Powered By Blogger

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissä

Aleksis Kivi (1834 – 1872) kirjoitti vuonna 1866 näytelmän Olviretki Schleusingenissä. Luin näytelmästä vuonna 1996 julkaistun, tyylikkäästi toimitetun laitoksen. Kirjaa somistavat kuvat taiteili Pekka Vuori. Kirjan lopusta löytyy lyhyt mutta kattava sanasto, jonka avulla lukija voi selvittää Kiven käyttämiä vieraskielisiä lausahduksia, sotilasslangia ynnä muita puolentoista vuosisadan aikana vanhentuneita ilmaisuja.

Olviretki Schleusingenissä on sijoitettu tapahtumaan näytelmän kirjoitusvuonna 1866. Tapahtumapaikka on Schleusingenin kaupunki Saksanmaalla. Näytelmän henkilöt ovat suurimmaksi osaksi sotilaita, baijerilaisia ja preussiläisiä, jotka käyvät toisiaan vastaan sotaa Saksan parhaaksi. Näytelmän tapahtumat kuitenkin keskittyvät oluen anniskelutiskin (näytelmässä toikan) ympärille. Olut on sotilaille muodostunut välttämättömyydeksi, mistä osoituksena Kiven näyttämöohje kuuluu:

Jokaiset, sekä sotamiehet että kapteeni, ovat tavattoman lihavia miehiä kovin punertavilla nenillä.

Kyseessä on siis sotilasfarssi. Toisaalta näytelmässä voi nähdä tietyn samankaltaisuuden juuri toissapäivänä lukemani Ludvig Holbergin näytelmän Jeppe Niilonpoika kanssa. Tuon näytelmän esipuheessa mainitaankin Holbergin komiikan vaikutuksesta mm. Aleksis Kiveen. Samaan hönkäykseen on minun nyt helppo näytellä isänmaallista ja todeta, että Aleksis pysyy mielestäni paremmin aiheessa ja muodostuikin Olviretki Schleusingenissä minulle ihan kelpo lukukokemukseksi. Tietty kohta Kiven näytelmässä herätti minussa klaustrofobisia tuntemuksia, jota tosin näyttämöllä voitaisiin paksuilla pehmusteilla lieventää. (Olen tässä syksyn mittaan huomannut, miten puolitoista vuotta sitten Turusta hankkimani välikausitakki on alkanut tuntua ylläni kumipukumaisen kireältä, niin että kaupoilla käydessä minun on ollut liikuttava reteesti takki auki.)

Kiven näytelmä (tekstissä osotelma) vaikuttaa tahallaan näytelmäksi suunnitellulta tarkkoine näytös- (tekstissä osa) jakoineen ja huojentavine loppuineen. Minään erityisempänä tutkielmana olvin juonnista ja sen tarkoituksesta tätä näytelmää voi tuskin pitää, mutta uskoisin sen ilahduttavan minua näyttämölle saatettuna siinä missä kirjoitettunakin. Teatteriesityksen taltiointi televisiolle olisi miehevä kulttuuriteko. Ehkä Saksa-yhteyden kautta voitaisiin anoa EU-rahoitusta?

Tunnustan tuntevani tiettyä kanttorinrakkautta tätä näytelmää kohtaan, sillä kerran lausuin Siilinjärven kirjastossa Aleksis Kiven -päivän tapahtumassa näytelmään kuuluvan laulun, jossa ylistetään olvia ja sen voimaa. Liitän tähän laulun lopusta katkelman:

     Mitä huolin
     Vaihka iskis
     Taivaan nuoli
     Mailman halki
Ja polttais palleroisen maan,
Kuin mä ja olvi ollaan vaan?
Terve, ruskee ohranneste,
Terve, voima kuohuva!

Omalla tavallaan samantyyppisissä tunnelmissa ovat näytelmässä kaksi juoppohullua sotilasta, Fuchs ja Max, jotka arvelevat loppunsa jo koittaneen ja odottavat mitä tuleman pitää. Jumalan viimeisestä tuomiosta esittää käsityksensä Max:

En kärmettäkään, vaihka olis se mua sadat kerrat pistänyt, en vihamiestäni suurimpaa mä syöksis tähän masuuniin, niin miksi sitten hän tuolla pilvien päällä, jolla tiedän olevan sydämmen paljon paremman kuin minulla, mielisi sinne viskata minua, joka en koskaan ole häntä pistänyt, ehdolla en suinkaan, vaan itseänipä enemmitten pistellyt olen? Sen on hän tekemättä, niin uskon ja vakavana varron mitä annetaan, ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painuu alas)

Elän Maxin kanssa jokseenkin samassa uskossa.

Kirjassa on 175 sivua ja sen lukemiseen käytin pari päivää.

