletuksen perusteella arvelen, että romaanin tapahtumapaikka on Wellingtonin kaupunki Uudessa-Seelannissa. Useasti kirjassa mainittu Moncrieff Street on se keskus, jossa päähenkilö Ellis joutuu keskelle varsin värikästä väkeä ja moninaisia sattumuksia, jotka jättävät häneen jälkensä – sananmukaisesti. Jo ennen tarinassa kuvattua vuorokauden mittaista ajanjaksoa on Ellisin elämässä ollut enemmän draamaa kuin moni nuori äkkiseltään kestäisi. Hänen hyvä ystävänsä Simon on surmannut itsensä. (Miten aloitinkin lukemisen juuri Simon päivänä!) Lisää dramatiikkaa on luvassa uusien tuttavuuksien myötä. Tietenkin mukana seuraa myös ihastuminen ja siihen liittyvät tunnekuohut. Romaanin loppu on kerrassaan kekseliäs ja ainakin minut se pääsi mukavasti yllättämään.

Valitsin tämän kirjan luettavakseni, koska ajatuksenani on ollut tutustua oseanialaiseen kirjallisuuteen. Tässä kirjassa oseanialaisuus on aika lailla sivuosassa. Lähinnä pohjoisen pallonpuoliskon asukkaan huomiota herättää se, miten keskikesällä valmistaudutaan joulun viettoon. Tosin asia ei ollut minulle ihan uusi juttu.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Célestine Vaite: Tahitin kukka

Ranskan Polynesiasta lähtöisin oleva kirjailija Célestine Hitiura Vaite (s. 1966) kirjoitti vuonna 2006 englanninkielisen romaanin nimeltä Tiare. Kirjan suomensi Marja Helanen-Ahtola ja se julkaistiin suomeksi vuonna 2007 nimellä Tahitin kukka.

Romaani kertoo Tahitilla asuvasta nelikymppisestä Tehanan pariskunnasta, joka ajautuu suhteessaan keskinäiseen koettelemukseen. Vaimo Materena on työskennellyt siivoojana, mutta on päässyt työhön radioasemalle, jossa hän juontaa naisten suosimaa puhelinkontaktiohjelmaa. Materena jututtaa soittajia illan teeman perusteella ja välipalana soitetaan musiikkia. Hänen miehensä Pito on työssä sahalla. Materena ja Pito elävät tilanteessa, jossa koti on tyhjentynyt lapsista. Ollessaan kerran päihtyneenä Pito satuttaa sanoillaan huomaamattaan Materenaa, joka aloittaa pelottavan pitkän mökötyksen. Jotain pitää tapahtua ennen kuin tästäkin pyhästä perheestä on vain muistot jäljellä – ja niin myös tapahtuu.

Tahitin kukan teemoina ovat alkava keski-ikä ja miten siitä selvitään, elämä suvun ympäröimänä, lapset ja lastenlapset olemassaolon sisältönä, lasten kasvattaminen sekä omien juurien selvittäminen ja niitten kanssa sopuun hakeutuminen. Itse koin voimakasta sympatiaa romaanin alkupuolella olevaan Piton toteamukseen siitä miten hänen tekimisiään ruotivista vaimon sukulaisten kertomista juoruista voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Vaimon sukuun kuuluva mies taas miettii silloin, että niistä nyt syntyisi vaikka tietosanakirja. Loppupuolella huomiotani herätti ajatus siitä, miten äidit (meillä kai nykyään: vanhemmat) usein auttavat lapsiaan liiaksikin. Tästä pieni lainaus:

Piton mielestä asia on niin, ettei hän saanut ikinä tilaisuutta osoittaa kykyjään, naiset hoitivat aina kaiken. Esimerkiksi Piton nuoruudessa äiti tarjoili hänelle aina päivällisen, jottei hän varistaisi riisiä ympäriinsä – mutta ehkä äidin olisi pitänyt antaa hänen ottaa itse, äidin olisi pitänyt antaa hänen varistaa pari riisinjyvää lattialle.

Romaanin tapahtumapaikka, Tahiti, josta kirjailija itse on lähtöisin (asuu nykyään Australiassa), on osa merentakaista Ranskaa, mikä tosiseikka pilkistelee tarinassa milloin minkin peiton alta. Yhteiskunnallinen pohdiskelu romaanissa on sivuseikka, joskin kirjailija esittelee erään hahmon suulla mielenkiintoisen ajatuksen siitä, miksi Tahitilla jotkut miehet ovat niin toimettomia. Se johtuu kuulemma siitä, että naiset saivat Ranskan hallinnon myötä monenlaista työtä kodin ulkopuolella, jolloin miesten perinteinen tehtävä perheen elättäjänä katosi. Tämä suisti osan tahitilaismiehistä joutilaisuuteen ja toivottomuuteen. Vaikka romaanissa esitetään monien polynesialaisten suhtautuvan ranskalaisiin torjuvasti, ei kirjoittajan näkemys Tahitin ja Ranskan suhteista ole niin yksipuolinen. Ranskan kieli on ilmeisesti syrjäyttänyt tahitin oman kielen Tahitilla. Tekstiin onkin haettu paikallisväriä sekä ranskan- että tahitinkielisistä sanonnoista.

Kirjassa on 287 sivua. Sen lukeminen kesti minulta aika pitkään, johtuen pienestä andropaussista, joka suuntasi mielenkiintoni ihan muille suunnille.

torstai 10. lokakuuta 2013

Patricia Grace: Potiki – pieni lintu

Uusiseelantilainen Patricia Grace (s. 1937) kirjoitti englannin kielellä romaanin nimeltä Potiki. Se ilmestyi vuonna 1986. Suomennoksen laati Leena Tamminen ja se ilmestyi vuonna 1990. Esipuheen suomalaisille lukijoille kirjoitti Martti Grönfors.

Potiki kertoo Uuden-Seelannin alkuperäisasukkaista, maoreista. Esipuheessa Martti Grönfors nostaa esiin sen miten eurooppalaiset maahanmuuttajat 1800-luvun alkupuolelta lähtien alkoivat asuttaa Uutta-Seelantia valloittaen sen lähes täydellisesti. Vaikka Gracen romaani ajallisesti sijoittuukin ehkä 1960-luvulta 1980-luvulle, käydään siinä oikeastaan läpi maorien historia eurooppalaisten puristuksessa. Tietyssä mielessä romaani kertoo kaunokirjallisin keinoin sen, mikä esipuheessa on kerrottu. Esipuhe saattaisi näin ollen toimia paremmin jälkisanoina?


Maorit esitellään romaanissa ystävällisinä ja kohteliaina ihmisinä, jotka suhtautuvat liian luottavaisesti niihin lupauksiin, joita heille annetaan. He ovat antaneet eurooppalaisten työntää itsensä marginaaliin. Romaanissa tavallaan kysytäänkin, onko maoreilla enää kykyä nousta pitämään puoliaan vai onko heidän kulttuurinsa tuomittu katoamaan tai näivettymään pelkäksi turistinähtävyydeksi.


Kyseessä on näkökulmaromaani, tapahtumia kuvataan eri henkilöitten näkökulmasta. Minä-muodossa puhuvat Tamihanan perheen äiti, Roimata, ja hänen kyttyräselkäinen poikansa nimeltä Tokowaru-i-te-Marama. Roimata ei itse synnytä Tokoa, mutta toimii hänen äitinään. Toinen Roimatan lapsista, voimakastahtoinen tytär Tangimoana, esittää myös tärkeää osaa kirjan tapahtumissa. Toko ja Tangi muodostuvat kirjassa vertauskuviksi maorien mahdollisuuksista.


Romaanin pääasiallinen kädenvääntö käydään maanomistuksesta. Maorien hallussa on kiinnostava rantatontti, joka tarvittaisiin kipeästi turistiteollisuuden käyttöön. Oma osuutensa tarinassa on sillä maalla, jonka valtio on toisen maailmansodan myllerryksessä pakkolunastanut naapurikylän väeltä muka lentokentäksi sekä asiasta käydyllä oikeuskiistalla. Kirjassa puhutaan myös paljon maanviljelyksestä sekä hautausmaasta, joka sijaitsee kyläläisten yhteisen kokoushuoneen, wharenuin vieressä.


Täysin maallisissa tunnelmissa kirjassa ei taivalleta, sillä loppupuolella Grace nostaa esiin käsitteet taivasisä ja maaäiti. Roimatan mies, maataviljelevä Hemi, on yhteisön juuret multaan kun Roimata itse luo katseensa taivaaseen. Isä siinä katselee äitiä ja äiti isää. Tamihanan yhdeksänkymppinen isoäiti muodostaa köynnöksen muistoihin ja perinteeseen.