Koska tämä vuosi on kohta jo selvitelty, tahdon toivottaa kaikille Hyvää Uutta Vuotta!

tiistai 30. joulukuuta 2014

Ludvig Holberg: Jeppe Niilonpoika


Norjalais-tanskalainen Ludvig Holberg (1684 – 1754) kirjoitti vuonna 1722 ensi kertaa esitetyn näytelmän Jeppe paa Bjerget eller den forvandlede Bonde. Luin näytelmästä suomennoksen, jonka laati V. Tarkiainen. Lukemani teksti oli toinen, korjattu painos vuodelta 1946 ja se oli saanut nimekseen Jeppe Niilonpoika eli talonpojan ihmeelliset seikkailut. Kyseessä on viisinäytöksinen huvinäytelmä. Kirjan alusta löytyy kirjoitus Holbergin elämästä ja näytelmistä. Lopussa on ohjeita seuranäyttämöille näytelmän esittämisestä karsitussa muodossa.

Vaikka Jeppe Niilonpoika nimenä oli minulle tuttu, heräsin tajuamaan näytelmäkirjailija Ludvig Holbergin arvon vasta tänä syksynä, kun onnellisen sattuman kautta osuin kuuntelemaan radiosta 1960-luvulla nauhoitettuna 2-osaisena kuunnelmana hänen näytelmänsä Lapsensaajaiset (Barselstuen, vuodelta 1723). Kuunnelma teki minuun suuren vaikutuksen. Se onnistui kerrassaan herättämään henkiin tanskalaisen maaseudun, jossa vaikutettiin yhä uinuvan menneitten aikojen unessa. Tästä rohkaistuneena ja innostuneena päätin nyt lukaista millainen näytelmä Jeppe Niilonpoika lieneekään.

Kaikki naapurit sanovat, että Jeppe juo, mutta he eivät sano, miksi Jeppe juo; sillä kun minä palvelin kymmenen vuotta sotaväessä, niin en koko sinä aikana saanut niin monta kertaa selkääni kuin nyt saan yhtenä ainoana päivänä tuolta kirotulta naasikalta. Hän pieksää minua ehtimiseen, vouti ajaa minua työhön kuin juhtaa ja lukkari elostelee eukkoni kanssa. Onko sitten ihme, että juon?

Ylläoleva Jepen puheenvuoro löytyy näytelmän ensimmäisen näytöksen kolmannen kohtauksen alusta. Kysymys: miksi Jeppe juo? lienee näytelmän tunnetuin kohta. Jännä kyllä muut kuin Jeppe eivät asiaa niinkään näytelmässä kysele. Jeppe on naimisissa Nillan kanssa. Nilla on tuo edellä olevassa katkelmassa mainittu naasikka, joka antaa miehelleen selkään patukalla, jolle hän on antanut nimen mestari Eerikki. Nillan mielestä Jeppe on unelias laiskuri, joten hän yrittää ojentaa miestään selkäsaunojen avulla. Tästä huolimatta (tai tämän vuoksi?) Jeppe ei osaa pidättäytyä viinaksista vaan lankeaa juopumuksen houkutukseen kerta toisensa jälkeen. Paitsi muistot sota-ajoilta, Jeppeä tuntuu vaivaavan hänen vaimonsa suhde kanttoriin, etenkin kun kanttori suhtautuu Jeppeen ivallisesti.

Edellä olen kuitenkin kuvaillut vasta näytelmän alkuasetelmat, joitten perusteella ainekset huvinäytelmäksi vaikuttavat kyseenalaisilta. Huvinäytelmään sen sijaan viittaa näytelmän tanskankielinen alanimike den forvandlede Bonde. Muodostuuko sitten siltäkään pohjalta erityisen huvittavaa näytelmää? Mielestäni Jeppe Niilonpoika on lähinnä kiinnostava näytelmä, jonka rivien välistä voisi löytää yhtä sun toista asenteellisuutta. Erityisen huvittavana en näytelmää kokenut. Ellei sitten näytelmästänauttija ole hirtehishuumorin ystävä? Saattaa olla, että Holbergin näytelmät avautuisivat toisella tavoin taitavasti dramatisoituina. Ehkä teatterin katsomossa ajatukset eivät kävisi niin analyyttisiksi ja kantaaottaviksi kuin omassa, takakenoon kiinnikasvaneessa nojatuolissa näytelmää lukiessa?

Kirjassa on 59 sivua ja lukaisin sen eilen.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Amos Tutuola: Palmuviinijuoppo

Nigerialainen Amos Tutuola (1920 – 1997) kirjoitti vuonna 1946 englanniksi romaanin The Palm-Wine Drinkard and his dead Palm-Wine Tapster in the Dead's Town. Romaani julkaistiin vuonna 1952. Vuonna 1963 ilmestyi Reijo Tuomen laatima suomennos nimellä Palmuviinijuoppo ja hänen kuollut palmuviininlaskijansa kuolleiden kylässä.