Kirjassa on 201 sivua. Sen lukemiseen meni minulta nelisen päivää.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Gunnar Landtman: Satumaa ja sen asukkaat


Suomalainen tiedemies Gunnar Landtman (1878 – 1940) asui vuosien 1910 – 1912 aikana Uuden-Guinean saarella ja perehtyi ilmeisen määrätietoisesti ja perusteellisesti saaren alkuperäiskansan elämään. Landtman kirjoitti oleskelunsa pohjalta useita kirjoja, joista lukaisin vuonna 1932 julkaistun kirjan nimeltä Satumaa ja sen asukkaat: kiwai-papualaiset Uuden-Guinean jättiläissaarella.


Lukemani kirja on hyvin jäsennelty, sitä voi käyttää vaikka hakuteoksena kiwai-papualaisten elämästä sata vuotta sitten. Kirja sisältää alueen kartan sekä 82 kuvatekstein varustettua kuvaa, joista osa on kiwai-papualaisten tekemiä piirroksia. Teksti ei vaikuta tieteelliseltä kikkailulta vaan tutkimustuloksia esitellään kansantajuisesti. Landtmanin kuvauksen myötä lukija pääsee matkalle kaukaiseen satumaahan.

Millainen sitten oli Landtmanin kuvailema kiwai-papualaisten maailma? Kyseinen maantieteellinen alue sijaitsee Uuden-Guinean saarta jakavan Fly-joen suiston seutuvilla. Alue kuuluu nykyään Papua-Uuden-Guinean valtioon. Kirjassa kuvaillaan seutua läpitunkemattomaksi, sillä alueella on mangrovekasvillisuutta ja hankalakulkuisia sademetsiä. Niinpä erillään asuvat ihmisyhteisöt eivät ole olleet kovin läheisissä tekemisissä keskenään. Pienet heimot olivat lisäksi olleet sangen sotaisia, mikä ei liene edistänyt rauhanomaista rinnakkaineloa. Landtmanin siellä vieraillessa asui lähiseudulla ihmissyöjäheimoja. Näistä rajoituksista johtuen puhutaan alueella lukemattomia eri kieliä, jotka Landtmanin mukaan poikkeavat toisistaan suuresti. Landtman kertoo myös huomanneensa kielenkäytössä taipumusta nopeaan uudistumiseen, mikä entisestään hankaloitti eri heimojen välistä kanssakäymistä.

Kiwai-papualaisten tapoja ja uskomuksia Landtman kuvailee tarkasti. Hän oli saanut hämmästyttävän paljon selville siinä työmäärään nähden lyhyessä ajassa, jonka oli saarella oleskellut. Jo kielen opettelussa lienee ollut melkoinen työmaa. Landtmanin mukaan kiwai-papualaiset elivät kivikautta, rautaesineet olivat heille tuttuja eurooppalaisten vierailijoitten ja siirtomaaisäntien kautta sekä ohipurjehtineitten laivojen haaksirikkojen myötä rantautuneista tavaroista. Elantonsa kiwai-papualaiset saivat kasvimailtaan sekä kalastuksesta ja metsästyksestä. Eksoottisena elinkeinona Landtman esittelee merilehmien eli dugongien harppuunapyynnin.

Alkuasukkaiden tähtitieto on hyvin runsas ja melkein kaikista huomattavimmista tähtikuvioista on olemassa laajoja kertomuksia. Samoin kuin Etelänristi ja muut eteläisen taivaan tähdet näkyvät eri vuodenaikoina pitemmän tai lyhyemmän matkan päässä päiväntasaajasta pohjoiseen, samoin näyttäytyvät pohjoisen tähtitaivaan tähdet eteläisellä pallonpuoliskolla. Tästä näin kerran ollessani ensi aikojani maassa pätevän esimerkin, kun nousin aamulla kolmen aikaan katsomaan alkuasukkaiden usein mainitsemaa tähtikuviota, joka oli silloin näkyvissä; huomasin, että se oli Otava.


(tekstinäyte kappaleesta 3. Tähti- ja sääkuvitelmia)

Kiwai-papualaiset asuivat suurissa, paalujen päälle rakennetuissa yhteistaloissa. Miehille oli joissakin kylissä oma miesten talonsa, jossa suoritettiin erinäisiä rituaaleja. Yhteiskunta oli perin patriarkaalinen. Naisten tehtävät rajoittuivat perheen ja kasvimaan hoitoon. Miehet huolehtivat riistanpyynnistä ja sotimisesta. Lisäksi tärkeimmissä juhlissa miehet esittivät rituaaliset tanssit ja musiikin. Landtman ei kuitenkaan kerro huomanneensa kiwai-papualaisten keskuudessa luokkajakoa vaan kaikki ovat jokseenkin samanvertaisia. Edes päällikköä kylissä ei vaikuttanut olleen.
 
Landtman pohdiskelee kirjassaan sitä, onko kiwai-papualaisilla lainkaan varsinaista uskontoa. Kansalla on paljon uskomuksia, mutta käsitys jumalista puuttuu, samoin puuttuvat papit ja yhteinen uhraaminen. Landtman päätyy ajatukseen uskonnosta, joka on vasta muovautumassa. Toisaalta kiwai-papualaisilla miehet hoitavat salaisella sopimuksella rituaalimenot yhteisissä juhlissa. Juhlien kuvauksella on sivumääräisesti iso osuus kirjassa.
Kansa uskoo vainajien henkiin sekä joihinkin taruolentoihin. Ihmisillä uskotaan olevan sielu. Tiettyjä eläin- ja kasvilajeja kunnioitetaan jopa siinä määrin, että kenties ajatellaan tietyn ihmisryhmän (”totem-heimon”) sielun olevan jossain määrin yhtä kyseisen eläin- tai kasvilajin kanssa. Ilmeisesti useimpia uusia hankkeita aloitettaessa tehdään tarkoin määrätyt rituaalit, jotka usein vaikuttavat tähtäävän hedelmällisyyden edistämiseen – hankkeelle siis ”pyydetään siunausta”.

Lyhyenä mutta mielenkiintoisena jaksona kirjassa kerrotaan kiwai-papualaisten lauluista, saduista ja taruista. Runoudessa ovat paikoin käytössä alku- ja loppusoinnut. Myös vertauskuvallinen kerronta on saarelaisten mieleen. Taruista ja saduista Landtman löytää lukuisia yhtäläisyyksiä eurooppalaiseen perinteeseen. Hän pohdiskelee yhtäläisyyksien merkitystä ja löytää niille useampia vaihtoehtoisia selityksiä. Eräs niistä on ”kansanomaisten aateryhmien” luontainen samankaltaisuus eri kansojen ajattelussa.

Kirjan lukeminen sujui minulta hitaasti. Lainasin kirjan kuukausi sitten. Välillä oli parin viikon jakso, etten lukenut yhtään mitään. Sitten saatoin lukea muutaman sivun päivässä. Lukeminen ei vain maistunut, kirjassa ei ole mitään vikaa. Kirjassa on 276 sivua ja sen kanssa kului minulta kokonainen kuukausi. Kuvan olen piirtänyt kirjaan sisältyvän valokuvan (kuva 14.) perusteella (kuvateksti: Pitkä-talo Ipisia-kylässä Kiwai-saarella). Tähdet on lisätty kuvaan piirtäjän omana näkemyksenä kertomaan valkoisen miehen vierailusta Etelänristin alla.

(Lukaisin myös netistä löytyvää Merja Vileniuksen pro gradu -tutkielmaa Eksoottinen ja uskonnollinen toiseus Gunnar Landtmanin näkemyksissä kiwaipapualaisesta kulttuurista sekä wikipedian artikkeleita Gunnar Landtmanista sekä Papua-Uudesta-Guineasta ja Uuden-Guinean saaresta.)

maanantai 9. syyskuuta 2013

Taiteen politikointi ja paikallinen taide

Mitä tarkoitetaan politikoinnilla? Minusta politikointi kuulostaa toiminnalta, jossa edistetään omia näkemyksiä luomalla niitten toteutumiselle väylää toisten ihmisten ajattelussa. Politikointi vaikuttaa minusta keinolta edetä kohti omia päämääriä, näen sen ympäröivän ajatusilmaston manipuloimisena tietyn oman katsantokannan suuntaiseksi. Siinä missä politiikalla on totuttu tarkoittamaan yhteisten asioitten hoitamista, voisi politikointi tarkoittaa ympäristön ajattelun valmistelua sen suuntaiseksi, että ne omat ajatukset menevät sujuvammin läpi milloin ne tulevat käsittelyyn. Tarkemmin ajatellen taidan tarkoittaa politikoinnilla suunnilleen sitä mitä muut nimittävät lobbaukseksi tai vanhakantaisemmin propagoimiseksi?