Koska en tiedä, en ala lähemmin arvailla millaista juomaa palmuviini mahtaa olla. Ilmeisesti jossain määrin juovuttavaa kumminkin. Heti kärkeen on silti todettava, että tässä romaanissa palmuviini tai juopottelu eivät ole tarinan aihe vaan pikemminkin toiminnan liikkeelle paneva tekijä. Kertoja on itse palmuviinijuoppo, hän lienee varakkaan perheen poika, joka keskittyy elämässään palmuviinin juomiseen. Hänen isänsä järjestää pojalleen mahdollisuuden toteuttaa tätä kutsumustaan lahjoittamalla pojalleen ison palmuviljelmän (560.000 puuta) ja taitavan palmuviininlaskijan hoitamaan vaadittavat järjestelyt. Kaikki on aluksi tosi hyvin, kunnes palmuviininlaskija kuolee. Pojalle koittavat kuivat ajat, mutta hän murtautuu tästä tyhjyyden tilastaan ja päättää lähteä etsimään kuollutta palmuviininlaskijaansa, sillä hän on kuullut, etteivät ihmiset kuoltuaan heti menekään suoraan taivaaseen. Käynnistyy satumainen matka, jolla palmuviinijuoppo saa kokea monet ihmeet ja kummat. Tahattomalle lueskelijalle kummat saattavat näyttäytyä vieläkin ihmeellisempinä.

Minun oli pakko kurkistaa olisiko Wikipedia saanut selvitettyä tämän mystisen teoksen taustoja ja aihelmia tarkemmin. Wikipedian artikkelissa arveltiin teoksen pohjautuvan jotenkin jorubojen kansanuskomuksiin. Samoilla linjoilla oltiin kirjan takakannessa. Lienee siis uskottava näin olevan. Kuitenkin näissä tarinoissa näytettiin suunnistavan sentapaisessa kuvitelmien ja uskomusten maastossa, joka toi minun mieleeni milloin Odysseian, milloin paroni von Münchhausenin ja jopa kotoisen Kalevalamme. Etsiessään juomanlaskijaansa palmuviinijuoppo joutuu suorittamaan mahdottomalta tuntuvia tehtäviä, joista hän selviytyy neuvokkuutensa avulla. Kerronta on tarinoivaa, tuntuu kuin lukisi ylöskirjoitettua sadunkertojan puhetta, joka pulpahtelee vaikeasti tulkittavia ja paikoin ristiriitaisia väittämiä. Näytteeksi pieni katkelma, jossa pohditaan jatkaako matkaa vai ei:

Mennä takaisin oli vaikeampaa ja mennä eteenpäin oli vaikeinta, joten lopulta päätimme lähteä jatkamaan matkaa.

Romaanin tyylistä vielä semmoista, että takakansi mainitsee surrealismin. Tätä kautta voi tietysti lähteä haarukoimaan kirjoittajan tarkoituksia hänen ”hämätessään” lukijaa kansanomaiseen puhekielisyyteen viittaavalla kerronnallaan. Mihin tämä haarukointi sitten johtaa, ainakaan minua ei paljon mihinkään, mikä sopinee yhtä hyvin surrealistisen kuin sadunomaisen tekstin tulkintaan. Hämäryys, joka pitkin syksyä on ympäröinyt meitä, ei tämän kirjan myötä minun osaltana hälvennyt. Luultavasti tämä ei siis olekaan viimeinen luettavani juopottelukirjallisuuden saralta.

Kirjassa on 137 sivua. Aloitin lukemisen ennen joulua, jatkoin tapanina ja saattelin sen loppuun tänä aamuna.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Korkea veisu


Raamatun vanhan testamentin teksti Korkea veisu etsiytyi luettavakseni miellyttävän sattuman kautta. Löysin sen tilapäisen kirpparin poistopöydältä ilmaisena. Vuonna 1968 julkaistun teoksen on kuvittanut tšekkoslovakialainen Arnošt Paderlík. Mahdollisesti kuvitus on valmistunut jo aiemmin. Kuvat esittelevät nuoren naisvartalon alastomuuden kauneutta. Teksti, Salomon korkea veisu, on XI yleisen kirkolliskokouksen v. 1933 käytäntöön ottama suomennos. Kirjan kuvauksen mukaan Korkea veisu tunnetaan myös nimellä Laulujen laulu. Nimi mahtaa olla peräisin Raamatun latinankielisestä versiosta, jossa sitä kutsutaan nimellä Canticum canticorum. Tekstin alkukieli on heprea. Kirjassa kerrotaan, että mahdollisesti Korkea veisu olisi alkujaan maallista tekstiä, joka sittemmin on kohotettu ensin juutalaiseen uskonnolliseen käyttöön ja sittemmin myös kristittyjen Raamattuun.