Mitä sitten voisi olla politikointi taiteessa? Politikointi voi sisältyä taiteennauttijan välittämään näkemykseen taideteoksesta. Taideteos voi vaikkapa olla muuten ihan kiva, mutta sen välittämä kuva todellisuudesta ei kenties vastaa niitä näkemyksiä, joita taiteennauttijalla on, joten hän saattaa nimittää taideteosta epärealistiseksi, ylimakeaksi tai repivän kriittiseksi. Näillä ilmaisuilla taiteennauttija paitsi kertoo itsestään myös haluaa ehkä tiedostamattomastikin vaikuttaa mahdolliseen kuulijaansa. Kehuessaan yhtä teosta ja kritisoidessaan toista taiteennauttija samalla ohjailee kuulijoittensa näkemyksiä. Mikäli taiteennauttijalla on käytössään välineet puhutella monia kuulijoita, hänen sanansa saattavat muokata ympäristön tulkintaa taideteoksen osalta ja taiteen suhteen ylipäätään.

Mikäli taideteokseen itseensä sisältyy politikointia, lienee sen politikoinnin tarkoitus mennä läpi taiteilijan haluamalla tavalla. Aina ei näin tietenkään käy, taide on jossain määrin arvaamaton keino vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin. Taideteoksen huumori voi houkutella taiteennauttijan harhapoluille, joilta taideteoksen sanomaa ei enää ole helppo havaita. Taideteos väljähtyy tällöin kaskukeitokseksi, jossa voisi olla enemmän sattumia. Arvelen kuitenkin että yleensä taiteen tarkoitus on vaikuttaa taiteennauttijaan. Taide politikoi. Mikäli se ei tee sitä lainkaan, se lienee viihdettä, joka yleensä sekin sisältää tekijänsä näkemyksiä elämästä. Taiteen tehtävänä lienee kuvata todellisuudesta jotakin tiettyä seikkaa, aiheuttaa muutos taiteennauttijan näkemyksissä. Koko elämää sellaisenaan taideteos ei kuvaa, siinä ei olisi mitään mieltä. Taideteos on taiteilijan valitsema kappale elämästä, jotakin jota taiteilija haluaa kuvata ja josta hän haluaa sanoa mielipiteensä. Sekin, ettei taiteilijan mielipide asiasta erotu, on tosiasiassa kannanotto. Vaikean asian edessä on viisasta tyytyä vain kuvaamaan se asia, eikä esittää siitä mitään ihmeempiä taidepolitikoivia mielipiteitä.

Jos taideteoksen tehtävänä on siis saada aikaan muutos taiteennauttijan ajattelussa, miten taide tässä tehtävässä onnistuu? En ole harrastanut kovin kummoisesti kuvataiteita, mutta ne ovat kumminkin helppo tapa saada selkoa jonkin kansan omasta taiteesta. Ei ole tarpeen osata vierasta kieltä, ei edes tunnistaa kirjainmerkkejä. Muutamat harvat vierailuni valtiollisissa taidemuseoissa ovat antaneet minulle aiheen kysyä, miten on mahdollista, että yhden museon nähtyään, tuntuu kuin olisi nähnyt kaikki? Taideteosten tyyli ja tekniikka poikkeavat toisistaan niin vähän, että uusi kansallinen taidemuseo tuo minun silmieni eteen vain lisää samankaltaista nähtävää. Kuvataiteitten kultakaudeksi nimitän tässä 1800- ja 1900-lukujen vaihdetta. Tuolloin kaikki taiteilijat hankkiutuivat Pariisiin ja sen kyllä huomaa. Kun tämä nyt on kirjablogi, niin minun on todettava, että lukemani kirjallisuuden suhteen tilanne vaikuttaa ihan samalta. Maailmankirjallisuus sisältää valtavat määrät tekstiä, jonka paikallinen omaperäisyys on sangen vähäistä tai olematonta. Nykyaikaisen kerronnan muotimedian, elokuvan, keskus on sijainnut jo vuosikymmeniä Hollywoodissa. Siellä tuotetut elokuvat toistavat samaa tyyli- ja keinovalikoimaa niin että korvista tursuu. Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä Hollywood on tuottanut jo pitkään enemmän hyviä elokuvia kuin muu maailma yhteensä. Hyvää kannattaa matkia. Vai kannattaako?

Kun luolaihminen sai ensimmäisen kerran päähänsä painaa kämmenkuvionsa luolan seinään, luolaihminen yksin tietää, mitä hän sillä halusi sanoa. Minusta kiinnostavaa on kysyä, mitä halusi se luolaihminen, joka teki sen saman perässä. Halusiko hän osoittaa pystyvänsä samaan? Halusiko hän jättää luolan seinään nimenomaan oman kämmenenjälkensä? Halusiko hän näyttää, että hänen sormensapa ovatkin pitemmät? Tai ehkä tämä luolataiteen tyylikeinon omakseen valinnut ihminen halusi sosiaalisuuttaan osoittaa, että tämä oli kiva tapa jättää jälki käynnistään, ehkä hän omalla kämmenenjäljellään ”peukutti” edellisen luolataiteilijan työtä? Ehkä hän politikoi, ilmaisi, että tämä on hyvää luolataidetta, täst' mie pien. On aika vaikea nähdä mitä erityistä lisäarvoa uusi kämmenenjälki luolan seinässä toi edeltävään kämmenenjälkeen. Ehkä sen toisen kämmenenjäljen jätti kansallisten taidemuseoitten perustajien esivanhempi? Toisaalta niitä kämmenenjälkiä saattoi itse kukin luolassa kävijä katsella ja aikansa katseltuaan saattoivat luolataiteennauttijoitten mielet kypsyä uusille virtauksille, joita edustivat kenties tikku-ukko ja tyylitelty hirvi? Sellaisessa kuvassa politikoinnin meininki tuntuukin jo aika väkevänä.

Ihminen on mallioppija. Kaikki sanamme on joku muu keksinyt. Ellen nyt noudattaisi tätä tekstiä hakatessani tiettyjä kirjoitussääntöjä, ei tästä luultavasti saisi selvää sitäkään vähää kuin mitä nyt kenties saa. Kirjoittaminen on yhdenmukaisen esitystavan hyödyntämistä jonkin oman ajatusmallin politikoimiseksi. Yksinkertaistettu esimerkki tästä on vaimoni aamulla ennen työhön lähtöä kirjoittama teksti, jonka löysin mikroaaltouunin vierestä pieneltä paperilapulta. Teksti kuuluu näin: suolaa.


Tekstin tarkoitus on valmistaa tietä sille, että seuraava kaupassakävijä ostaisi suolaa. Tiedän sen, koska teksti on kirjoitettu lappuselle, jollaista yleensä käytämme ostoslistana. Tiedän, että kirjoittaja on vaimoni, sillä tunnistan hänen käsialansa. Sitä paitsi huomasin perjantaina pitsaa laitellessani, että suola on vähissä, joten teksti on ajan hermolla. Vaimoni laatima teksti ei etene hollywoodylaisen kaavan mukaisesti, eikä sitä luultavasti löydy kansallisista taidemuseoista. Vaimoni teksti ei ole taidekoulutuksen tuotetta, se on paikallisen omakotitaloihmisen elämäntilanteen kuvaus, hänen lähes pakonomainen viestinsä lähimmälle yleisölleen – ei koko maailmalle. Jos viestiä tarkastelee taideteoksena, se on paikallista, hetken taidetta, joka välittää arjesta sirpalemaisen kuvan, se sisältää selkeän tavoitteen ilman suoraa kehotusta toimintaan.

Merkillepantavaa tämänkertaisen politikointini näkökulmasta on, että vaimoni viesti on suunnattu paikalliselle yleisölle, sen ei ole tarkoitus toimia yleispätevänä puheenvuorona. Veikkaan, että tällaista taide on ollut alunperin. Kun luolaihminen on lyönyt kämmenjälkensä luolan seinään, hän ei ole ajatellut finlandia-palkintoja tai oscareita, ei myyntilukuja eikä haastattelupyyntöjä. Hän on toiminut oman heimonsa parissa, oman heimonsa suuntaan.