Olin halunnut tämän tekstin luettavakseni erillisenä kirjana, sillä kerran satuin näkemään elokuvan Nainen ikkunassa (The Woman in the Window), Fritz Langin ohjaus vuodelta 1944, pääosassa Edgar Robinson. Wikipedia muuten paljasti minulle, että Robinson oli alkujaan Romanian juutalainen. Elokuvassa Robinson esittää naimisissa olevaa miestä, joka menee klubille juomaan muistaakseni konjakkia ja ottaa samalla kirjahyllystä lueskeltavakseen kirjan The Song of Songs. Lähtiessään klubilta hän kohtaa kohtalokkaan naisen ja elokuvan seikkailu alkaa. Elokuvasta löytyy wikipediasta oma artikkeli täysin ansaitusti. Ajattelin elokuvaa katsellessa, että olisi tosi kiva omistaa tuollainen Raamatun yksittäisestä tekstistä valmistettu kirja. Ja nyt mä sen omistan ja luin sen pois kuleksimasta olohuoneen sohvalta ennen joulua.

Kirjan tekstissä ylistävät toisiaan mies ja nainen, mies ja vaimo, tai toisinaan morsian. Joistakin kohdista tulee se vaikutelma, että vaimoja miehellä saattaa olla useampiakin, mutta tämä olisi nyt se lempivaimo. Valitettavasti maailma toimii usein niin, että halutulla miehellä saattaa olla useampia naissuhteita. Minusta asia voisi olla kyllä päinvastoinkin.

Pääpaino näissä lauluissa on kaunopuheisessa, ettemme sanoisi, runollisessa rakkaimman ylistämisessä. Aika mielikuvituksellisia vertauksia rakkaimman kauneudesta esitetään. Nykylukijan asiaa tarkastellessa pahiten mennään metsään, kun lauluissa puhutaan Libanonin tuoksusta. Tällä viitattaneen setripuitten tuoksuun. Kuten tiedämme on setrimetsät jo aikoja sitten kaadettu nurin ja väsätty laivojen mastoiksi ja ties miksikä muuksi rakennusmateriaaliksi. Sellainen on ihminen. Nykyaikaan liittyvät ajatukset Libanonin tuoksusta eivät myöskään tunnu houkuttelevilta, mieleen tulevat Israelin alueelle suuntaamat kostoiskut.

Mutta kauneutta laulut tietenkin kuvastavat omalla tavallaan. Ne kertovat oman maailmanaikansa sanoin sitä samaa tarinaa, jota edelleenkin saa ehtimiseen kuulla vähän joka puolelta. Sillä rakkaus on väkevä kuin kuolema, eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa. Minä hain lauluista ihan tahallani sellaista mainintaa, jossa rakkaus vertautuisi viiniin, sen humalluttavaan vaikutukseen. Parhaiten sopivalta tuntui seuraava kohta:

Ja olkoon suusi kuin jalo viini.”
”Viini, joka helposti valahtaa rakkaaseeni
ja kostuttaa nukkuvien huulet!

Lainausmerkit viitannevat vuoropuheluun, kenties vuorolauluun, jossa laulaja jatkuttaa edellisen luomaa illuusiota omalla laulullaan. Vähän niinkuin Kalevalassa.

Huomiotani kiinnitti tässä pikku katkelmassa viini, joka kostuttaa nukkuvien huulet. En teidä mitä sillä lie tarkoitettu, mutta minulle tuli mieleen eilen loppuun lukemani Venedikt Erofejevin romaani Moskova – Petushki. Siinä lukijalle tarjoillaan tosi tai keksitty mielikuva saksalaisesta runoilijasta ja näytelmänikkarista Schilleristä. Romaanissa väitetään Schillerin kirjoittaneen näytelmiä siten, että hän istuutui kirjoittamaan ja kaatoi itselleen pikarillisen shampanjaa. Kirjoittaessaan ensimmäisen näytöksen hän joi shampanjapikarillisen, kaatoi itselleen uuden ja taas hän kirjoitti näytöksen juoden shampanjansa ja tätä rataa, kunnes viisinäytöksinen murhenäytelmä tuli valmiiksi. Erofejev myös kertoo Anton Tšehovin sanoneen viimeisiksi sanoikseen: ”Minä kuolen...kaatakaa minulle shampanjaa.” Aina tuolloin tällöin kuulee kerrottavan, että taiteilijat ovat vain oman alitajuntansa instrumentteja, että he lankeavat loveen shamaanien tavoin ja antavat tarinoitten pulputa jostain syvistä syövereistä. Tätä mielestäni kuvasi myös australialainen lauluntekijä Nick Cave elokuvassa 20.000 Days on Earth. Venäläinen Andrei Makarevitsh taas tuumii kirjassaan Kiehtova päihdeoppi, että toisen ja kolmannen votkaryypyn välillä ryyppyporukka virittyy harmoniaan maailman kanssa. Terhi Rannelan novellikokoelman Yhden promillen juttuja ainoassa novellissa, jossa alkoholin käytöstä oli havaittavissa hyötyä, ujo poika uskaltautuu tanssimaan kauniin tytön kanssa. Alkoholi osoittautuu kohtuudella nautittuna aineeksi, joka nostattaa ihmisolennon pieneksi hetkeksi enkelimäiseen lentoon jalat tukevasti irti maasta. Tämä lieneekin se mitä alkoholin nauttimisella tavoitellaan. Hetki taivaallisen hyvää oloa. Se on kuitenkin vain hetki, jonka jatkuvasta tavoittelusta syntyy riippuvuus.

Ehkä tähän lopuksi muutama sananen Korkeasta veisusta. Ainakaan se kirjana ei ole tylsistyttävän pitkä. Sivuja on vain 72 + 3. Niistäkin noin puolet kuvasivuja ja tekstin osuus saattaa paikoitellen olla vain pari vajaata riviä sivulla. Meidän perheraamatussamme kyseinen teksti on kuuden sivun mittainen. Tämän tekstin laatiminen kesti kauemmin kuin kirjan lukeminen. Kuvat, jotka siis pääasiassa kuvaavat nuoren naisen alastomuuden kauneutta, antavat tekstiin omia lisäsävyjään, aistillinen puoli korostuu. Kristillisesti tämä teksti saatetaan käsittää vertauskuvallisena kuvauksena Kristuksen ja hänen seurakuntansa välisestä rakkaudesta. Mikäpä siinä.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Venedikt Erofejev: Moskova – Petushki


Neuvostoliittolainen Venedikt Erofejev (1938 – 1990) on merkinnyt romaaninsa Moskova – Petushki loppuun päiväyksen Kaapelitöissä Sheremetjevossa vuoden 69 syksyllä. Oletan, että romaani on kirjoitettu valmiiksi tuolloin. Venäläisillä kirjaimilla kirjan nimi on Москва – Петушки. Luin romaanin Esa Adrianin alunperin vuonna 1990 julkaistuna suomennoksena.
Lienee tai ei syytä huomauttaa, että kyseessä kukaties on kirjan toisen painoksen mukainen suomennos. Kirjan alusta löytyvänTekijän huomautuksen mukaan kirjan ensimmäinen – yhden kappaleen painos meni kaupaksi nopeasti. Sen osalta kirjailija kertoo saaneensa huomautuksia yhden, puolentoista sivun pituisen lukukappaleen sisältämistä rivouksista, jotka hän myöhemmistä painoksista on poistanut. Näin siistittynä kyseinen lukukappale sisältää vain yhden lauseen:

Ja otin huikan heti.

Moskova oli Neuvostoliiton pääkaupunki. Romaanin alussa minäkertoja, joka on myös nimeltään Venja Erofejev, on Moskovassa. Petushki on pienempi paikka 125 kilometriä Moskovasta Petushkiin päin. Venjalla on krapula ja hän on aikeissa matkustaa Petushkiin junalla. Kyseessä lienee sähköjuna, joka pysähtelee pienillä asemilla paitsi Esinossa.

Kertojaminä Venja tai hellyttelevämmin Venitshka on parkkiintunut tapajuoppo. Hän harkitsee kyllä mitä ottaa, mutta paremman puutteessa on valmis ottamaan mitä vain on saatavilla. Matkan ajaksi hän valitsee juomikseen kaksi pulloa kubanskajaa ja kaksi pulloa rossiiskajaa, jotka kuulostavat viinoilta. Lisäksi hän valitsee vielä pullon väkevää roseeta sekä pari voileipää.

Kuten sanottu Venja on mietteliäs mies. Tai ehkä sitä ei vielä tässä sanottu, mutta nyt sen tiedätte. Kyseessä on myös lukenut mies, sen huomaa heti kohta. Romaanissa nousevat pohdintaan Schiller ja Goethe, Tsehov ja Hegel. Lisäksi lukuisat viittaukset antiikin taruihin vahvistavat oppineisuuden vaikutelmaa. Kristinuskon kertomukset ovat jättäneet leimansa Venjan ajatteluun. Talita kuum, Mene mene tekel ufarsin ja Lama sabaktani tulevat kuin apoteekin hyllyltä. Puheenparsiksi ja väsähtäneen naurun aiheiksi väljähtyneet poliittiset iskulauselmat pulppuavat myös esiin. Rapaan ovat painumassa niin Beetlehemin tähti kuin punainen tähtikin. Venitshka kykenee käymään keskusteluja taivaan asujaimien kanssa ja yhtä sujuvasti hän harjoittaa riitelyjä sydämensä ja järkensä välillä. Laitan tähän katkelman kirjan loppupuolelta. Ei haittaa mitään vaikka se on loppupuolelta, sillä kirjassa matkataan sananmukaisesti samaa rataa kaiken aikaa:

Ja kaaduttuani, Herra, antauduin heti unikuvien ja laiskan unisuuden väkevän virran vietäväksi. Voi ei! Taas minä valehtelen! Jälleen valehtelen Sinun kasvojesi edessä, Herra! Minä en valehtele, vaan minun muistini valehtelee! Minä en antautunut virran vietäväksi heti vaan ensin haparoin taskustani avaamattoman kubanskajapullon ja kulautin siitä viisi tai kuusi kertaa – ja vasta sitten nostin airot ja antauduin unikuvien ja laiskan unisuuden väkevän virran vietäväksi...