Viime aikoina olen ajatellut omaa merkitystäni taiteennauttijana. Mitäpä mahtaa merkitä satakunta vuotta sitten kuolleelle kirjailijalle, että luen hänen tekstinsä? Ei tietenkään mitään. Mitä merkitsee tämän hetken suosikkikirjoittajalle, että minä luen hänen tekstinsä ja vielä kommentoin sitä julkisesti? Ellen sorru kommentoinnissani pahoihin ylilyönteihin, sen merkitys on hänelle yhtä tyhjän kanssa. Mutta se, että käyn katsomassa paikallisen teatterin tuotantoja, jotka ovatkin katselemisen arvoisia, sillä on teatterille jonkinlainen merkitys ihan lipputulojen muodossa. Samalla ostan kumminkin yhden kuopioviinin ja bebeleivoksen. Olen mukana oman heimoni politikoinnissa. Valitessani mihin näytökseen menen, politikoin itse ja vastaavasti valitessaan näytelmän ja painottaessaan sen tiettyjä osia, politikoi teatteri minun suuntaani. Pohjoissavolaisessa kotiluolassa voimme painaa kämmenenjälkemme toistemme harteille ja olla sosiaalisia. Minun mielestäni voi hyvinkin kysyä, kannattaako taiteentekijöitten mennä joukolla hollywoodiin ja lyödä viisaat päänsä yhteen? Vai voiko paikallisesti toimimalla löytää omia, uudenlaisia ratkaisuja, tyylejä ja keinoja kuvata elämää ja sen sosiaalisia suhteita raikkaammin ja koskettavammin kuin globaalisti toimiviksi havaituilla konsteilla?

Mutta nyt tästä on tullut pitkä kirjoitus. Säälittää se lukija, joka yrittää siitä jotain selkoa ottaa. Taidanpa päättää politikointini tähän ja toivotan itselleni mukavia alueellisia taide-elämyksiä! Miksei muillekin!

torstai 29. elokuuta 2013

Kylän koirat & Runojen kissa

Luetut teokset:

Veikko Huovinen: Kylän koirat
julkaistu vuonna 1962
142 sivua

Runojen kissa
runoantologia, jonka on toimittanut Satu Marttila
julkaistu vuonna 1991
164 sivua

Veikko Huovinen tarkkaili Sotkamon koiria kameran kanssa ja kirjoitti näkemästään kirjan.
Huovisen valokuvat ovat mustavalkoisia, mutta tekisi mieli sanoa, että ne tuovat kirjaan väriä. Koiraharrastajana Huovisella on ollut aiheesta selkeitä näkemyksiä, joita hän on kirjassaan päässyt esittelemään. Paikoin tarinointi on reipashenkisen yliampuvaa kuten lukija Huoviselta odottaakin. Toisaalta kirjailija pysyttelee pääosin dokumentäärisessä kerronnassa, mikä aika tavalla rajoittaa hänen luovaa vapauttaan.

Kirja on jaettu aiheen mukaan nimettyihin lukuihin ja luvussa Uskollisuudesta, julkisten paikkojen koirista ja sen sellaisesta Huovinen kirjoittaa siitä, miten monet sortuvat liioitteluun kuvaillessaan koiran uskollisuutta. Tällaiset ihmiset tekevät koirasta sankarin, jonka uskollisuus muuttuu älyttömyydeksi:

Tällaisesta koirasta aivan uhoaa uskollisuutta, se säteilee sitä kuin radioaktiivinen laskeutuma. Eikö tuo vanhoja sukkanauhoja tai puoleksi poltettua tupakka-askiakin vahtisi uskollisena kuolemaansa saakka, jos tilanne niin vaatisi.

Minä puolestani haluan tässä kirjassa nähdä koiran aivan tavallisena koirana uskollisena omalle koiruudelleen.

Nähdäkseni juuri kuvailemallaan tavalla Huovinen kirjassaan koirien elämästä kertoilee. Hän käytää monipuolista sanastoa ja väkevänmakuista kieltä, mutta pitää kaiken aikaa jalat maassa. Tämä on valitettavasti kirjan kompastuskivi. Huovisen kirja ei nouse lentoon, se kertoo ankeasta koiranelämästä kylänraitilla. Pakkanen ja äykkäpäiset ihmiset rasittavat koiria, jotka saavat tyytyä iloitsemaan ihmisten tunkiolle viskaamista jätteistä, vaikka suurin osa koiranomistajista pitääkin huolta koirastaan. Kirja jää hauskaksi puheenvuoroksi, joka saa käyttövoimansa rennolla kielenkäytöllä höystetystä dokumentinomaisesta kuvauksesta, mutta mitään erityisempää naurunremakkaa se ei ilmoille nosta. Itse asiassa tekee mieli lainata Huovista vielä ihan kirjan alusta:

Kun syksyllä päästää koiran irti, ottaa se hitonmoiset laukat ja häipyy takajalat edessä ja etujalat takana ja päinvastoin etäisyyksiin.