Kirjassa on 166 sivua. Lueskelin sitä jonkin aikaa, en muista tarkalleen montako päivää. Kirjoittajana Erofejev on harjaantunut ammattilainen, hänen tekstinsä tekee ihmeellisiä ilmalentoja ja viihdyttää lukijaansa monipuolisesti. Lopusta en tykännyt.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Nick Cave: Bunny Munron kuolema

Australialainen muusikko ja lauluntekijä Nick Cave sai vuonna 2009 julkaistua romaaninsa nimeltä The Death of Bunny Munro. Kirja ilmestyi vuonna 2010 Jukka Jääskeläisen suomentamana nimellä Bunny Munron kuolema.

Romaani on jaettu kolmeen lukuun: Pelimies, Myyntimies ja Kuollut mies. Päähahmo Bunny Munro on edustaja, joka kulkee kaupittelemassa kauneudenhoitotuotteita asiakasluettelossa mainituille naisasiakkaille. Hän hakee rentoutusta alkoholista, tupakoi ja käyttää satunnaisesti muitakin päihteitä. Hänen varsinainen riippuvuutensa kohdistuu kuitenkin seksiin. Bunny unelmoi naisista jatkuvasti, työssään hän asettautuu asiakkaittensa unelmoinnin kohteeksi, mieheksi, joka osaa hommat. Ja Bunny tosiaankin on naisten mieleen, sen hän on tajunnut jo nuorena poikana. Hänessä on vetovoimaa, joka saa hänet kuvittelemaan itsensä kaikkivoipaiseksi. Hän sanoo pystyvänsä myymään vaikka polkupyörän barracudalle. Bunnyn erityisenä unelmoinnin kohteena ovat nimeltä mainitut tunnetut valokuvamallit sekä australialainen naislaulaja Kylie Minogue, johon liittyen seuraava pikku katkelma:

Kun Bunny kääntyy Church Roadille, tiskijukka puhuu yhä Kylien kultalameisista mikrohousuista – että niitä säilytetään Australiassa jonkin museon lämpötilasäädellyssä holvissa ja että ne on tiettävästi vakuutettu kahdeksasta miljoonasta dollarista (suuremmasta summasta kuin Torinon käärinliinat).

Bunny on naimisissa. Hänen vaimonsa Libby raahautuu kotona lääkityksen voimin ahdistuksesta toiseen eikä kykene erityisemmin huolehtimaan pariskunnan yhteisestä lapsesta, yhdeksänvuotiaasta Bunny Juniorista. Sukupolvien ketjulla on tarinassa oma merkityksensä, myös Bunnyn isä on nimeltään Bunny. Tärkeään osaan kirjassa nousee lähes heitteille jäävä poika, Bunny Junior. Hänen ajatustensa kautta tarinan kulkua saadaan paikoitellen rauhoitettua. Bunny itse on turmion tiellä, hänen alamäkensä sisältää monenmoista porsastelua ja röykytystä.

Minun piti todella psyykata itseäni, että löytäisin jonkinlaisen moraalisen selityksen sille mitä kirjassa kerrottiin. Koetin ajatella, että kyseessä on satiiri meidän seksin kyllästämästä ajastamme. Lukeminen eteni hitaasti. Öisin näin outoja, painostavia unia. Romaanin loppuun on onneksi sepitetty vapahdus sekä Bunny Munrolle että lukijalle.

Kirjassa on 238 sivua ja lukemiseen kului aikaa noin viikko.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Andrei Makarevitsh: Kiehtova päihdeoppi

Vuonna 2005 julkaistu kirja Занимательная наркология sisältää Andrei Makarevitshin, tunnetun venäläisen lauluntekijän ja suositun Mashina Vremeni -yhtyeen pitkäaikaisen johtohahmon, ajatuksia alkoholista ja muistakin päihteistä. Kirja on jaettu lukuihin, joissa käsitellään eri alkoholilaatuja ja muitakin alkoholinkäyttöön liittyviä ilmiöitä. Jokseenkin jokaisen luvun lopusta löytyy lääkäri Mark Garberin laatima kommenttiosuus, jossa hän tutkii kutakin Makarevitshin puhtaan omakohtaisesti käsittelemää aihetta historian ja lääketieteen näkökulmasta. Näin ollen kirjalla on oikeastaan kaksi kirjoittajaa enkä tahdo väittää, että kaikki mielenkiintoiset jaksot sisältyisivät yksinomaan Makarevitshin osuuksiin. Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 2013. Suomennoksen laati Veli-Pekka Makkonen, tosin luvun Vodkasta, joka ilmestyi jo vuonna 2008 Idäntutkimus-julkaisussa, suomensi Toimi Huttunen.

Vaikka kirja saattaakin lukeutua etupäässä viihdekirjallisuuteen, löytyy sen ennakkoluulottoman pohdiskelevasta asenteesta myös rutkasti aineksia kulttikirjaksi asti. Makarevitsh korostaa, ettei hän kirjoita alkoholismista vaan alkoholin nauttimisesta:

Tiedättekö mikä erottaa juopon alkoholistista? Juoppo tietää, että juopotellessaankin hän ikään kuin iloitsee. Ja iloitseekin.
Alkoholisti muistelee, että iloa on joskus ollut. Ja ryyppää sen odotuksessa. Mutta sitä ei ole. Ja jatkaa ryyppäämistä. Turhaan! Jatkaa ja jatkaa. Ei mitään! Sairaala, lääkärien hyiset kädet, onania, kuppa, kuolema.
Tajuatteko, mihin viittaan?

(Vodkasta)

Alkoholin nauttiminen näyttäytyy Makarevitshin puheenvuoroissa sosiaalisena tapahtumana, juhlahetkenä, estojen poistajana tai ihan vain aterian yhteydessä nautittaessa.

Lääkäri Garber taas kertoo, että ihmisen elimistö valmistaa luontaisesti itsekin alkoholia. Elimistö pyrkii pitämään alkoholitason matalana. Joissakin tilanteissa tasot saattavat kuitenkin nousta ilman alkoholin juomista. Esimerkkinä tällaisesta Garber mainitsee syvämietiskelyn, joka hänen mukaansa johtaa syvään rentoutumisen tilaan. Garber korostaa tästä huolimatta niitä vaikutuksia, jonka transsiin johtavat rytmiset ääniaallot saavat ihmisolennossa aikaan. Minulle juohtui tästä mieleeni muinainen työtoverini, joka yhdessä lopputilirahoja ryypätessämme kertoi diskomusiikin saavan hänellä joka solun sykkimään. Minä kavahdin tuolloin diskomusiikin tahdissa sykkiviä soluja, mutta tämän kirjan mukaan asiassa voi olla jotain perää.

Hämmästyttävä ja kiehtova on luku Sovellettua magiaa, jossa Makarevitsh kuvaa alkoholia käyttäessä aikaansaamiaan sääolojen muutoksia. Makarevitsh arvelee kyenneensä torjumaan hirmumyrskyn Japanissa ryyppäämällä keskittyneesti isomman porukan kanssa. Lääkäri Mark Garber, joka itsekin osallistui tähän hirmumyrskyn torjuntaan, vahvistaa, että pilvet todella hajaantuivat. Syitä hän ei käy arvailemaan. Joka tapauksessa Garberkin yhdistää mielellään taiteellisen luovuuden muinaiseen shamanismiin, johon taas kuului erilaisten päihdyttävien aineitten käyttö.

Kirjan lopuksi Makarevitsh käsittelee huumausaineitten käyttöä. Garber on perehtynyt tähän asiaan lääketieteen näkökulmasta hyvinkin ennakkoluulottomasti ja mainitsee kalifornialaisista tutkijoista, jotka ovat löytäneet epäfarmakologisia menetelmiä tietoisuuden muutoksien ja laajenemisen aikaansaamikseksi. Ajatus näissä lienee se, että kun elimistö asetetaan fyysisesti uudenlaiseen tilaan erilaisen rasituksen tai virikkeiden kautta, elimistö itse muuttanee omaa kemiaansa tilanteen mukaiseksi. Garber kirjoittaakin:

Kaikilla huumeilla on vastineensa elimistössä.

Kirjassa on 115 sivua ja lueskelin sitä muutaman päivän.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Dan Fante: Moottorisahasäkeitä

Amerikkalainen kirjailija Dan Fante on kirjoittanut myös runoja, joita on julkaistu teoksessa Kissed by a Fat Waitress. Lukaisin näistä runoista poimitun, Kari Aartoman suomentaman kokoelman Moottorisahasäkeitä, joka ilmestyi vuonna 2009.

Dan Fante vaikuttaa olevan kirjallisena hahmona verrattavissa Charles Bukowskiin. Fanten minämuotoisissa runoissa esiintyy kirjailijahahmo, joka on ryypännyt ja jolla on ollut lukuisia naissuhteita (ja on tilaisuuden tullen edelleenkin!), mutta joka nyttemmin on lopettanut juomisen AA:n avulla ja viettää perhe-elämää rakastamansa naisen ja parivuotiaan poikansa kanssa. Myös kirjailijan isä on ollut viinaanmenevä.

Runojen kirjailija kohtaa menneen elämänsä hahmoja joko suoraan muistojensa kautta tai tapaamisten tai kuolinsanomien esiinnostamien ajatusten teitse. Kirjailijana hän myös kirjoittajaa kirjailijana olemisen iloista ja kiroista. Jälkimmäisten runojen kautta Fante on mielestäni hauskimmillaan. Wanna-be- kirjailijat ”kostavat” kirjailijalle hänen menneet pahat tekonsa lähettämällä kuuluisuuden luettavaksi monisatasivuisia sepustuksiaan. Erityisesti näitten runojen kautta kokoelman sävy näyttäytyy paikoin pääasiassa viihdyttävänä. Tosin viihdyttävyys näyttäytyy verrattain usein kokoelman muissakin runoissa. Vaikutelmaa tukee se, etteivät runot yleensä ole vaikeaselkoisia. Päinvastoin, ne tuntuvat päiväkirjamaiselta proosatekstiltä, helmiltä viimeaikojen tapahtumista. Sikäli kokoelman nimi Moottorisahasäkeitä saattaa johtaa lukemista harkitsevan harhapoluille.