Juuri tältä minusta koirien elämä ihmisten seurassa tuntuu. En käsitä miksi ne lainkaan palaavat takaisin.


Runojen kissa on Satu Marttilan toimittama runoantologia, jossa on kuvituksena Tuulikki Pietilän tussilaveerauksia. Suurin osa runoista on suomalaisten runoniekkojen käsialaa, mutta mukana ovat mm. Pablo Neruda ja faabelistat venäläinen I.A. Krylov sekä ranskalainen La Fontaine. Mainitut herrat yltävätkin runoillaan antologian hienoimpiin suorituksiin. Suomalaisten parhaita runoja kirjassa ovat mielestäni Reino Helismaan ”Reissumies ja kissa”, jotkut Immi Hellénin runot sekä eräät kansanrunot. Myös Risto Rasan runoissa on aina oma kiehtova tunnelmansa. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä, miten viehätyin selvästi eniten miesten kirjoittamista runoista, vaikka naisten osuus kirjoittajista on ainakin yhtä suuri. Olisivatko kissat sittenkin jotenkin miehisempiä eläimiä, vaikka niihin yleensä liitetään naisellisia ominaisuuksia? Se ei tuntunut erityisen todennäköiseltä. Sitten ajattelin, että ehkä naiset, kuvatessaan naisellista kissaa, siirtävät kissaan liiaksi sekä omia että vastenmielisten naistuttaviensa ominaisuuksia ja siten kuva runon kissasta muodostuu epämääräiseksi? Kun taas runoilevat miehet, jotka näkevät kissassa notkean, kauniin ja naisellisen viettelevän hahmon, voivat kuvata kissan melko selkeäpiirteisenä olentona, joka loikoilee päivät lämpimässä ja ylivertaisen nopeana petona nauttii halutessaan hiiriaterian kuin lasillisen vettä.

Edelläkerrottu on sinänsä jo aikamoinen syvyyspsykologinen löydös(?) kissa-antologian mies/nais -rakenteesta. Sitäkin mieluisampana yllätyksenä koin sen, että kaikkein miellyttävimmäksi runoksi kirjassa osoittautui Unto Kupiaisen runo ”Kissanviikset”. Se yhdistää muodon kauneuden, raukean filosofisen tunnelatauksen ja vääjäämättömän kuoleman läsnäolon. Liitän tähän lopuksi runon kolmannen eli viimeisen säkeistön:

Päivä painuu. Olemassaolon
lepotauko ehtii. Hämärtää.
Kera ihmisten taas päivä meni.
Vasta nyt ma olen itsekseni.
Hiljaisuuteen kaivan hiirenkolon.
Mietin siinä, mitä miettinenkin.
Kolon suulla – hyvin tiedän senkin –
kissanviikset hiljaa väräjää.
Oikeastaan tässä edellä tuli jo niin paljon asiaa, että kykenen yhteenvedossa vain vesittämään kaikki luomani otolliset viritykset. Voisin tietysti tässä todeta jotain niin itsestäänselvää, että koira esitetään kirjallisuudessa usein uskollisena hölmäkkeenä ja kissa sulavaliikkeisenä saalistajana. Ketäpä se nyt yllättää? Ei minulla tuohon edellä esittämääni ole oikeastaan mitään lisättävää. Ai niin, no, ehkä sentään sen verran, että minun oli alunperin tarkoitus lukea nämä kirjat, mutta sitten karsin ne pois kun tajusin, että luettavaa kertyi liikaa, mutta sitten eivät oikein maistuneetkaan ne kirjat, jotka olin valinnut luettavakseni ja sitten ajattelin, että perhana, minäpä luenkin nämä kirjat, kun ovat varsin lyhyitä ja katsoo sitten viitsiikö niitä muita enää lukeakaan. Tosin joitakuita olen jo vähän aloitellut.