Kokoelman runot sisältävät niin paljon todentuntua, etteivät ne ihan täysin voi keksittyjäkään olla, vaikka runoilija joskus sellaisen mahdollisuudesta huomauttaakin. Niin tai näin, monet kohdat vetosivat minun tunteisiini ja kokemuksiini. Veljesten muistot isästä voivat olla hyvinkin erilaisia. Joskus syitä eroihin ei voi selvittää, ihmiset ovat yksilöitä eivätkä vuodetkaan ole veljeksiä, he-heh. Toisinaan voi myös käydä niin, että jokin tapahtuma tuo yllättävällä tavalla esiin vanhoja muistoja, entisen, edesmennyt ystävä voi äkkiä muistua mieleen ja herättää voimakkaan kaipuun. Puhumattakaan viesteistä, joissa kerrotaan ystävän kuolemasta. Antaakseni Fanten puhua puolestaan, liitän tähän pätkän runosta Vihoviimeinen puhelu :

mutta jumalauta Tommy, perkeleen jätkä, jätit minut
ja meidät tänne tällä tavoin, vittu mitä haaskausta
ei edes uutta runoa yöpöydällä tai puhelinviestiä
ei yhtikäs mitään
vain tyhjiä reseptipilleripurkkeja ja yrjöä
ja tiukasti suljetut verhot pimeässä huoneessa
ja likaiset petaamattomat lakanat

Kirjassa on 61 sivua. Sen lueskeluun meni pari päivää ja muutama välipäivä.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja


Terhi Rannelan nuorille lukijoille suunnattu kertomuskokoelma Yhden promillen juttuja sisältää viitisen sivua pitkiä tarinoita liittyen nuoriin ja alkoholinkäyttöön. Kirja on varsin tuore, vuodelta 2012.

Kirjaa suositellaan sen alkulehdillä niille, joilla on voimaa vastustaa ryhmäpainetta. Jätän kunkin itsensä pohdittavaksi, sopiiko se silloin somettajille. Lisäksi tarinoita kehotetaan nauttimaan kohtuudella, korkeintaan 5 – 7 annosta kerralla. Minähän se tietysti huitaisin kaikki yhden päivän aikana. Syynä oli haluni lukea aiheesta useampia kirjoja. Mitään sen kompulsoorisempaa asiaan ei kohdaltani sisältyne.

Alkoholi on minulle tuttu tuote, tosin nyt ajattelin pitää adventtipaastoa alkoholinkäytön osalta. Kotikaljaa (2,2 %) aion kyllä nauttia.

Koska kirjan kohderyhmänä on nuoriso ja aiheena nuorison suhtautuminen päihteitten käyttöön, on aikuisen kirjoittajan ollut syytä omaksua tarinoihin hyveen poluille ohjaava perusvire. Muutoinhan kirjan sanomasta olisi voinut vaikka kehkeytyä päihteiden käyttöön yllyttävä! Vaikka tarinoitten sävy onkin varsin kielteinen päihteitä kohtaan, ei räväkkyydestä silti ole tingitty. Nuorisolle sattuu ja tapahtuu ja saattaa sattua vielä pitkäänkin. 

Kirjan kahdeksastatoista tarinasta (joista yksi on kolmeosainen) oikeastaan vain yhdessä löydetään myönteinen pointti alkoholinkäyttöä kohtaan. Saattaa olla, että joku nuorempikin lukija alkaa tuumailla miksi ihmiset sitten käyttävät alkoholia ylipäätään?

Mielikuvituksen puutteesta kirjoittajaa ei voi syyttää. Tarinat eivät toista toisiaan vaan jokaiseen on löydetty uusi lähestymistapa. Lisäksi kerrottu vakuuttaa minut uskottavuudellaan. Alkoholismia kotioloissa pariltakin kulmalta seuranneena koin teksteissä paljon tuttua. Erityisen koskettava oli tarina, jonka nimi oli Huoneentaulu irtileikattavaksi: Kuinka jaksaa täysi-ikäiseksi alkoholisti-isän kanssa. Siitä tähän loppuun pieni katkelma:

Kun isäsi saa viikoittaisen raivokohtauksensa ja vitut, saatanat ja perkeleet lentävät ympäri taloa kuin laukaukset, älä suotta korota ääntäsi. Sinä olet mykkä pikkutyttö, jota nalle lohduttaa.

Kirjassa on 110 sivua ja lueskelin sitä tämän päivän.